Vanhenemisen pelkoa on monenlaista: yksilön ahdistusta väistämättömästä kuolemasta ja rappeutumisesta ja pelkoa, että yhteiskunta jättää avuntarvitsijansa heitteille.
Pitkäikäisyys on pitkään ollut yhteiskunnallinen tavoite ja arvostettu asia. Viime aikoina tavoitteesta on alettu puhua taakkana, kun vanhojen ihmisten osuus väestöistä länsimaissa ja Suomessa on kasvanut eliniän pitenemisen vuoksi. Yli 90-vuotiaat ovat nopeimmin kasvava ikäryhmä Suomessa. Pitkäikäisyyden tavoite on monella tapaa saavutettu, mutta mitä seuraavaksi? Yksilön täytyy kohdata ikääntymisensä, mutta myös yhteiskunnan täytyy olla siihen valmis. Ikääntymiseen sopeutuva yhteiskunta ei tarkoita vain lisää rahaa vanhustenhoivaan, vaan muutoksia kaikkialle.
Ikääntymisen tutkijat Jari Pirhonen, Kirsi Lumme-Sandt ja Katariina Tuominen keskustelevat ikääntymisestä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta 11. marraskuuta kello 18 Tampereen yliopistolla Päätalon Toivo-kahvilassa Silvia Bovenschenin kirjan Vanheneminen pohjalta.
– Siinä ei ole mitään järkeä, että ihmiset elävät pidempään ja joutuvat pelkäämään niitä viimeisiä vuosia, Jari Pirhonen sanoo Alustan arkistojutussa.
Usein vanhenemisen pelko on myös pelkoa omien vanhempien tai isovanhempien pärjäämisestä ja kohtelusta. Tosiasiassa kaikki vanhenevat, jatkuvasti, ja vanheneminen ei ole vain vanhukseksi tulemista joskus, vaan vanheneminen tapahtuu koko ajan. Mitä nuori aikuinen voi ajatella vanhemisestaan? Kannattaako nuoren ajatella kuolemaa?
Vanhenemistaan pohtii myös keski-ikäinen nainen, joka harkitsee kasvojenkohotusta. Mitä pelätään kun pelätään fyysisen olemuksen rappeutumista, onko se vanhenemisen pelkoa vai sopeutumiskeino? Onko kauneuden katoamisen pelko vain pinnallista, vai pitäisikö sitä ajatella ikääntymisestä ahdistuneen yhteiskunnan tuotteena?
Alustan toimittaja Tiina Heikkilä haastattelee. Keskustelun järjestävät yhteistyössä Alusta ja niin & näin.
