Alustus on Mikko Lehtosen puheenvuoro Pertti Alasuutarin, Matti Alestalon, Harri Melinin ja Oili-Helena Ylijoen toimittaman teoksen Antti Eskola – intellektuellin muotokuva (Vastapaino) julkistamistilaisuudessa ravintola Tammelan Voimassa 7.9.2019.
Muistan joskus viitisentoista vuotta sitten keskustelleeni erään kollegan kanssa siitä, että Antti Eskolasta pitäisi ehdottomasti kirjoittaa elämäkerta. Olimme yhtä mieltä siitä, että Eskolassa kiteytyi ja välkehti suuri määrä sotienjälkeistä suomalaista intellektuaalista historiaa. Kyseessä olisi siis ollut yhden keskeisen prisman historia. Kirja on toistaiseksi tekemättä (ellei sitten Eskolan itse tuottanut sen, kun julkaisi vuonna 2009 teoksen Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä). Täällä tänään puheena oleva teos antaisi urakkaan ryhtyville monia hyviä lähtökohtia. Kiitos siitä.
Itse en koskaan ollut Antti Eskolan oppilas sanan totutussa mielessä. Silti opin Eskolalta vuosien varrella enemmän kuin miltei kaikilta varsinaisilta opettajiltani. En varmaankaan kerro vain itsestäni, kun kerron, että luin hänen 1970- ja 1970-luvun taitteen pamflettejaan kolmi-nelitoistavuotiaana rillipäänä, Sosiaalipsykologiaa sen ilmestyttyä vuonna 1971, kun olin kuudentoista, samoin kuin Ihmisen ääni– ja Vuorovaikutus, muutos, merkitys -teoksia 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, vaikka en vielä tuolloin itse opiskellutkaan yliopistossa. Jos kultaisella 1970-luvulla halusi paitsi seurata myös jäsentää aikaansa ja ehkä jopa yrittää vaikuttaa siihen, Eskolan kirjat olivat välttämätöntä luettavaa.
Tampereelle vuonna 1984 ajauduttuani toki sitten tutustuin kirjoittajaan henkilökohtaisestikin – ja jatkoin hänen tappavan tasaisesti julkaistujen tekstiensä lukemista. Ennen muuta Eskola oli minulle jonkinlainen roolimalli – mahdoton toistaa mutta hyvä jäljitellä, sanalla sanoen julkinen intellektuelli. Vaikka en koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä olekaan, myös minulle Eskola tarjosi mallin sille, ”minkälaisen paikan yhteiskuntatieteilijä ottaa yhteiskunnassa”, niin kuin Pertti Alasuutari (s. 106) kirjassa muotoilee. Sitä varsinaisesti alleviivaamatta Eskola opetti, että akateemisella tiedolla on väliä muuallakin kuin akatemiassa.
Mistä siis puhumme, kun puhumme Antti Eskolasta? Vilma Hänninen ja Oili-Helena Ylijoki toteavat kirjassa (s. 60-61), että Eskola kritikoi Vuorovaikutus, muutos, merkitys -teoksessaan ”länsimaiselle sosiologialle ominaista tapaa tarkastella yksilöitä toisistaan erillisinä olioina”. Tekeekö käsillä oleva Antti Eskola -nimiseen yksilöön keskittyvä teos siis karhunpalveluksen kohteensa intentioille? Yksilöikö ja yksilöllistääkö kirja asioita, jotka ovat leimallisia kokonaisille sukupolville?
Toisaalta Eskolan yksilöllistämistä voisi puoltaa se Klaus Helkaman (s. 53-54) kirjaama turkulaisten upseerien näkemys, jonka mukaan Eskola oli individualisti, joka viihtyi parhaiten valtavirran sivussa, sitä kritikoiden. Ja muistettakoon, että kirjassa Anssi Peräkylä ja Johanna Ruusuvuori muistavat muistuttaa (s. 33), että vaikka puhe onkin Eskolasta, kyse ei ole vain Eskolasta, vaan kokonaisesta sukupolvesta yhteiskuntatutkijoita Suomessa ja muualla maailmassa. Prisma mikä prisma.
Eskola oli siis aina vähän sivussa. Kuten Risto Alapuro (s. 42) tuo esiin, Eskola ei koskaan ottanut sitä askelta, joka vei monet muut sitoutumaan kommunistiseen puolueeseen. Mutta oliko tämä lievän sivullinen Eskola yksi? Nyt julkistettavan kirjan otsikossa häntä tituleerataan yksiköllisesti intellektuelliksi. Myös kannen muotokuva toistaa ajatusta kohteen yksiköllisyydestä. Muistoseminaarissa (jolle kirja siis pohjautuu) tämä ei ymmärrettävästi ollut vielä mahdollista, mutta nyt Eskolaa voisi ajatella myös foucault’laisittain tekijäfunktiona, jonkinlaisena auktoriteetti- tai omistussuhteena nimen ja tekstien välillä. Tämä tekijäfunktio puolestaan on nyt julkistettavan kirjankin näkökulmasta varsin moninainen. Johdannossa kirjaan Pertti Alasuutari ja Matti Alestalo (s. 8) toteavat, että Eskolalla oli ”poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto”. Juha Suoranta puolestaan (s. 85) vertaa Eskolan kuudelle vuosikymmenelle ulottuvaa kirjoitustyötä kaleidoskooppiin, jossa samat osaset muodostavat yhä uusia kuvioita. Näitä osia ovat muun muassa Suomi ja politiikka, tieto ja usko, tietoisuus ja toiminta tai yksilö ja yhteisö.
Eskolan osaset liittyvät tietenkin siihen, että suuressa osassa teksteistään hän tarkasteli Suomen nopeaa modernisoitumista. Tässä suhteessa Eskolan uskontoaiheiset kirjoitukset muodostavat kuitenkin mielenkiintoisen poikkeuksen. Mielenkiintoisen siksi, että kun Eskola esimerkiksi 1960-luvun empiirisissä tutkimuksissaan asettui modernisoijien kannalle konservatiiveihin nähden, uskontoa koskeneissa teksteissään hän ainakin paikoin vaihtoi puolta ja näki uskonnon siteeksi, joka liitti häntä itseään perinteisiin, jotka olivat osin esi- tai ei-moderneja. Erityisen mielenkiintoista tässä on minusta se, että uskonto tematisoitui Eskolan tarkastelussa nimenomaan siteeksi, eikä hän käsittääkseni eikä ainakaan muistaakseni käsitellyt yhdessäkään uskontoteksteistään kohdettaan ideologisena muodostumana. Oikaiskaa ihmeessä, jos olen lukenut Eskolani tässä huonosti. Jos kuitenkin olen lukenut edes sinne päin, tulevien Eskola-eksegeetikkojen vastattavaksi jää vähintään se, miten tämä uskonnon luvalla sanoen yksipuolinen käsittely sopii yhteen Eskolan modernisoitumistarkastelujen ja modernisointieetoksen kanssa.
Itseäni kiinnostaa Eskolan moninaisuuden kohdalla ehkä ennen muuta kysymys tekstilajeista. Miksi Eskola hyppi kirjoittamisen lajeista toisiin tavalla, jolle ei ehkä ole Suomessa vertaa? Missä suhteessa oppikirjat, tutkimukset ja keskustelukirjat olivat toisiinsa? Miten tekijäfunktio nimeltä ”Antti Eskola” muodostui kaikkien näiden osiaan suurempana yhteissummana? Juha Suoranta siteeraa (s. 84) Eskolaa, joka Miehestä mittaa -keskustelukirjassa itse kysyi, ”kuka oli se hahmo, joka kirjoitti hänen nimellään tekstejä eri vuosikymmenien aikana”, ja sanoi olevansa ”tässä kysymyksessä usein kuin sirpaleinen Peer Gynt”. Tässä Eskola viitannee Henrik Ibsenin samannimisen näytelmän viidenteen kohtaukseens, jossa nimihenkilö sipulia kuoriessaan ja elämäänsä miettiessään huudahtaa: ”Uskomaton määrä kerroksia, eikö sydämen kohta pitäisi tulla.” Mutta ydintä ei ole: ”Ei jumalauta sisimpään asti kuoria ja kuoria toinen toistaan pienempiä, osaa olla nokkela tuo luonto.”
Eskolan tekijäfunktiossa riittäisi siis tutkittavaa, kuten riittäisi myös siinä, miten Eskola tekstilajista riippumatta kirjoitti. En voi olla olematta samaa mieltä Pertti Alasuutarin kanssa, kun tämä (s. 108) kirjoittaa: ”Pääsyy Eskolan Suomessa saavuttamaan asemaan on hänen taitavuutensa sanankäyttäjänä [–].”Alasuutari avaa näkemystään (s. 109) kirjoittaessaan, että leimallista Eskolan teksteille ”on ehkä se, että lukija johdatetaan käymään läpi ajatusprosessi, joka vakuuttaa kirjoittajan näkemyksistä; vastaväitteet ja vaihtoehtoiset tulkinnat käsitellään yksi kerrallaan”, minkä lisäksi kirjoittaja ”käyttää myös paljon havaintoesimerkkejä, tarinoita” sekä metaforia. Juha Suoranta puolestaan sanoo Eskolan kirjoittaneen ”ajankohtaisesti, monikerroksisesti ja omakohtaisesti”.
Eskolan aiheet – ennen muuta modernisoitumisen ja sitä koskevien kokemusten valottaminen monesta eri suunnasta – selittävät osin sitä, miksi häntä luettiin. Myös Eskolan tekstien rakenne, josta Alasuutari ja Suoranta kirjoittavat, vaikutti siihen, että hän oli luettava kirjoittaja. Kuitenkin myös Eskolan kirjoitustyylin avaamisessa riittäisi tutkijoille tekemistä. Oma ehdotukseni tyylin purkamisen lähtöhypoteesiksi olisi se, että Eskolan kaikki kirjat olivat keskustelukirjoja, eivät siis vain vasiten sellaisiksi kirjoitetut. Tämä tarkoittaa sitä, että Eskola keskusteli nimenomaan kirjoitustyylillään lukijoiden kanssa. Hänestä ei olisi tullut niin luettua kuin tuli, jos tyylinä olisi ollut saarnaaminen kateederilta. Sen sijaan Eskola sanalla sanoen keskusteli lukijan kanssa. Tuohon keskustelevuuteen kuuluvat Alasuutarin ja Suorannan mainitsemat piirteet, mutta siihen kuuluu joukko muitakin seikkoja, joista nykyiset ja tulevat ihmistieteelliset kirjoittajat voisivat ottaa oppia sekä akateemisissa että ei-akateemisissa tuotoksissaan.
Eskola ei kirjoittanut käsittämättömiä monologeja, jotka olisi suunnattu hänelle itselleen ja joiden keskeinen funktio olisi ollut pyrkiä osoittamaan kirjoittajansa ylivertainen knoppineisuus.
Mitä ovat nämä seikat? Tekstienkään kohdalla Eskola ei selvästikään ajatellut, että tekstit itse ominaisuuksineen olisivat merkitysten muodostumisen alfa ja omega. Tämän käsityksen sijaan hän näyttää noudattaneen sellaista tietokäsitystä, jonka mukaan merkitykset ovat tekstien ja lukijoiden suhteissa. Eskola ei kirjoittanut käsittämättömiä monologeja, jotka olisi suunnattu hänelle itselleen ja joiden keskeinen funktio olisi ollut pyrkiä osoittamaan kirjoittajansa ylivertainen knoppineisuus. Selvästikin kirjoittaminen on Eskolalle poliittinen akti, joka tuottaa maailmaa ja sen sisältämiä suhteita. Kirjoittaminen on eettistä toimintaa, jossa vastaanottajaa kunnioitetaan. Asiat voivat olla mutkikkaita, mutta ne pyritään selittämään niin, että jokainen normaalijärkinen voi ajatella niitä kirjoittajan kanssa, tämän rinnalla. Adjektiiveja ja verbejä ei muuteta substantiiveiksi eli teksti ei perustu nominalisoinneille. Toimintaa ei jähmetetä staattisiksi tiloiksi. Puhutaan vaikkapa siitä, että ihmiset lukevat, ei abstraktista ”lukemisesta”. Ihmisiä ei esineistetä. Lauseet ovat passiivin sijaan aktiivissa ja niitä kansoittavat toimivat ja ajattelevat ihmiset. Ihmiset ovat subjekteja, eivät prosessien ja asiaintilojen objekteja. Asioista puhutaan niiden konkreettisessa partikulaarisuudessa. Globalisoitumisten ja medioitumisten kaltaiset esineistyneet abstraktiot loistavat Eskolan teksteissä poissaolollaan.
Niinpä Eskolan lukeminen pitäisi tehdä pakolliseksi kaikille, jotka mielivät lähteä akateemisen tai muun tietokirjoittamisen karikkoisille reiteille. Samalla olisi kiireen vilkkaa polkaistava pystyyn tutkimusprojekti, joka juurta jaksaen selvittäisi ne tyylilliset piirteet, joiden vuoksi Eskolaa on luettu vuosikymmenestä toiseen. Kyseiset piirteet eivät näet ole salatiedettä, vaan ne voi oppia, jos vain viitsii ajatella lukijoitaan.
Lukekaamme siis vastedeskin Eskolaa. Lukekaamme hänen erilaisia tekstejään oppiaksemme, miten kirjoittaja voi kunnioittaa lukijoitaan ja ottaa heidät teksteihinsä. Tekijä voi olla kuollut, mutta tekstit ja lukijat elävät. Tässä on Antti Eskolan kauan soiva blues.
