Ihmisen persoonallisuuden huomioiminen on avain onnistuneeseen yhteiskuntaan paluuseen. Onnistuneessa yhteiskuntaan paluussa on jollain tapaa kyse yhteydestä vapautuneille tärkeisiin ihmisiin ja asioihin: perheeseen, yhteisöön tai uskontoon, sanoo sosiologian professori Richard S. Jones.
Jones Marquetten yliopistosta tutkii, miten ja miksi vankien yhteiskuntaan paluu onnistuu. Tutkimusalan nimi on englanniksi re-entry research. Sen voi suomentaa yhteiskuntaan palaamisen ja yhteiskuntakelpoisuuden palautumisen tutkimukseksi.
Jones sanoo, että vankilat Yhdysvalloissa perustuvat epäluottamukselle, kun Suomessa vankeinhoitojärjestelmä perustuu luottamuksen rakentamiselle uudelleen. Hänestä Suomen järjestelmä on vankien kannalta parempi ja yhteiskunnalle merkittävästi tehokkaampi.
– Yhdysvallat käyttää rahaa ihmisten laittamiseen häkkiin, Suomi kouluttamiseen – myös vankien. Yhdysvaltain kriminaalipolitiikka on hyvin monimutkainen. Siinä on liittovaltion, osavaltioiden taso ja lisäksi paikallistaso. Yleisesti meidät tunnetaan ankarista rangaistuksista, joiden tarkoitus on estää rikollisuutta, mutta tarkoitus ei toteudu, Jones sanoo.
Kriminaalipolitiikkojen tyyli eriytyi Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa viisikymmentä vuotta sitten. Kriminaalipolitiikka vapautui kaikissa länsimaissa 1960-luvulla. Myös Yhdysvallat vapautti kriminaalipolitiikkaansa 1960-luvulla, mutta palasi pian kovaan linjaan. 1970-luvulta alkaen kiristettiin erityisesti huumerikollisten oloja. Suomi ja muut pohjoismaat ovat jatkaneet vapaampaa linjaa, jolle ne siirtyivät 1960-luvulla.
Jonesin mukaan yksittäisistä poliittisista tapahtumista Nixonin, Reaganin ja Clintonin valinnat aiheuttivat Yhdysvaltain kriminaalipolitiikan nykytilanteen.
Nixonin ja Reaganin sota huumeita ja rikollisuutta vastaan ja Clintonin aikainen nuorisorikollisiin keskittynyt ”super predator”-paniikki loivat painetta kriminaalipolitiikan kiristämiselle, Jones sanoo.
– Nixonin valinnasta seurasi konservatiivinen reaktio oikeusjärjestelmän liberalisointiin, jota tapahtui 1960-luvulla. Nixonin ja Reaganin sota huumeita ja rikollisuutta vastaan ja Clintonin aikainen nuorisorikollisiin keskittynyt ”super predator”-paniikki loivat painetta kriminaalipolitiikan kiristämiselle, Jones sanoo.
Presidentti Donald Trump allekirjoitti kriminaalipolitiikan uudistuksensa, First Step Act -nimellä tunnetun lain loppuvuodesta 2018. Laki lyhentää liittovaltion vankilaan joutuvien minimirangaistuksia ja antaa mahdollisuuden tuomion lyhentämiselle jälkeenpäin. Lain tarkoitus on vähentää vankilaan uudelleen joutumisia.
Long Playn mukaan liittovaltion vankiloista on jo laskettu vapaaksi viitisensataa pitkää crack-tuomiota kärsinyttä vankia. Heidän tuomioitaan lievennettiin takautuvasti.
Demokraatit ja republikaanit kannattivat First Step Actia lähes yksimielisesti. Liittovaltion vankiloissa kuitenkin istuu vain alle kymmenen prosenttia Yhdysvaltain vangeista, eli laki ei koske vankien suurta enemmistöä, joka suorittaa tuomiotaan osavaltioiden vankiloissa tai muissa rangaistuslaitoksissa.
– Todellinen kysymys on, kuinka moni osavaltio seuraa liittovaltiota. Myös kannabiksen laillistaminen joissain osavaltioissa voi vähentää vankilakierteen ongelmaa, Jones sanoo.
Kriminaalipolitiikassa on Jonesin mukaan rotuvinouma, eli etniset ryhmät ovat yliedustettuina vankiloissa. Vapautuville vangeille on hyvin vähän palveluita. Vankilaan joutumisesta seuraa hyvin vahva leimautuminen. Siitä seuraavat hyvin korkeat, pohjoismaihin verrattuna kaksinkertaiset rikoksenuusimisprosentit ja vankilaan takaisin päätyminen.
Yhteiskuntaan paluu ei tapahdu yhdessä yössä tai vain kerran: useimpien kohdalla paluu kestää ja tapahtuu monta kertaa.
Jonesin mukaan viime aikoina myös huumelakeja on muutettu, koska ne vaikuttavat negatiivisesti myös valkoisiin ihmisiin.
– Huumeista on tullut julkisessa keskustelussa kansanterveydellinen ongelma rikollisuusongelman lisäksi, kun ongelmasta on tullut valkoisempi, Jones sanoo.
Jonesin mukaan erityisesti huumeidenvastainen sota on luonut maaperää rikolliskuvalle, joka on työväenluokkainen musta mies. Olennaista ei ole pelkästään rotu vaan sosiaaliluokka.
Vankilakierteen synnyttävät ongelmat ovat ylisukupolvisia
Vankilasta vapautumista käsittelevä tutkimus keskittyy usein tapauksiin, joissa ihminen palaa rikolliseen elämään ja lopulta vankilaan. Vähemmän huomiota on kiinnitetty niihin, jotka pääsevät takaisin yhteisöihinsä. Yhteiskuntaan paluu on prosessi, Jones korostaa. Se ei tapahdu yhdessä yössä tai vain kerran: useimpien kohdalla paluu kestää ja tapahtuu monta kertaa.
– Usein onnistujien ja epäonnistujien välillä ajatellaan olevan suuri ero: itse asiassa ei ole suurta eroa. Kun katsotaan väestötasolla, ei ole paljoakaan tekijöitä, jotka erottaisivat nämä kaksi ryhmää, Jones sanoo.
Uuden näkökulman ottaminen omaan elämään ja odotusten kohtuullistaminen yhdistää onnistujia. Tavat, kuten huumeiden käyttö ja huumekauppa, pitää korvata uusilla. Se voi olla erittäin hankalaa, koska vapautuva vanki joutuu vaikeisiin olosuhteisiin. Jotta vankilassa saavutetut tulokset saadaan pidettyä, tarvitaan tukiohjelmia.
Vangit ovat usein ennen vankilaan joutumistaan moniongelmaisia niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin. Ongelmat kuten alkoholismi, huumeet ja työttömyys ovat yhteen kietoutuneita. Osa vapautuvista vangeista ei osaa käyttää tietokonetta.
Jonesin mukaan hypermaskuliinisuus ja jakautuneiden sukupuoliroolien keskellä kasvaminen ovat vaikuttaneet monen vangin rikollisen uralle päätymiseen.
Jonesin mukaan hypermaskuliinisuus ja jakautuneiden sukupuoliroolien keskellä kasvaminen ovat vaikuttaneet monen vangin rikollisen uralle päätymiseen, ja vankiyhteisössä hypermaskuliinisuuden kulttuuri saa jatkoa. Vankien ongelmat ovat ylisukupolvisia.
– Vanhemmat alkoivat antaa yhdelle entiselle vangille alkoholia kolmevuotiaana, Jones kertoo.
Vapautuvia vankeja kohtaavat haasteet, joita ulkopuolisen on vaikea kuvitella. Yhdysvalloissa vankien on hyvin vaikeaa saada asunto. Jos heidän sukulaisensa asuvat kaupungin vuokra-asunnoissa, vangit eivät pääse asumaan heidän kanssaan.
– He lähtevät vankilasta parisataa dollaria taskussaan. Positiivista voi olla se, että he eivät ole juuri silloin koukussa huumeisiin.
Jos vapautuvat vangit eivät löydä työtä, he palaavat huumeiden pariin ja kierre alkaa alusta.
Suomessa asia hoidetaan eri tavalla: vangit saavat koulutusta, he voivat tavata omaisiaan ja heistä huolehditaan vankilasta lähdön jälkeen.
Olennaista on, miten yhteisö ottaa entisen vangin vastaan, Jones korostaa.
– Kysymys on siitä, miten ”normaalina” vankilasta vapautujaa pidetään. Usein vankilasta vapautujat erityisesti pyrkivät olemaan normaaleja, mutta heitä ei haluta pitää sellaisena.
Jonesin mukaan Yhdysvaltoihin verrattuna suomalainen rankaisemisen filosofia hyväksyy vankilaan joutuneiden normaaliuden. Vangit ovat lähtökohtaisesti samanlaisia ihmisiä kuin muut yhteiskunnan jäsenet, ja heitä kohdellaan sellaisina.
– Jos heillä ei ole mitään rakennetta elämälleen, kuten työtä, joita harvalla vangilla on, he tuovat vankilan rakenteen kadulle, jossa he asuvat, Jones sanoo.
Moni Jonesin tutkima vanki leimattiin erilaiseksi jo nuorena. Näin erilaisuudesta tulee identiteetin osa jo kasvuiässä. Monien kohdalla vaikeat huumeongelmat saivat heidät uskomaan, että he eivät voi parantua, vaan he kuolevat huumeisiin pian.
– Olennaista on saada vangit yksinkertaisesti uskomaan, että muutos on mahdollinen. Jos heillä ei ole mitään rakennetta elämälleen, kuten työtä, joita harvalla vangilla on, he tuovat vankilan rakenteen kadulle, jossa he asuvat, Jones sanoo.
