Miksi Venäjä puuttuu historiallisten rajamaittensa entisten neuvostotasavaltojen asioihin? Abhasia, Etelä-Ossetia, Transnistria ja Vuoristo-Karabah ovat tuttuja paikannimiä, mutta mitä Venäjän rajoilla tapahtuu ja mitä taustalla on?
Entisten neuvostotasavaltojen alueiden konfliktit ovat monimutkaisia ja niillä on pitkä historia, sanoo Venäjään perehtynyt tutkija Helena Rytövuori-Apunen Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:sta.
Rajamaiden konfliktien historia ulottuu Stalinin kansallisuuspolitiikkaan ja kauemmas. Rytövuori-Apusen mukaan entisten neuvostotasavaltojen alueiden konflikteja tulkitaan yksinkertaistavasti kysymällä, mitä Putin seuraavaksi aikoo ja minne Venäjä laajenee, vaikka konfliktien historia on pitkä ja monimutkainen.
Rytövuori-Apunen on toiminut Tampereen yliopistossa kansainvälisen politiikan professorina ja tutkijana Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:ssa erityisaloinaan Venäjän tutkimus ja sen opetuksen kehittäminen sekä Venäjän ja EU:n suhteet ja Suomen idänsuhteet. Rajojen ja raja-alueiden tutkimus on keskeinen osa Rytövuori-Apusen tutkimustyötä. I.B. Tauris (Bloomsbury) on vastikään julkaissut Helena Rytövuori-Apusen kirjan Power and Conflict in Russia’s Borderlands: The Post-Soviet Geopolitics of Dispute Resolution.
Mediassa toistuu käsitys, että Venäjä ylläpitää pitkittyneitä konflikteja entisten neuvostotasavaltojen alueella, koska se haluaa estää naapurien lännettymistä. Käsitys on Rytövuori-Apusen mukaan ongelma Venäjän ymmärtämisen kannalta: lähtökohtana on olettamus, että nämä valtiot olisivat suhteellisen yhtenäisiä poliittisia kokonaisuuksia ilman Venäjän sekaantumista.
Aikaisemmin, ennen kuin näistä rajoista Neuvostoliiton hajottua tuli valtioiden välisiä rajoja, ne olivat ihmisten elämän kannalta suhteellisen merkityksettömiä hallinnollisia rajoja, Rytövuori-Apunen sanoo.
– Näinhän ei ole, vaan kyse on rajoista, jotka alun perin on muodostettu keinotekoisesti. Aikaisemmin, ennen kuin näistä rajoista Neuvostoliiton hajottua tuli valtioiden välisiä rajoja, ne olivat ihmisten elämän kannalta suhteellisen merkityksettömiä hallinnollisia rajoja, Rytövuori-Apunen sanoo.
Kansainvälisen politiikan teoriat ennustavat usein kriisien kehitystä etsimällä analogioita edellisistä kriiseistä. Näin tapahtuu Rytövuori-Apusen mukaan Venäjän raja-alueiden konfliktien kohdalla. Tällainen käsittely samankaltaistaa tapahtumia johonkin yhtäläisyyteen viittaamalla. Käsittelytapa sulkee pois vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja estää vaihtoehtojen huomaamisen, kun tosiasiat esitetään jonkin aiemman kehityksen symbolina tai seurauksena.
Venäjän raja-alueilla ei käydä uutta kylmää sotaa
Venäjän raja-alueen konfliktit ovat Rytövuori-Apusen mukaan hyvin erilaisia keskenään. Vaikka Moskovan politiikantekijät käyttävät entisten neuvostotasavaltojen alueiden konflikteja omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi, konflikteja ei voi pelkistää vain Venäjän ja länsivaltioiden geopoliittiseksi kilpailuksi.
– Georgian ja Ukrainan valmistautuminen Nato-jäsenyyteen oli Moskovalle eräänlainen viimeinen liian iso kivi kuormaan. Silti Krim ja Sevastopol ovat Venäjän laivastotukikohdan vuoksi oma tarinansa, jolla on pitkä historia. Georgia separatistisine alueineen on ollut Venäjälle pitkään hankala asia Kaukasuksen alueen yleisten, Venäjän yhtenäisyyttä uhkaavien konfliktien takia, Rytövuori-Apunen sanoo.
Krimin alueliitos 2014 kasvatti Kremlin suosiota. Puhe uudesta kylmästä sodasta alkaa helposti, ja Venäjän tavoitteet oletetaan lähtökohtaisesti hyökkäyksellisiksi ja laajentumishaluisiksi. Oletus Venäjän tai Putinin laajenemishalusta on Rytövuori-Apusen mukaan epäanalyyttinen.
– Henkilöivä kysymys ”mitä Putin haluaa seuraavaksi” johtaa helposti yksinkertaistuksiin. Kansainvälisen politiikan kannalta on tärkeämpää tutkia politiikan pitkiä linjoja ja niihin sisältyviä mahdollisuuksia.
– Henkilöivä kysymys ”mitä Putin haluaa seuraavaksi” johtaa helposti yksinkertaistuksiin. Kansainvälisen politiikan kannalta on tärkeämpää tutkia politiikan pitkiä linjoja ja niihin sisältyviä mahdollisuuksia.
Huomio tulisi Rytövuori-Apusen mukaan kiinnittää alueiden monimutkaiseen poliittiseen tilanteeseen ja konfliktien pitkään historiaan.
Yhä kytevät konfliktit Venäjän raja-alueilla saivat voimansa, kun Neuvostoliitto hajosi. Stalinin kansallisuuspolitiikan tarkoitus oli hillitä kansallistunteita ja alueita jaettiin sillä silmällä. Lopputuloksena oli osittain epäluontevia rajoja, joiden ongelmallisuus tuli näkyviin, kun Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi kansainvälisen politiikan näyttämöllä.
Abhasia, Etelä-Ossetia, Transnistria ja Vuoristo-Karabah ovat alueina keskenään hyvin erilaisia. Silti konflikteja käsitellään Rytövuori-Apusen mukaan toistensa kaltaisina. Osa on etnisesti yhtenäisiä, osa ei. Joillain alueilla on halua kuulua Venäjää, osalla olla itsenäisiä. Osasyy länsivaltiot vs. Venäjä -vastakkainasetteluun on Suomen halu vankasti nojautua EU:n Venäjä-politiikkaan. Näkökulma on Rytövuori-Apusen mukaan yleinen suomalaisessa keskustelussa, ja sen juuret ovat kylmän sodan aikaisessa ajattelussa.
– Koska Suomi on EU:n jäsenmaa, Suomi haluaa seurata EU:n normatiivista politiikkaa. Siinä Venäjä näyttäytyy jo lähtökohtaisesti demokratian puutteiden ja kansainvälisen oikeuden periaatteiden rikkomisen näkökulmasta. Vaikka tämä kriittinen normatiivinen näkökulma on sinänsä oikeutettu ja Venäjä rikkoo kansainvälistä oikeutta ja ihmisoikeuksia, näkökulma jättää paljon piiloon, Rytövuori-Apunen sanoo.
Venäjän politiikan tulkitseminen kylmän sodan ja EU:n normatiivisen politiikan kehyksellä on riittämätöntä: kehys kertoo tulkitsijasta ennemmin kuin kohteesta. Samankaltaistava näkökulma häiritsee Rytövuori-Apusta, koska kansainvälisen politiikan ytimessä on erilaisuuksien yhteensovittaminen. Toisen osapuolen arviointi omien tarpeiden ja identiteetin pohjalta ei voi Rytövuori-Apusen mukaan olla rauhan- ja konfliktintutkimuksen lähtökohtana.
Syvän rajan politiikkaa jäätyneissä konflikteissa
Venäjän raja-alueiden paikallisten arjessa raja on usein melko merkityksetön. Siksi Helena Rytövuori-Apunen on kiinnostunut siitä, miten valtiot luovat, vahvistavat ja oikeuttavat syviä rajoja. Syvä raja ei ole valtioiden välisen sopimuksen varainen maastoon merkitty viiva. Syvien rajojen ymmärtämisellä on merkitystä, koska suurimmassa osassa maailmaa moderni valtio rajoineen ei ole vakiintunut instituutio.
– Syvä raja on vaade ja argumentti, joka koskee läsnäolon oikeutusta jollakin valtion rajan takaisella alueella tai vyöhykkeellä. Syvien rajojen rinnalla valtioiden välisin sopimuksin tehdyt rajat voivat olla hyvinkin keinotekoisia ihmisten elämänkäytäntöjen ja ryhmäidentiteetin kannalta. Syvillä rajoilla on jokin nykypäivänä vaikuttava historiallinen tausta ja niitä ylläpidetään niin yhteisöjen elämänkäytännöillä, mutta myös valtioiden toimenpiteillä ja politiikalla.
On paljon yhteisöjä, joiden olemassaolo perustuu valtioiden rajoja ylittäviin yhteyksiin. Ne voivat olla etnisiä, uskonnollisia tai elinkeinon harjoittamiseen liittyviä. Yhteisöt haastavat valtioiden auktoriteettia esimerkiksi rajavalvontaa kiertämällä ja ääritapauksissa ryhtymällä väkivaltaiseen kapinalliseen toimintaan.
Sotilastukikohdat puolestaan voivat olla esimerkki valtioiden syvän rajan politiikasta, jos niillä on jokin historiallinen, valtiorajan takaista läsnäoloa paikallisesti oikeuttava tai oikeuttamaan pyrkivä perusta.
Entisten neuvostotasavaltojen alueilla syvän rajan mekanismi on kaikissa konflikteissa erilainen, Rytövuori-Apunen sanoo. Esimerkiksi Georgian ja Venäjän välisessä sodassa Venäjä alkoi puolustaa Etelä-Ossetiaa, joka Neuvostoliiton purkautuessa ei halunnut olla osa itsenäistä Georgiaa. Etelä-Ossetia otti mallia Pohjois-Ossetiasta.
Pohjois-Ossetia on Etelä-Ossetiaa kaikilla tavoin kymmenen kertaa suurempi. Venäjän puolella se on etninen ja historiallinen kiintopiste osseeteille ja Etelä-Ossetialle. Osseetit jaettiin neuvostovallan syntyessä Etelä- ja Pohjois-Ossetiaan, ja Stalinin aikaiset alueliitokset kärjistivät konfliktia Georgiassa. Osseetit ovat etnisesti yhtenäinen ryhmä, toisin kuin esimerkiksi Abhasian abhaasit, joiden identiteetti Abhasiassa perustuu alueeseen ja jotka jo ennen neuvostovaltion syntyä pyrkivät tasavertaiseen liittolaissuhteeseen Georgian kanssa.
Pohjois-Ossetia on koko Neuvostoliiton historian ajan vetänyt puoleensa Etelä-Ossetiaa, minkä osseetit Georgiassa nostivat esille Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä.
– Se oli tietenkin törmäyskurssilla Georgian yhtenäistävän nationalismin kanssa, mistä seurasi väkivaltainen konflikti 1990-luvun alussa., Rytövuori-Apunen sanoo.
Syvä raja ei siis ole määriteltävissä kuin valtioiden välinen raja. Rytövuori-Apusen mukaan Venäjän tutkimisessa syvä raja osoittaa, miten pinnalliseksi käsitys Venäjästä jää, jos esimerkiksi suvereenisuudella tarkoitetaan ensisijaisesti rajaviivoin merkityn alueen hallintaa ja näiden rajojen loukkaamattomuutta.
– Venäjä toki liitti Krimin ja Sevastopolin omaan alueeseensa, mutta jos vain tyydymme toistamaan, että ”Venäjä rikkoo kansainvälisen oikeuden periaatteita”, emme näe mitä mahdollisuuksia on vuoropuhelussa Venäjän kanssa ylipäänsä välttää tämänkaltaisia törmäyskursseja.
Venäjällä on Rytövuori-Apusen sanoin ”historiallinen suojelusuhde” entisten neuvostotasavaltojen alueilla tiettyihin väestöryhmiin. Suojelusuhde on valtiolle identiteettikysymys.
Venäjän toimissa raja-alueillaan on siis pitkälti kysymys Venäjän syvän rajan perinteen soveltamisesta. Venäjällä on Rytövuori-Apusen sanoin ”historiallinen suojelusuhde” entisten neuvostotasavaltojen alueilla tiettyihin väestöryhmiin. Suojelusuhde on valtiolle identiteettikysymys. Rytövuori-Apunen sanoo, että Venäjällä varmasti on geopoliittisia ja turvallisuuspoliittisia intressejä raja-alueillaan, mutta hän korostaa historiallisen suojelussuhteen merkitystä Venäjän toiminnan tulkitsemisessa. Suojelusuhde on poliittisesti käyttökelpoinen, mutta se on eri asia kuin laajentumispyrkimys.
– Historiallisen suojelusuhteen merkitys Venäjän sisällä on se, että suhde ja vallan näyttäminen ja käyttäminen vahvistaa valtion auktoriteettia ja oikeutusta. Siitä luopuminen olisi riski vallalle ja sen oikeutukselle, Rytövuori-Apunen sanoo.
Venäjä puhuu raja-alueistaan nykydiplomatian kielellä, johon kuuluvat esimerkiksi demokratia ja ihmisoikeudet, vaikka sen syyt toimia raja-alueillaan tulevat syvältä menneisyydestä. Rytövuori-Apusen mukaan on länsivaltioille itselleen edullista ymmärtää, että Venäjä pyrkii olemaan kansainvälisen yhteisön arvovaltainen jäsen.
Läntisessä keskustelussa tuntuu olevan jonkinlainen ”regime change”-ajatusvinouma eli kuvitellaan, että valtiollinen perinne ja identiteettihistoria muuttuisi vallanpitäjää vaihtamalla.
– Länsivaltioille ei ole edullista saattaa Venäjää tämän piirin ulkopuolelle. On myös lyhytnäköistä kuvitella, että Venäjä muuttuu, kun Putinin valta päättyy – läntisessä keskustelussa tuntuu olevan jonkinlainen ”regime change”-ajatusvinouma eli kuvitellaan, että valtiollinen perinne ja identiteettihistoria muuttuisi vallanpitäjää vaihtamalla.
Venäjä ei ole ainoa valtio, jolla on syviä rajoja. Esimerkkinä syvistä rajoista Rytövuori-Apunen mainitsee sodan Jemenissä Saudi-Arabian ja Iranin sekä islaminuskon suuntausten välisenä konfliktina.
Modernin valtion lineaarinen raja on sosiaalisesti ja kulttuurisesti varsin ohut monessa paikkaa. Jos tätä ei ymmärretä, konfliktien ratkaisemisesta tulee mahdotonta.
– Länsi edellyttää, että Venäjä vetäytyy, ja Venäjä edellyttää, että sen vetäytyminen voi alkaa, kun poliittisen ratkaisun raamit on sovittu. Kumpi on ensin? Jäätyneissä konflikteissa on kaikissa kysymys tässä samasta, sanoo Rytövuori-Apunen.
Venäjä puhuu raja-alueistaan nykydiplomatian kielellä, johon kuuluvat esimerkiksi demokratia ja ihmisoikeudet, vaikka sen syyt toimia raja-alueillaan tulevat syvältä menneisyydestä.
Mitä Venäjän rajamailta voi odottaa tulevaisuudessa?
Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa tilanne on säilynyt ennallaan vuodesta 2008, ja Rytövuori-Apunen uskoo, että tilanne säilyy vakaana ellei Venäjän sisällä tapahdu jotain odottamatonta. Kumpikin konflikti on syväjäätynyt, ja konfliktia voi yrittää lieventää ja helpottaa ihmisten elämää alueella. Abhasian kannalta ainoa tie ulos tukalasta asemasta on, että kansainvälinen yhteisö tunnustaisi sen.
Pieni Etelä-Ossetia yhdistyy pidemmällä aikavälillä Pohjois-Ossetiaan, Rytövuori-Apunen uskoo.
Transnistrian konfliktin ratkaiseminen ei Rytövuori-Apusen mukaan ole tänä päivänä ollenkaan niin mahdollista kuin se vuosia sitten olisi saattanut olla. Lännen läsnäolon, sotilaallisen vastakkainasettelun lisääntyminen Euroopassa, erityisesti Mustallamerellä ja Romaniassa vähentävät mahdollisuuksia ratkaista Transnistrian konflikti, jota Ukrainan konflikti pahentaa. Transnistria ei alun perin ollut kovin kiinnostava Venäjälle.
– Missään näistä konflikteista Venäjän ensisijaisena päämääränä ei ole ollut alueiden haltuunotto. Venäjän ensisijainen tavoite on ollut pitää hyvät suhteet Georgiaan, Moldovaan, Armeniaan ja Azerbaidzaniin. Sitten jossain vaiheessa, erittäin monivaiheisen prosessin jälkeen syntyivät vuoden 2008 tapahtumat ja sen seurauksena näiden kvasivaltioiden tunnustaminen.
