Suomi – asunnottomuuden poiston mallimaa?

Suomalaista asunnottomuuden vastaista politiikkaa on kuvattu menestystarinaksi jopa kansainvälisissä keskusteluissa. Asunnottomuuspolitiikkaan onkin panostettu viime vuosikymmeninä merkittävästi, ja Suomi on onnistunut asunnottomuuden poistamisessa suurilta osin hyvin. Vuodesta 1987 alkaen asunnottomuus on vähentynyt yli 18000 henkilöstä vuonna 2018 tilastoituun 5482 henkilöön, joista 1162 eli pitkäaikaisasunnottomana (Asunnottomat 2018). Tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta asunnottomuudesta, sillä piiloasunnottomuuden tilastointi on osoittautunut vaikeaksi.

Asunnottomuuden poistamiseen on pyritty muun muassa laajentamalla asuntokantaa ja kehittämällä palvelujärjestelmää. Esimerkiksi päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tarjontaa laajennettiin ensin tilapäisistä yömajoista ja ensisuojista tukiasumisyksiköihin, joista siirrytään asteittain itsenäisempään asumiseen kuntoutumisen edetessä. Tämä niin sanottu portaikkomalli ei kuitenkaan ole vastannut kaikkien asuntoa vailla elävien tarpeisiin.

Suomessa onkin reilun vuosikymmenen ajan painotettu Asunto ensin -mallia. Vakituinen asunto on mallissa perusoikeus, eikä asumiseen tule liittää määräaikaisia vuokrasopimuksia tai tukeen sitoutumisen ja päihteettömyyden ehtoja. Asumisen tuen palveluissa suositaan asumisneuvontaa ja hajautetusti asuvien ihmisten koteihin vietävää tukea. Palveluita alettiin kehittää, kun Ympäristöministeriö käynnisti ensimmäiset valtakunnalliset pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmat, PAAVO I (2008–2011) ja PAAVO II (2012–2015). Vuonna 2016 käynnistetyn AUNE-toimenpideohjelman painopisteenä on ollut asunnottomuuden ennaltaehkäisy.

Mallimaapuheesta huolimatta asunnottomuutta ei ole pystytty täysin poistamaan. Voidaan olettaa, että sitä vaikeuttaa ilmiön monimuotoisuus. Asunnottomuutta esiintyy eri elämäntilanteissa: nuorilla, ikääntyneillä, perheillä, yksineläjillä, päihderiippuvaisilla, mielenterveyskuntoutujilla, maahanmuuttajilla ja niin edelleen. Siihen voivat liittyä niin asuntopula, sopivien asumispalveluiden puute, sairastuminen, työpaikan menettäminen, perheen hajoaminen, sisäilmaongelmat, muut kriisitilanteet, maksuhäiriömerkinnät, vähävaraisuus kuin tulotasoon nähden kohtuuttomiksi nousseet asumiskustannuksetkin, mikä on ongelma erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Tulevissa ratkaisuissa olisikin syytä pohtia entistä tarkemmin, miksi asunnottomuus voi pitkittyä tai toistua, vaikka asuntoja olisikin ainakin näennäisesti tarjolla.

Asunnottomuuden poistamiselle on kuitenkin yhä asetettu määrätietoiset tavoitteet. Antti Rinteen  hallitusohjelmassa tavoitteena oli puolittaa asunnottomuus hallituskauden aikana ja poistaa se kokonaan vuoteen 2027 mennessä (Osallistava ja osaava Suomi 2019, 53). Tulevissa ratkaisuissa olisikin syytä pohtia entistä tarkemmin, miksi asunnottomuus voi pitkittyä tai toistua, vaikka asuntoja olisikin ainakin näennäisesti tarjolla.

Väitämme, ettei yksin asuntokantaa laajentamalla voida ratkaista kaikkea asunnottomuutta, sillä sen juurisyyt voivat toisinaan kiinnittyä kauas ihmisen elämänhistoriaan ja sosiaalisiin suhteisiin. Siten lähestymme ilmiötä paitsi asunto-, sosiaali- ja terveyspoliittisena, myös henkilökohtaisena kodittomuuden kokemisen kysymyksenä.

Asunnosta tulee koti, kun siitä rakennetaan merkityksellinen paikka

Arkikeskusteluissa asunnottomuudesta ja kodittomuudesta puhutaan usein synonyymeina. Kun käsitteitä tarkastellaan yksityiskohtaisemmin, ne sisältävät keskenään erilaisia merkityksiä.

Asunnolla viitataan materiaalisiin asioihin, niihin fyysisiin seiniin, jotka ympäröivät asuinpaikkaa. Kun esimerkiksi tilastoissa tuotetaan tietoa asunnottomuudesta, viitataan niiden ihmisten lukumäärään, jotka elävät ilman fyysistä asuntoa, sellaista paikkaa, josta he maksaisivat vuokraa tai asuntolainaa.

Koti sen sijaan on asuntoa laajempi käsite. Kodin voi rakentaa monenlaisiin paikkoihin, kuten asuntoon. Asunto alkaa tuntua kodilta vasta, kun siihen on kiinnittynyt tunnetasolla. Ihminen voi siis tuntea olevansa koditon, vaikka hänellä olisikin fyysinen asunto. Kodin tunnun perustana on tunne paikasta, joka on asukkaalleen henkilökohtaisesti merkityksellinen. Tämä kokemus rakentuu materiaalisissa, emotionaalisissa ja sosiaalisissa suhteissa (esim. Granfelt 1998; Blunt 2005; Richardson 2019). Kodissa on usein läsnä itselle merkityksellisiä ihmisiä, lemmikkejä ja tärkeitä esineitä, kuten valokuvia, matkamuistoja tai perintöhuonekaluja. Myös asuinympäristö vaikuttaa siihen, millaisia merkityksiä koti kulloinkin saa.

Asunnosta luodaan omaa hyvinvointia tukeva paikka tekemällä siitä itselleen viihtyisä, kotoisa ja turvallinen – paikka, jossa on läsnä asujansa nykyhetki ja eletty elämä. Se, millainen paikka tuntuu kenestäkin kodilta, vaihtelee yksilöllisesti. On siis mahdotonta luoda yksiselitteistä käsitystä siitä, millainen on oikeanlainen koti.

Kodittomuus paikkaan kiinnittymättömyyden kokemuksena

Kiinnittyminen paikkaan vaihtelee ajasta, tilasta ja elämäntilanteesta riippuen. Perustaa kiinnittymiselle luovat aiemmat elämänkokemukset. Osalle ihmisistä koti ei ole koskaan edustanut turvallista ja merkityksellistä paikkaa, johon olisi voinut kiinnittyä emotionaalisesti. Sen sijaan, että koti olisi tukenut hyvinvointia, se on pikemminkin luonut ja ylläpitänyt pahoinvointia.

Näitä kokemuksia voi muodostua aikuisena esimerkiksi väkivaltaisissa ja alistavissa parisuhteissa. Kokemusten juuret voivat kuitenkin olla jo lapsuudenkodissa. Jos lapsuus on perustunut traumoille, henkiselle ja fyysiselle väkivallalle tai muunlaiselle rikkonaisuudelle, kotona ei ole ollut mahdollisuutta voida hyvin ja tuntea oloaan turvalliseksi.

Osalle ihmisistä koti ei ole koskaan edustanut turvallista ja merkityksellistä paikkaa, johon olisi voinut kiinnittyä emotionaalisesti.

Kiinnittymättömyyden kokemuksia voivat luoda myös tiiviisti toistuvat siirtymät asuinpaikkojen välillä, esimerkiksi sijoitettujen lasten kiertäminen laitoksesta toiseen, jos paikkaan tai siellä oleviin ihmisiin ei ehdi muodostua tunnesidettä eikä kokemusta kodin tunnusta rakennu lainkaan. Lisäksi uuteen paikkaan kiinnittymistä voi vaikeuttaa pakon edessä luopuminen itselleen aiemmin hyvin merkityksellisestä paikasta, kuten sodan seurauksena omasta kotimaastaan.

Voimavarat ja mahdollisuudet arjenhallintaan ovat toisinaan aiemman kodittomuuden tai elämänhallinnallisten vaikeuksien vuoksi hävinneet tai niitä ei ole ollut koskaan mahdollista hankkiakaan. Myös nykyinen elämäntilanne, kuten kriisitilanteet tai sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien kasautuminen voivat heikentää merkittävästi toimintakykyä. Tällöin paikkaan kiinnittymisen vaikeus voi olla seurausta vähäisistä voimavaroista ja sen myötä vaikeudesta huolehtia konkreettisista arjen asioista.

Kun pysyvää kotia ei ole koskaan ollut tai koti on aina edustanut ensisijaisesti turvattomuutta ja pelkoa, paikkaan kiinnittyminen voi olla vaikeaa vielä aikuisenakin. Rikkonaisten kotikokemusten käsitteleminen vaatii aikaa, voimavaroja ja tukea.

Tällaisissa tilanteissa eläneet saattavat toisinaan päätyä asumisessaan tavanomaisesta tai odotetusta poikkeaviin ratkaisuihin, jotka voivat äkkiseltään näyttäytyä ihmisten vapaaehtoisina valintoina. Todellisuudessa esimerkiksi asunnon menettäminen voi olla vahvasti sidoksissa aiempiin elämäntilanteisiin ja niistä seuranneisiin tunnekokemuksiin, eikä näitä niin sanottuja valintoja voida ajatella olosuhteistaan irrallisina.

Palvelujärjestelmä voi tukea kodin rakentamista

Kun ihmisen on aiempien kokemustensa tai kuormittavan elämäntilanteensa vuoksi vaikeuksia kiinnittyä paikkaan, pelkkä asunnon saaminen ei aina ratkaise kodittomuutta pysyvästi. Vaikka ihminen ei olisikaan enää tilastojen mukaan asunnoton, hän voi silti kokea kodittomuutta – kiinnittymättömyyttä asuinpaikkaansa. Kun asunnosta ei ole pystynyt itsenäisesti rakentamaan merkityksellistä paikkaa, asunnon menettämisen riski kasvaa.

Kodittomuuden kokemuksen kompleksisuuden vuoksi sitä kokevien on tärkeä saada tukea kodin rakentamiseen, jotta heidän ei tarvitse selvitä vaikeista elämäntilanteistaan ja -kokemuksistaan itsenäisesti. Palvelujärjestelmällä on tässä keskeinen rooli.

Tutkimuksessamme huumeita käyttävien ihmisten koteihin vietävästä asumisen tuesta (Ranta & Juhila 2019) havaitsimme, että kodittomuutta ja traumaattisia tapahtumia kokeneiden ihmisten kodin tunnun rakentamista ja paikkaan kiinnittymistä voidaan tukea yhdistämällä yksilön elämäntilanteita kokonaisvaltaisesti tukevia keskusteluja ja käytännön tukea.

Kun ihmisen on aiempien kokemustensa tai kuormittavan elämäntilanteensa vuoksi vaikeuksia kiinnittyä paikkaan, pelkkä asunnon saaminen ei aina ratkaise kodittomuutta pysyvästi. Vaikka ihminen ei olisikaan enää tilastojen mukaan asunnoton, hän voi silti kokea kodittomuutta – kiinnittymättömyyttä asuinpaikkaansa.

Keskusteluissa käsiteltiin sekä paikkaan kiinnittymisen vaikeuksiin johtaneita aiempia kokemuksia että ajankohtaisia, usein läheissuhteisiin tai sosiaaliseen ja terveydelliseen tilanteeseen liittyviä, kodin rakentamista sillä hetkellä vaikeuttavia asioita. Työntekijät loivat luottamuksellista ilmapiiriä vuorovaikutuksellisin keinoin esimerkiksi antamalla asiakkaille kannustavaa palautetta ja ilmaisemalla olevansa tukena vaikeissakin tilanteissa. Käytännön tuki muodostui monenlaisista konkreettisista asioista, kuten siivoamisesta, pienistä remontti- ja korjausaskareista, kodin tarvikkeiden hankinnasta ja raha-asioiden setvimisestä yhdessä asiakkaan kanssa.

Tutkimuksessamme asumisen tuen työssä huomioitiin kodin tunnun kokemuksen yksilöllisyys. Koska koti paikkana on henkilökohtainen, kodin tuntua rakennettiin kuuntelemalla kodin asukkaan toiveita sekä kunnioittamalla hänen näkemyksiään ja oikeutta hallita asuinpaikkaansa koskevia päätöksiä. Yksilöllisten tukiprosessien myötä asunnosta muodostui asiakkaille merkityksellinen paikka, jonka he lopulta mielsivät omaksi kodikseen.

Kun asunnottomuutta lähestytään asuntopolitiikassa, sosiaali- ja terveyspalveluissa, tutkimuksissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kokonaisvaltaisemmin kodittomuutena, toistuvaan ja pitkäaikaiseen kodittomuuteen voidaan löytää pysyvämpiä ratkaisuja. Kodittomuutta kokeneelle on tärkeä tarjota tarvittaessa muutakin kuin katto pään päälle – kokonaisvaltaisille keskusteluille ja konkreettiselle toiminnalle pohjautuvaa, paikkaan kiinnittymiseen tähtäävää tukea, jossa huomioidaan ihmisen yksilöllinen elämäntilanne ja aiemmat kokemukset.

Kirjoittajat ovat MARGI-tutkimusryhmän jäseniä. MARGI tutkii institutionaalisia käytäntöjä ja vuorovaikutusta hyvinvointipalvelujen marginaaleissa, kuten kodittomien parissa tehtävässä työssä.

Lähteet

Asunnottomat 2018. Selvitys 3/2019. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA.

Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelma 2016–2019. Valtioneuvoston periaatepäätös 9.6.2016. Helsinki: Ympäristöministeriö.

Blunt, Alison (2005) Cultural geography: Cultural geographies of home. Progress in Human Geography 29(4), 505–515.

Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: SKS.

Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaaleissa Suomessa ja Ruotsissa -tutkimushanke (Suomen Akatemia, 2017–2021)

Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta (2019) Antti Rinteen hallituksen ohjelma 6.6.2019. Helsinki: Valtioneuvoston julkaisuja 23.

PAAVO I ja PAAVO II -ohjelmien loppuraportit.

Ranta, Johanna & Juhila, Kirsi (2019) Constructing a sense of home in floating support for people using drugs. Qualitative Social Work. First published 02 May 2019. DOI: 10.1177/1473325019847262.

Richardson, Joanna (2019) Place and identity: the performance of home. London: Routledge.