Arkijärki on opittu taito

Teksti perustuu Renne Pesosen väitöstilaisuudessa 17. 8. 2019 pitämään lektioon. Väitöskirjaan voi tutustua täällä.

Sekä filosofisessa tieto-opissa että kognitiivisessa psykologiassa on perinteisesti tehty ero tietoisen, kielellisesti ilmaistavan faktatiedon sekä käytännön taitoihin liittyvän piilevän tietotaidon välille. Käsitteellisen ymmärtämisen ja järjenkäytön on katsottu liittyvän ensiksi mainittuun tiedonlajiin ja perustuvan loogiseen päättelyyn tai vastaavaan väitelauseisiin liittyvään tietojenkäsittelyyn. Asiantuntijuuden ja taitojen tutkimus taas nojaa pitkälti käytännölliseen piilevään tietotaitoon. Samaa kognitiivista teoriakehystä tulisi soveltaa myös kaikenlaiseen käsitteellisen ymmärryksen ja järjenkäytön tutkimukseen.

Materialistiseen maailmankuvaan pohjaava luonnontiede kykenee kuvaamaan maailmankaikkeuden mysteereitä kuten universumin syntyä ja rakennetta, elämän kehittymistä ja elollisen luonnon mekanismeja. Epäselväksi jää, mikä on mielen paikka fysikaalisessa universumissa. Ihmiset, aivot ja mielet kuuluvat samaan materiaaliseen maailmanjärjestykseen, mutta asian sanominen on paljon helpompaa kuin sen ymmärtäminen, miten.

Mielen mysteereihin lukeutuu paljon kaikenlaista filosofisesti hankalaa, kuten kokemuksellinen tietoisuus ja vapaa tahto. Joskus on vaikea sanoa, ovatko näihin ongelmiin kytkeytyvät liittyvät analyysit ja kysymyksenasettelut aina edes kovin mielekkäitä.

Miten mieli itse asiassa toimii? Miten sitä itse asiassa voitaisiin koittaa ymmärtää ehkä hyvin omanlaisenaan, mutta kuitenkin metafyysisessä katsannossa normaaliin luonnonjärjestykseen kuuluvana asiana? Jos tämä on ylipäänsä mahdollista, niin ehkä näihin vaikeampiin kysymyksiin voidaan vastata sitten, kun meillä on parempi käsitys mielen rakenteesta ja toimintaperiaatteesta.

Toisin sanoen, esimerkiksi jos haluamme tietää, miten tietoinen kokemus syntyy aivoissa, asiaa voi auttaa, että ensin tiedämme miten aivot ja psykologiset prosessit, kuten ajattelu ja havainnointi, ylipäänsä toimivat, miksi ne toimivat niin kuin ne toimivat, ja mitkä näistä prosesseista liittyvät tietoiseen kokemukseen. Tällä hetkellä nimittäin ainoa ongelma ei ole esimerkiksi ymmärtää aivojen ja tietoisuuden suhdetta vaan myös tietoisen ja ei-tietoisen mielen suhdetta.

Käsitteellinen ymmärtäminen ja järjenkäyttö syntyvät vuorovaikutuksessa

Monesti sanotaan, että aivot tai mielet ovat maailmankaikkeuden monimutkaisimpia järjestelmiä, joiden toiminnasta ei tiedetä juuri mitään. Oikeasti tämä ei sikäli pidä paikkaansa, että aivojen ja mielen toiminnasta itse asiassa tiedetään aika paljon. On kuitenkin totta, että mieli on hyvin monimutkainen tutkimuskohde ja sitä koskeva tieto on varsin hajanaista ja tietämistämme asioista on vaikea saada kovin selkeää kokonaiskuvaa. Hyvin laajalla teoreettisella tasolla katsottuna mielen luonteesta on hyvin erilaisia käsityksiä. On epäselvää, pitäisikö mieltä ylipäänsä ajatella jonkinlaisena oliona vai prosessina. Joidenkin mukaan kyseessä tietokoneohjelmaan rinnastuva symbolienkäsittelyjärjestelmä, toisten mielestä mieli yksinkertaisesti on sama asia kuin fyysiset aivot, kolmansien mielestä taas mieli ei ole mikään organismin (pään) sisällä oleva asia ylipäätään vaan monimutkainen vuorovaikutusprosessi, jossa ympäristö, ruumis ja aivot ovat kaikki mukana ja tämän pitäisi näkyä myös mielen toimintaa koskevissa teorioissa.

Jos tarkastellaan mielen tai kognition varsinaista tutkimusta, se jakaantuu hyvin monenlaisiin tutkimusohjelmiin usealle eri tieteenalalle. Monet tutkimusohjelmat lähestyvät tutkimuskohdettaan eri käsittein ja niin erilaisilla abstraktion tasoilla, että niiden välisiä yhteyksiä ei ole kovin helppoa teoreettisesti tai empiirisesti muodostaa. Kognitiotieteen kentällä on perinteisesti toiminut ainakin psykologeja, aivotutkijoita, tietojenkäsittelytieteilijöitä, kielitieteitä ja antropologeja. Lista ei jää tähän, vaan sitä voi täydentää taloustieteilijöillä, evoluutiopsykologeilla, ekologeilla, systeemiteoreetikoilla ja niin edelleen.

On epäselvää, pitäisikö mieltä ylipäänsä ajatella jonkinlaisena oliona vai prosessina.

On toki helppo ymmärtää, että psykologia ja aivotutkimus liittyvät keskeisesti mielen empiiriseen tutkimukseen, mutta jopa niiden välisiä yhteyksiä on vaikea rakentaa. Kognitiivisessa psykologiassa on tapana ajatella, että päättely, suunnittelu ja ajattelu ylipäänsä ovat jonkinlaista tietojenkäsittelyä, mutta pitäisikö yksittäistä hermosolua tutkia jo tietojenkäsittely-yksikkönä vai puhtaasti fyysisenä mekanismina? Komputationaalisessa neurotieteessä hermosoluryhmiä tarkastellaan signaalin tai informaatioprosessoinnin perspektiivistä, mutta onko tämä samanlaista sisällöllistä tietojenkäsittelyä kuin ajattelu? Ylipäänsä on epäselvää, mitä ajattelu oikeastaan on, ja siksi filosofialla on ollut keskeinen rooli kognitiotieteissä sekä tutkimuskohteen määrittelyssä että eri tutkimusohjelmien välisessä koordinoinnissa.

Kognitiotieteellisessä tutkimuksessa tekoäly on ollut varsin merkittävässä asemassa sekä tutkimusmetodologisesti että filosofisesti. Tietokoneet ovat mekaanisia ja materiaalisia automaatteja, ja jos tällainen laite voidaan ohjelmoida toimimaan ihmisen tai ihmismielen kaltaisesti, monet metafyysiset ja ehkä tieto-opillisetkin ongelmat mielen luonteesta näyttävät katoavan. Jos luo mahdollisimman pikaisen katsauksen tekoälyn historiaan, matemaattisen logiikan kehitys 1800- ja 1900-lukujen taitteessa näytti, miten kielellä ilmaistavat väitteet, teoriat ja päätelmät voidaan kääntää formaalille symbolikielelle ja tietokoneiden synty näytti, että nämä päätelmät voidaan ainakin periaatteessa kaikki suorittaa tietokoneilla. Jos järjenkäyttö on jonkinlaista kielenkaltaisen symbolijärjestelmän loogista käsittelyä, niin tällöin siis puhtaasti fyysisiin mekanismeihin perustuvat koneet voivat ainakin jossain mielessä käyttää järkeään. Erityisesti siis voidaan ajatella, että vaikka nämä koneet toimivat puhtaasti kausaalisien lakien alaisuudessa, niiden toimintaa voidaan kuvata ja selittää rationaalisuuteen ja kielelliseen sisältöön liittyvillä käsitteillä.

Näin ollen vaikka tietokoneet eivät toimisikaan kuten ihmisaivot, ajattelemalla aivojen ja mielen välistä ongelmallista suhdetta samanlaisena kuin tietokoneiden ja tietokoneohjelmien välistä filosofisesti ongelmatonta suhdetta, mieli-ruumis-ongelma näyttää katoavan. Lisäksi sen on katsottu tarkoittavan, että mielen tutkimus voi periaatteessa edetä riippumattomasti esimerkiksi aivotutkimuksesta samaan tapaan kuin voimme tutkia ohjelmakoodin toimintaa ilman, että meidän tarvitsee tutkia ohjelmia suorittavan tietokoneen toimintaa. Näin kognitiotieteen filosofiassa on perinteisesti ollut hieman dualistinen vivahde ilman sitoutumista metafyysiseen dualismiin.

Oma tutkimukseni suhtautuu mielen tietokonemetaforaan lähtökohtaisesti melko kriittisesti useiden nykyvirtausten tapaan. Silti mielestäni mielen tietojenkäsittelyteoria on filosofisesti arvokas. Se auttaa ymmärtämään, että mieltä kannattaa tutkia prosessina eikä oliona. Mielen tietojenkäsittelyteoria auttaa myös ymmärtämään, että saman järjestelmän toimintaa voidaan samaan aikaan kuvata kausaalisesti ja intentionaalisesti, eli karkeasti ottaen sekä fysikaalisiin että järkisyihin perustuvana. Kuitenkin klassinen logiikasta mallinsa ottava tekoälytutkimus ajautui umpikujaan, ja erityisesti inhimillisen arkijärjen mallintaminen on osoittautunut erittäin vaikeaksi.

Tämä muodostaa erikoisen ongelman: Ilmeisesti arkijärki on erittäin monimutkainen systeemi ja edellyttää valtavan määrän tietoa, mutta tätä on vaikea huomata, koska käsittelemme ainakin siihen liittyvää tietoa erityisen tehokkaasti.  Toisaalta taas kognitiivinen psykologia on vakuuttavasti osoittanut, että ihmiset tekevät systemaattisia virheitä hyvin alkeellisissakin päättelytehtävissä, jotka kuuluvat logiikan, todennäköisyyslaskennan, talousteorian ja jopa aritmetiikan alaan. On oikeastaan mahdotonta löytää mitään formaalia rationaalisuuden mallia, jonka yksinkertaisiakin perusperiaatteita suurin osa ihmisistä ei riko tietyissä tilanteissa ja joskus jopa lähes poikkeuksetta.

Ongelma ei tarkoita, että informaatioprosessointiteoria välttämättä täytyisi hylätä. Silti logiikka ja vastaavat formaalit järkeilyn mallit eivät tarjoa yleispätevää teoriaa mielen toiminnasta eikä nähtävästi oikeaa teoriaa ainakaan arkijärjestä ja joka päiväisiin askareisiin liittyvästä kognitiosta.

Tämä on erityisen tärkeä havainto. Mieli ei ehkä ole ylipäänsä monoliitti, jonka toimintaa voidaan selittää yhden mallin avulla. Joka tapauksessa jos haluamme tietää minkälainen ilmiö ihmismieli on, lienee mielekästä tutkia miten se toimii päivittäin nimenomaan arkisissa askareissa ja suurimman osan ajasta, ei miten se saadaan toimimaan erityistä asiantuntijuutta vaativissa tai muuten arkisen kognition kannalta poikkeavissa tehtävissä, vaikka mikä kullekin oikeastaan on arkinen askare, riippuu siitä, mitä kukin päivittäin tekee, siis esimerkiksi ammatista ja kulttuurista.

Jos palataan hieman taaksepäin siihen teoreettiseen kysymykseen, tulisiko mieltä ajatella tietojenkäsittely- vai aivoprosessina vai vuorovaikutustapahtumana ympäristön kanssa, oma tutkimukseni on ehkä jonkinlainen sekoitus näitä lähestymistapoja. Perinteisen kognitiivisen psykologian tapaan pidän mieltä jonkinlaisena aivoissa tapahtuvana informaatioprosessina, mutta kyseisen prosessin luonnetta ei voi ymmärtää ottamatta huomioon minkälaisia olioita me olemme myös ruumiillisesti; siis minkälaiset tarpeet ja erityisesti kyvyt ja mahdollisuudet meillä on vuorovaikuttaa ympäristömme kanssa päämäärärationaalisilla tavoilla.

Tarkemmin ajateltuna ei ole kovinkaan kummallista, että logiikka ei ehkä olekaan paras mahdollinen väline mallintaa inhimillistä kognitiota. Logiikka on kehitetty kuvaamaan loogisia seurauksia sekä väitelauseiden välisiä loogisia suhteita, siinä missä biologisille olioille oletettavasti tärkeämpää on huomioida tapahtumien väliset kausaaliset suhteet ja omien tekojensa konkreettiset seuraukset.

Perinteinen logiikka on vahvimmillaan kun käsitteet ja väitteiden totuusarvot ovat täsmällisesti määriteltyjä, informaatio on täydellistä, muuttumatonta sekä ristiriidatonta, mutta nämä ehdot harvemmin pätevät arkisissa tilanteissa. Lisäksi loogiset välineet on tarkoitettu sovellettavaksi sellaiseen käsitteistöön tai representaatiojärjestelmiin, jotka ovat jollain tapaa universaaleja eli näkökulmasta ja niitä käyttävästä oliosta riippumattomia. Tutkimuksessani selvennän moneen otteeseen miksi tämä ei päde ihmisten käsitejärjestelmille. Jos ihmiset eivät ajattele loogisesti, herää toki kysymys, mitä me sitten teemme, kun käytämme järkeämme. Tämän selvittämistä voinee karkeasti ottaen pitää työni keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä, jonka se toki jakaa tuhansien muiden tutkimusten kanssa.

Tarkemmin sanoen väitän, että kognitiota luonnehtii mukautuvuus paikallisiin olosuhteisiin, mahdollisuuksiin ja haasteisiin, ja kognitiomme jäljittää ensisijaisesti ympäristössä esiintyviä kausaalisia ja muita toiminnan kannalta relevantteja säännönmukaisuuksia, joilla on merkitystä meille ruumiillisina, tarvitsevina ja aktiivisina toimijoina.

Inhimilliset käsitejärjestelmät ja järkeilyn muodot eivät ole ainakaan täysin synnynnäisiä vaan ne syntyvät organismin ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen kannalta tämä toki ei ole mikään ratkaisu vaan lähinnä ongelman määrittely. Siinä missä monet samalla tavalla ajattelevat kognition filosofit ovat pyrkineet luomaan käsitteellisesti uudenlaisia teoreettisia viitekehyksiä vaihtoehdoksi perinteiselle kognitiiviselle psykologialle, itse olen valinnut hieman konservatiivisemman lähestymistavan. Tarkastelen verrattain laajaa otosta osin hyvin perinteisistäkin kognitiivisen psykologian tutkimuksista, ja koetan osoittaa, miten monet tutkimushankkeet lankeavat melko luontevastikin osiksi selkeää kokonaisuutta, kun niitä tarkastellaan tämän taustahypoteesin valossa. Näin siis pyrkimykseni ei ole tuoda keskusteluun niinkään uusia käsitteellisiä ja teoreettisia innovaatioita vaan enemmänkin yhdistää olemassa olevia tutkimusohjelmia.

Suhteessa filosofian traditioihin edellä sanottu tarkoittaa paljolti filosofisen pragmatismin korostamista mielenfilosofiassa analyyttisen filosofian sijasta, mikä oli tyypillistä suurimman osan viime vuosisadasta ja edelleenkin. Työssäni näkyy myös vaikutteita fenomenologiasta, mikä tosin on verrattain tyypillistä monille ajankohtaisille teorioille, jotka painottavat mielen ruumiillisuutta, tilannesidonnaisuutta ja vuorovaikutuksellista luonnetta.

Ongelma näissä teorioissa yleisesti ottaen on, että mitä enemmän painotetaan välitöntä, konkreettisiin tekoihin suuntautunutta sensorimotorista vuorovaikutusta ympäristön kanssa, sitä hankalammaksi tulee selittää, miten analyyttinen ja looginen ajattelu ja abstraktien käsitteiden ymmärtäminen ylipäätään on mahdollista. Kymmenisen vuotta sitten suosituksi tulivat niin sanotut kaksoisprosessiteoriat, joiden mukaan psykologiset kykymme itse asiassa perustuvat kahdelle laadullisesti erilaiselle järjestelmälle. Toinen näistä toimii nopeasti ja tuottaa tilannekohtaisiin konkreettisiin toimiin liittyviä karkeita käytännön ratkaisuja, toinen taas on hidas tietoisesti kontrolloitu järjestelmä, joka liittyy kielelliseen, symboliseen, teoreettiseen ja sääntöpohjaiseen ajatteluun.

Alkujaan tutkimukseni kohdistuikin ensisijaisesti näiden teorioiden tarkasteluun ja siihen, kykenisivätkö ne ratkaisevan muun muassa yllä mainitun ongelman. Eli esimerkiksi pragmaattinen arkijärki tapahtuu ehkä pääasiassa nopeana intuitiivisena prosessina ja tieteellinen ja formaali järkeily kognitiivisesti eri järjestelmässä, jonka toiminta muistuttaa klassista tietojenkäsittelyteoriaa. Tutkimuksessani on selkeitä vaikutteita näistä teorioista, mutta kaiken kaikkiaan pidin tätä ratkaisua lopulta kelvottomana. Tällaista kaksoisprosessointia melko varmasti jossain mielessä tapahtuu, mutta esimerkiksi asiantuntijuuden, taitojen, tieteellisen kognition ja formaalin päättelyn tutkimus näyttäisi osoittavan, että tällaiset kyvyt ovat myös hyvin ala- ja tilannesidonnaisia, vuorovaikutuksellisia ja kognitiivisesti katsoen pragmaattisia. Toisaalta taas intuitiivisessa arkijärjessä on selkeästi teoreettisia piirteitä. Esimerkiksi monet meistä osaavat sujuvasti ja melko ajattelematta käyttää sellaisia käsitteitä, kuin ”oikea” ja ”väärä”, ”sääntö”, ”demokratia” ja niin edelleen vaikka ne ovat varsin abstrakteja.

Järki on kulttuurin tuote

Ratkaisuksi ongelmaan tarjoan sosiaalista ja kielellistä pragmatismia. Ajatus on, että pitkälti samalla tavalla kuin opimme meille tärkeitä ympäristön säännönmukaisuuksia, rutiineja, ja monimutkaisia taitoja, opimme myös sosiaalisia käytäntöjä. Loppujen lopuksi kaikki yhteistyö perustuu käytännön teoille, joissa lopputuloksen eteen työskentelee samanaikaisesti useampi toimija, mikä usein edellyttää työnjakoa. Tällainen toiminnan koordinointi taas edellyttää vakaita käytäntöjä ja normeja, jotta muut ihmiset toimivat ennustettavilla tavoilla ja lopulta kieltä, jotta uusista toimintatavoista ja päämääristä voidaan neuvotella.

Työssäni nojaan teorioihin, joiden mukaan kieli ja normit kytkeytyvät sosiaaliseen käyttäytymiseen ja yhteistyöhön paljolti samaan tapaan kuin työkalut ja kausaaliset säännönmukaisuudet kytkeytyvät yksilön päämääräsuuntautuneeseen käytännön toimiin. Ajatus on, että näissä sosiaalisen yhteistyön muodoissa piilee kulttuurievoluution siemen. Kun kaikenlaiset yhteiset rituaalit, käytännöt, instituutiot, normit ja teknologiat ovat pakoillaan, niihin nojaten voimme kehittää edelleen monimutkaisempia sosiaalisen toiminnan muotoja, hieman vastaavalla tavalla kuin voimme yhdistellä osaamiamme asioita monimutkaisemmiksi toimiksi.  Kieli luonnollisesti mahdollistaa paljon muutakin, kuten tiedonvaihdon ja neuvottelun siitä, mihin meidän pitäisi uskoa ja miten toimia. Tällaiset neuvottelut ovat oleellinen osa sosiaalista käytännön elämän koordinointia. Ne muokkaavat käytöstämme yksilötasolla sekä synnyttävät uusia normeja, käytäntöjä ja instituutioita, jotka edelleen muokkaavat käytännön arkisen todellisuutemme mahdollisuuksia ja vaatimuksia.

Järjenkäyttö ei siis liity vain yksilötason ongelmanratkaisuun. Institutionalisoidut tavat kysyä ja selittää tekojemme ja käsityksiemme syitä on tärkeä osa käytännön elämäämme. Teoreettinen järkikään ei siis ole universaali systeemi, ja erityisesti arkinen järkemme on käytännöllinen taito, joka kehittyy vuorovaikutuksessa materiaalisen ja sosiaalisen ympäristömme kanssa. Ei liene kovin vallankumouksellista väittää, että järki on kulttuurin tuote, mutta pyrin osoittamaan, että tämä väite on käännettävissä kognitiotieteelliseksi tutkimusohjelmaksi, jos tutkimme inhimillistä järkeä ja käsitteitä ensisijaisesti taitojen oppimiseen liittyvien teorioiden kautta.

Jos haluamme ymmärtää inhimillistä rationaalisuutta, mentaalisia representaatioita ja psykologisia prosesseja, meidän tulee ymmärtää mieltä jatkuvasti avoimena ja muuttuvana organismin sekä ympäristön välisenä vuorovaikutusprosessina.

Jos haluamme ymmärtää inhimillistä rationaalisuutta, mentaalisia representaatioita ja psykologisia prosesseja, meidän tulee ymmärtää mieltä jatkuvasti avoimena ja muuttuvana organismin sekä ympäristön välisenä vuorovaikutusprosessina, ja ihmisen tapauksessa kulttuurinen ympäristö on ensiarvoisen tärkeä symbolisen, abstraktin ja normatiivisen järjenkäytön ymmärtämisen kannalta.

Toiseksi, jos tutkimme ihmisten psykologiaa merkityksiä käyttävänä ja luovana prosessina, kuten kognitiivisessa psykologiassa on ollut tapana, yksilö- ja yhteisötason välinen ero hämärtyy, kuten tarjoamassani selityksessä hämärtyy myös ero materiaalisen ja kulttuurisen sekä luonnon ja ihmisen välillä. Näin siis päädyttiin suurista metafyysisistä kysymyksistä empiirisen kognitiotieteen kautta takaisin laajojen filosofisten teemojen äärelle, eli arvioimaan ihmiskuvaa ja erityisesti uudelleenarvioimaan valistuksen keskeisintä perintöä, rationalistista universaalia ihmiskäsitystä.