Kalevantiellä, Tampereen yliopiston pihamaalla kansleri Väinö Voionmaan muistomerkki, Kasvu -veistos palauttaa mieliin hänen merkityksensä Tampereen yliopistolle. Noin sata vuotta sitten Voionmaa kirjoitti Tuleva Suomi -aikakauskirjassa Uudesta suomalaisesta yliopistosta, joka voisi sijaita Tampereella.
Voionmaa antoi tällöin uudelle korkeakoululle ja korkeimmalle opetukselle erilaisia merkityksiä ja tehtäviä, kuin mihin silloisissa yliopistokeskusteluissa oli totuttu.
Voionmaan mukaan kansalaisille piti opettaa, mikä on yhteiskunta ja miten se toimii. Samalla hän halusi lähettää yhteiskuntatieteellisen tai kuten 1900-luvun alussa puhuttiin valtiotieteellisen koulutuksen saaneet asiantuntijat yhteiskuntaan käyttämään asiantuntemustaan kansalaisten parhaaksi.
Väinö Voionmaan ajatukset uudesta suomalaisesta yliopistosta muotoutuivat vuoden 1918 sisällissodan aikana. Jyväskylässä, Turussa ja monissa pikkukaupungeissa oli syntynyt yliopistoseuroja ja komiteoita uuden suomalaisen yliopiston perustamiseksi. Väinö Voionmaa oli osallistunut 17. joulukuuta 1917 yliopistokokoukseen, jossa professori J. H. Vennola oli esittänyt näkemyksensä yliopistolaitoksen yhteiskunnallisesta tehtävästä. Vennola oli esitellyt kokouksessa ideansa koko maan kattavasta yliopistoverkostosta, joka sitten alkoi rakentua 1950-luvun lopulla. Yliopistokeskusteluun liittyi Leo Harmajan idea Kansalaiskorkeakoulusta. Suomen Nuorison Liiton kokouksessa kesällä 1917 Harmajan esittämässä suunnitelmassa visioitiin aivan erilaista korkeakoulua, jonka tarkoituksena olisi laajojen kansalaispiirien ja erityisesti maaseudun nuorison kansalaissivistyksen syventäminen. Opetuksen piti perustua tieteelliseen tutkimukseen, mutta opinnoissa menestyminen ei edellyttänyt oppikoulua.
Väinö Voionmaan käsitys oli, että ”tarvitsemme kipeästi yliopistollista opetustointa kansamme laajojen kerrosten tiedolliseksi kohottamiseksi.” Hän ei hyväksynyt niitä periaatteita, joille uutta suomalaista yliopistoa oltiin rakentamassa. Tällainen oli kielikysymys eli kiista suomen kielen asemasta yliopistossa, sillä Voinmaan mukaan yliopiston opetuskieli tulisi joka tapauksessa ratkeamaan. Lisäksi paikasta / tulevasta yliopistokaupungista puhuttiin tärkeämpänä kuin yliopiston tarkoituksesta ja laadusta. Voionmaan sanoin uusista korkeakoulusuunnitelmista onnistuneimpana hän näki Harmajan Kansalaiskorkeakoulun. Voionmaan sanoin: ”se vastaa tietopuolisesti ja käytännöllisesti parhaiten nykyisen Suomen kansan korkeamman sivistyksen tarvetta. Suotavinta olisi, että asian suuren merkityksen käsittävä ja siihen innostava edistyskaupunki esim. Tampere ottaisi sen omakseen, joten tämä todella yleisisänmaallinen laitos saataisiin asetetuksi kaikista syrjävaikutuksista vapaalle, pitävälle pohjalle.”
On kuitenkin syytä muistaa, että näissä yliopisto- ja korkeakouluhankkeissa vuosina 1917 ja 1918 Väinö Voionmaa puolusti ja kannatti korkeakoulukaupungiksi myös vanhaa kotikaupunkiaan Jyväskylää ja sinne Vennolan ehdottamaa kasvatusopillista (sosiaali-pedagogista ) korkeakoulua, jonka hän näki kansansivistyksen ja kansalaisten kannalta tarpeellisena. Yliopistokamppailun kiivaudesta on osoituksena Turun yliopistohankkeen johtajan K. N. Rantakarin vastaus Voionmaalle. Jyväskylä oli kyläpahanen, jonka kadut eivät olleet kivetyt ja jossa syksyisin upposi liejuun. Rantakari huomautti, että perustetaan ensin korkeita sivistysahjoja suuriin väestökeskuksiin, maantieteellisiin ja valtiollisiin vartiopaikkoihin, mennään sitten vasta Kuopion taakse. Lähes samanlaisia argumentteja käytettiin 1950-luvun alussa, kun suunniteltiin ja vastustettiin Yhteiskunnallisen Korkeakoulun muuttoa Tampereelle.
Kysymystä uudesta yliopistosta ei ratkaissut kaupunkien aktiivisuus, tonttilahjoitukset tai lupaukset taloudellisesta tuesta. Sen sijaan kielikysymys nousi ratkaisevaan asemaan. Turkuun perustettiin ruotsinkielinen Åbo Akademi, joka aloitti opetuksen 1919. Suomenkielinen Turun yliopisto perustettiin 1920 ja sen opetus alkoi 1922. Molemmat olivat yksityisiä korkeakouluja, joissa oli alkuvaiheessa yhteensä vajaa 300 opiskelijaa.
Väinö Voionmaa seurasi aluksi sivusta Kansalaiskorkeakoulun perustamistyötä, mutta on ilmeistä että häntä pidettiin ajan tasalla hankkeen etenemisestä. Hän tuli virallisesti mukaan perustamistyöhön vuonna 1921 ensin hallintoneuvoston jäseneksi, vuosina 1922–1926 hän toimi hallintoneuvoston puheenjohtajana, jossa asemassa hän 1.10.1925 puhui Kansalaiskorkeakoulun avajaistilaisuudessa. Kansalaiskorkeakoulun tarkastajana 1926–1931 (selitä) ja vuosina 1945–1947 hän toimi korkeakoulun ensimmäisenä varsinaisena kanslerina.
Uuden yliopiston tehtävänä kansalaiskasvatus ja yhteiskunnan palvelu
Väinö Voionmaa näki alusta lähtien Kansalaiskorkeakoulun eli hänelle uuden yliopiston tehtävän kahtalaisena. Tehtävänä oli ensinnäkin yleisten ja valtiollisten kansalaistietojen syventäminen. Voionmaalla oli ihanteellinen käsitys tiedonhaluisesta ja valistuneesta kansalaisesta, joka tarvitsi tieteellistä opetusta ymmärtääkseen, miten moderni yhteiskunta ja sen eri laitokset toimivat. Tällainen kansalainen toimisi sitten yhteiskunnassa yhteiskunnan ja sen kansalaisten hyväksi. Tarkoitusta toteuttamaan tarvittiin uusi yliopistomuoto.
Tästä uudenlaisesta yliopistosta – Kansalaiskorkeakoulusta – Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta alkoi muotoutua Voionmaan sanoin yhteiskunnallisten tarpeiden palvelija ja muotoutua korkeakoulun toinen tehtävä. Voionmaa halusi tehdä selvän eron yliopiston virkamieskoulutukseen: Voionmaan sanoin: ”ei kaivata auttamaan valtiota virkamiesten leipomisessa eikä palvelemaan ”harvaliston etuja, vaan sitä tarvitaan kohottamaan kansalaissivistystä ja nostamaan suurten kansanluokkain elämäntasoa ja valaisemaan niiden elämänkäsityksiä.”
Uusi yhteiskunta tarvitsi uudenlaisia työntekijöitä, joita ei siis valtion yliopiston virkamieskoulutus tuottanut. Henkilöillä, jotka tulivat työskentelemään näissä uusissa tehtävissä kuntien, osuuskuntien, kansalaisjärjestöjen palveluksessa täytyi olla harrastusta yhteiskunnallisiin asioihin. Voionmaan sanoin heillä täytyi olla valistunut sosiaalinen mieli. Tämän lisäksi tarvittiin tiedettä ja korkeakouluopintoja, joiden kautta tutkinnon suorittaneiden sanoma välittyisi yhteiskuntaan. Näin Yhteiskunnallisen Korkeakoulussa opiskelleet ja sieltä valmistuneet tulivat toimimaan yhteiskunnan hyväksi. Voidaankin ajatella, että Kansalaiskorkeakoulu – Yhteiskunnallinen Korkeakoulu kehittyi välittäjäorganisaatioksi. Se koulutti toimihenkilöitä uudenlaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joissa ei aikaisemmin ollut toimihenkilöitä. Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä Yhteiskunnallisesta Korkeakoulusta ja Tampereen yliopistosta tutkintonsa suorittaneet sijoittuivat kunnansihteereiksi, sosiaalityöntekijöiksi, lastenvalvojiksi ja kirjastonhoitajiksi eri puolelle Suomea. Väinö Voionmaan sanoin opintojen tehtävänä oli kasvattaa kansalaisia, jotka tiesivät olevansa hyödyllisiä yhteiskunnalle.
Eroon oppikoulun luomasta kastijärjestelmästä
Väinö Voionmaan käsitykseen uudesta yliopistosta sisältyi vahvana pyrkimys koulutukselliseen tasa-arvoon. Oppikoulu oli synnyttänyt kastijärjestelmän, joka rajasi yliopisto-opetuksen ulkopuolelle suurimman osan kansalaisia, joilla olisi ollut älyä ja harrastusta opiskella. Tätä Voionmaan sanoin räikeää epäkohtaa piti uuden korjata. Tällainen puhe herätti 1920-luvulla kummastusta. Ajatusta korkeakoulusta ja akateemisista opinnoista ilman ylioppilastutkintoa pidettiin mahdottomana. Ennen kaikkea Helsingin yliopistossa mutta tavallisenkin kansan keskuudessa eli vahvana käsitys ylioppilastutkinnosta porttina tiedon ja tieteen maailmaan. Valkolakkiseen ylioppilaaseen tiivistyi käsitys sosiaalisesta noususta ja paremmasta elämästä. Uuden pienen Kansalaiskorkeakoulun, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun ja Sörkan yliopistoksi kutsutun laitoksen ei uskottu voivan murtaa tätä käsitystä. Voionmaan puheeseen sisältyi kritiikkiä oppikoulua kohtaan, jossa hänen mukaansa istu suuri joukkoa nuorisoa vanhempiensa pakottamina vailla aitoa intoa ja kiinnostusta. Väinö Voionmaalle kielikysymys merkitsi sitä, että opiskelemaan saattoi tulla Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun ilman, että oli opiskellut useita vuosia vieraita kieliä, joiden hän näki luovan 1920- ja 1930-luvun yhteiskunnassa kastirajoja.
Millainen oppilaitos oli?
Hallintoneuvoston puheenjohtajan roolissa Väinö Voionmaa luonnehti 1.10.1925 avajaisjuhlassa Kansalaiskorkeakoulun syntyä ja käynnistymistä sosiaalipoliittiseksi merkkipäiväksi. Avajaisjuhla oli Voionmaan sanoin vaatimattoman harras. Tämä vaatimattomuus tulee kouriintuntuvasti esiin, kun katsomme tarkemmin, millainen korkeakouluyhteisö oli.
Uudella korkeakoululla oli vuokrattuna kaksi huonetta Messutalon ullakolla Ratakadun ja Yrjönkadun kulmassa. Toisessa huoneessa annettiin opetusta ja toinen huone toimi kansliana, rehtorin työhuoneena ja kirjastona. Yrjö Ruuth, vuodesta 1927 Ruutu oli luonnehtinut itseään virattomaksi tohtoriksi aloittaessaan käynnistyvän korkeakoulun rehtorina.
Väinö Voionmaa toivotti avajaisjuhlaan tervetulleiksi kutsuvieraiden ja opettajien ohella 72 uutta opiskelijaa. Ensimmäiset opiskelijat, joille Voionmaa osoitti sanansa erosivat tyypillisistä yliopisto-opiskelijoista. Nuorin oli 18-vuotias ja vanhin 49-vuotias. Taustaltaan he tulivat hyvin erilaisista olosuhteista verrattuna Voionmaan opiskelijoihin Helsingin yliopistossa. Joukkoa luonnehdittiin sekalaiseksi seurakunnaksi. Ensimmäinen opiskelijajoukko oli selkeän miesvaltainen. Naisia oli vain kuusi. Avajaispuhetta kuunteli muun muassa Sortavalan seminaarin keskeyttänyt Juhani Konkka, josta tuli ensin rehtori Yrjö Ruudun oppipoika ja työtoveri, kirjailija sekä ansioitunut venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjä. Kansalaiskorkeakouluun oli kirjoittautunut 36-vuotias V. J. Kostiainen, joka toimi samaan aikaan Työväen Urheiluliiton pääsihteerinä. Mukana oli 23-vuotias helsinkiläisen työläisperheen tytär Tyyne Leivo. Hän oli alusta asti aktiivinen opiskelija ja oli perustamassa oppilaitoksen sosialistikerhoa. Opintojen jälkeen tutkintoa suorittamatta Tyyne Leivo siirtyi Helsingin kaupungin palvelukseen. Sittemmin Tyyne Leivo-Larssonista kehittyi yksi merkittävimmistä sodanjälkeisen Suomen naispolitiikoista, kansanedustaja, sosiaaliministeri Hänen ministerikausillaan toteutettiin laajoja sosiaalipoliittisia reformeja, ja hän oli rakentamassa suomalaisen hyvinvointivaltion perustaa. Vuonna 1958 Urho Kekkonen nimitti hänet suurlähettilääksi, hän oli ensimmäinen nainen tässä tehtävässä. Joukossa oli mukana 22 ylioppilasta. Ensimmäisistä opiskelijoista vain viisi suoritti tutkinnon opetussuunnitelman mukaan kahdessa vuodessa.
Väinö Voionmaa ei opettanut korkeakoulussa, vaikka tämäkin vaihtoehto oli ollut esillä, mutta hän hallintotehtävien kautta oli perillä sekä opiskelijoiden että oppilaitoksen taloudellisista olosuhteista. Eräs opiskelija muisteli, miten 1930-luvun lama-aikana mieli paloi opiskelemaan, mutta rahaa ei ollut. Hän teki asunnon vuokrausta varten vekselin, johon sai Väinö Voionmaan ja Julius Ailion nimet. Väinö Voionmaan eduskunta-aloite toi korkeakoululle sen ensimmäisen valtionavustuksen, joka teki mahdolliseksi aloittaa opetuksen 1925. Voionmaa näki korkeakoulun laajenemisen ja muutoksen lähemmäksi yliopistoa. Kanslerina hän nimitti ensimmäiset professorit 19.2.1946.
Väinö Voionmaan ajatukset hänelle uudenlaisen yliopiston tehtävistä tarkoittavat nykykielellämme yhteiskunnallista vaikuttavuutta, sanomaa ja tulosta, joka yliopistosta tulee yhteiskuntaan ja jonka kautta yhteiskunta ja maailma voivat muuttua paremmaksi. Voionmaan ajattelussa uuden korkeakoulun tehtävä tiivistyy yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi, jota tarvittiin sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Tätä tehtävää alkoi hoitaa vaatimaton Kansalaiskorkeakoulu Messutalossa, Sörkan yliopistona Kalliossa ja Tampereella vuodesta 1960 lähtien. Sata vuotta sitten annettu tehtävä toimii edelleen Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, jossa tutkitaan yhteiskuntaa ja yhteiskunnan muutosta.
