Kehitysmaaliike ja kriittisen tiedontuotannon kriisi

Kun kehitysjärjestö sensuroi rakentavaa kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan, ollaan huolestuttavalla tiellä. Näin näyttää käyneen suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön Fingon johdossa. Ilmiön voi nähdä oireena laajemmasta kriittisen tiedontuotannon kriisistä, jonka vaikutukset ulottuvat yliopistoista journalismiin ja järjestökentälle.

Luotaan tässä kirjoituksessa aluksi kriittisen tiedontuotannon resurssien ja toimintamahdollisuuksien matalalentoa 2010-luvun Suomessa. Tarkastelen aluksi erityisesti yliopistojen, tutkimuslaitosten, kansalaisjärjestöjen ja journalismin heikentyneitä toimintaedellytyksiä. Tämän jälkeen pohdin omakohtaisemmin kriittisen tiedontuotannon edellytysten heikentymistä kehitysyhteistyön järjestökentällä, sekä sen seurauksia.

Kriittisen tiedontuotannon rakenteet murroksessa

Kriittinen tiedontuotanto käsittää monenlaisia tiedontuotannon ja sen viestinnän muotoja, jotka rakentavat ja pitävät yllä informoitua julkista keskustelua. Kriittistä tiedontuotantoa yhdistää myös pyrkimys totuudellisuuteen. Informoidun julkisen keskustelun edellytykset ovat viime vuosina heikentyneet yhteiskunnan eri alueilla yliopistoista kansalaisjärjestökenttään ja journalismiin.

Yliopistoissa iso rakenteellinen murros oli pääministeri Jyrki Kataisen ”fantastisena” uudistuksena markkinoima vuoden 2010 yliopistolaki. Se lakkautti virat ja heikensi yliopistolaisten valtaa vaikuttaa yliopiston asioihin. Uudistuksen toivottiin vahvistavan yliopistojen itsenäisyyttä. Hierarkkiset johtamisjärjestelmät, ulkoisen rahoituksen painottaminen, leikkaukset ja irtisanomiset ovat kuitenkin altistaneet tutkimusta ja opetusta ulkopuoliselle ohjaukselle.

Tuoreessa muistissa ovat myös tutkimuslaitoskentän mylläys ja tutkimuslaitosten kokonaisuudistus, jossa tutkimuslaitoksia yhdistettiin kovalla kädellä. Uudistus heikensi tutkimuslaitosten voimavaroja ja mahdollisuuksia ”ylläpitää ja kehittää toimintaa ja yhteistyötä turbulenttina aikana.” Leikkausten vastapainoksi luodut uudet rahoitusinstrumentit olivat mittaluokaltaan huomattavasti pienempiä, ja niistä kilpailevat entistä useammat.

Kehitysyhteistyöjärjestökentän rakenteita puolestaan on myllännyt muun muassa pienten, ruohonjuuritason toimintaan nojaavien järjestöjen rahoituksen nopea pudotus viime vuosina. Helmikuussa 2020 julkaistun Fingon katsauksen mukaan viestinnän ja globaalikasvatuksen tuella rahoitettiin kymmenen vuotta sitten yhteensä 85 järjestön hankkeita, kun viime vuonna tätä rahoitusta myönnettiin vain 14 järjestölle.

Tämä tukimuoto on ollut erityisen tärkeä juuri riippumattoman ja moniäänisen tiedontuotannon edistäjänä. Pienten järjestöjen toimintaedellytyksiä ovat syöneet myös kehitysyhteistyön hankerahoituksen hakuehtojen jatkuva monimutkaistuminen.

Kaikilla edellä mainituilla alueilla on tehty merkittäviä rahoitusleikkauksia. Talouspolitiikan arviointineuvosto totesi yliopistoihin liittyen vuonna 2018, että ”reaalisen kokonaisrahoituksen osalta rahoituksen taso on laskenut vuoden 2008 tasolle, ja reaalisen perusrahoituksen osalta ei olla edes vuoden 2002 tasolla.” Nykyinen hallitus budjetoi indeksikorotusten päälle 40 miljoonaa yliopistoille, mikä vastasi kuitenkin enemmän laastaria kuin aitoa korjausliikettä.

Tutkimuslaitosten tilaa ruotinut arviointi linjasi vuonna 2018, että esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalan tutkimuslaitosten osalta budjettirahoitus on vähentynyt lähes kolmanneksen vuosina 2013–2017.

Journalismin resursseihin on iskenyt 2010-luvulla kaupallisen median ansaintalogiikan kriisiytyminen. Työ on muuttunut kiireisemmäksi ja paljon työtä vaativien juttujen teko on vaikeutunut. Tuloksena on ollut myös esimerkiksi paikallisten ”uutiserämaiden” kasvu, kun paikallislehtiä on karsittu ja lakkautettu. Katvealueita syntyy helposti myös sellaisissa yhteiskunnallisissa teemoissa, joiden työstäminen vaatii resursseja ja jotka eivät kiteydy helppoihin klikkiotsikkoihin.

Tässä tilanteessa korostuu myös Yleisradion riippumattomuuden ja moniäänisen roolin vahvistamisen tärkeys. Oppositiosta on vaadittu sen rahoituksen leikkaamista.

Edellä mainituista kehityskuluista on tavattu keskustella Suomessa irrallaan toisistaan. Kuitenkin ne kaikki ohjaavat yhteiskunnallista kehitystä eri sektoreilla ja alueilla samaan suuntaan: kriittisen, tietoon pohjautuvan muutoksen ja keskustelun mahdollisuudet heikkenevät. Alla kuvaamaani Fingon johdon joulukuista linjausta voidaan käyttää esimerkkinä tästä.

Fingo hyllytti ulkopuolisen kirjoittajan kolumnin

Olen toiminut kymmenkunta vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti Fingon (ent. Kepa) verkkokolumnistina. Kolumnini ovat käsitelleet kehityspolitiikkaa: toisin sanoen tapoja, joilla Suomi kantaa rooliaan kansainvälisen yhteisön jäsenenä globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Olen vuosien varrella tarkastellut kriittisesti tähän ajanjaksoon mahtuneiden hallitusten linjauksia ja toimintaa puoluekannoista riippumatta.

Joulukuussa 2019 lähetin kolumnin, joita Fingo julkaisee nykyään blogitekstien nimellä. Se käsitteli ilmeistä ristiriitaa hallituspuolue SDP:n varsin kunnianhimoisen globaalipoliittisen ohjelman ja kehitysministeri Ville Skinnarin kehityspolitiikan välillä. Kysyin, mikä erottaa hallituksen linjan Sipilän hallituksen kehityspolitiikasta?

Puolentoista viikon jälkeen sain kuulla, että Fingossa oltiin suunniteltu lähiaikoina julkaistavaa hallitusta kannustavaa blogitekstiä, jonka kanssa kolumnini oli Fingon mukaan ristiriidassa. Järjestö pidättäytyi tämän vuoksi julkaisemasta kolumniani. Taustalla piili kansalaisyhteiskunnan vahtikoiraroolin näkökulmasta erikoinen ajatus, jonka mukaan Fingo ei voi profiloitua minkään puolueen kriitikkona.

Kansalaisjärjestöjen kattojärjestö jätti siis julkaisematta tekstin palstalla, jossa ”esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä vastaa Fingon linjaa.” Sama järjestö luonnehtii toimintaa suuntaavassa ohjelmassaan kansalaisyhteiskuntaa muutosvoimana, joka ”lisää päättäjien tilivelvollisuutta kansalaisilleen” ja ”tarjoaa ratkaisuja yhteiskunnallisiin epäkohtiin.”

Fingon vastausta on vaikea lukea muulla tavalla, kuin että muutosvoimaa pitäisi kanavoida vähintään epäsuoraksi tueksi kulloisenkin hallituksen politiikan suurille linjauksille. Nykyisen hallituksen (ja sitä ennen Sipilän hallituksen) aikana tämä tuntuu tarkoittavan merkittävää tukea yksityisten investointien fasilitointiin perustuvalle kehitysmallille, jonka toimivuudesta ei löydy mielekkäitä historiallista esimerkkiä.

Samaan aikaan Fingon nettisivuilla todetaan, että ”kansalaisyhteiskunnan toimintatila on uhattuna eri puolilla maailmaa. Fingo puolustaa kansalaisyhteiskunnan mahdollisuuksia toimia ja vaikuttaa Suomessa ja maailmalla.” Miten tässä näin kävi, että kehitysjärjestöjen kattojärjestön johto ei uskalla antaa ulkopuolisten tutkijoiden ihmetellä alustallaan pääministeripuolueen linjausten ja tekojen välistä ristiriitaa? Tuliko vallan vahtikoirasta säyseä sylikoira?

Kattavan vastauksen antaminen vaatisi kirjan mittaisen esityksen. Siihen ei tässä ole tilaa, mutta Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson on kuvannut monia taustalla vaikuttaneita kehityskulkuja ansiokkaasti kirjassaan Hyvän tekemisen markkinat.

Johanssonin mukaan monissa suurissa hyväntekeväisyysjärjestöissä on esimerkiksi keskitytty liikaa ”organisaation kehitykseen, strategiseen johtamiseen ja tehokkuuden kasvattamiseen, ei poliittisen muutoksen aikaansaamiseen tai yhteiskunnalliseen mobilisaatioon.”

Tietoon pohjautuvan demokratian edellytykset heikkenevät

Viime vuosina on tullut paljon uutisia kriittisen kansalaisyhteiskunnan kasvavasta ahdingosta eri puolilla maailmaa. Civicus-järjestön raportin mukaan kansalaisyhteiskunta oli vuonna 2018 vakavasti uhattuna 111 maassa.

Suomessa ei olla tässä tilanteessa. Sitäkin hämmentävämpää on, miten helpolla suomalaiset kehitysjärjestöt vaikuttavat lipsuvan kriittisestä vahtikoiraroolistaan. Mikä erottaa kansalaisjärjestön virastosta, jos sen näkökulmat koordinoidaan kulloistenkin hallitusten linjauksiin sopiviksi?

Asia koskettaa myös laajemmin suomalaista yhteiskuntaa. Kuten yllä kuvasin, kehitysmaajärjestöt ovat olleet yksi monista uusia poliittisia avauksia ja näkökulmia luoneista toimijoista, joiden kollektiivinen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuosina heikentynyt. Ahdinkoon ovat joutuneet aiempien esimerkkien lisäksi myös esimerkiksi rauhanjärjestöt sekä sosiaalialan järjestöt.

Kriittisen tiedontuotannon avaintahot täyttävät monin tavoin toisistaan poikkeavia rooleja yhteiskunnassa: yhdet tuottavat akateemista tietoa, toiset journalismia, kun taas osa kanavoi esimerkiksi potilailta tai kansalaisliikkeiltä tulevia ajatuksia julkisuuteen ja päätöksentekoon.

Yhdistävänä tekijänä näille äkkiseltään ajatellen erityyppisille ryhmille on kuitenkin se, että ne tuovat julkiseen keskusteluun sellaisia todenmukaiseen tietoon tai kokemukseen perustuvia yhteiskunnallisesti merkittäviä argumentteja, jotka muuten jäisivät kuulematta.

Katse suunnattava kokonaisuuteen

Kriittisen tiedontuotannon toimintaedellytysten raju kaventuminen ei ole saanut suomalaisessa julkisessa keskustelussa ansaitsemaansa huomiota. Eri ammattiryhmät pitävät jonkin verran esillä omana alansa ongelmia, mutta kokonaisuuden perään ei ole juuri katsottu.

Kyse ei ole vain kriittisen tiedontuotannon kriisistä, vaan myös ylipäänsä tietoon pohjautuvan yhteiskunnan rakenteiden heikentymisestä. Fingon viime vuonna julkaisemassa tietoiskussa lainataan Civicus-järjestön raporttia, jonka mukaan Euroopan Unionissa sananvapaus ja kansalaisyhteiskunnan tila on huolestuttava peräti 15 EU-maassa. ”Suomen tulee tunnustaa kansalaisjärjestöjen moninaiset roolit ja riippumattomuus kehityspoliittisissa linjauksissa, strategioissa, ohjeistuksissa ja rahoituskriteereissä”, toteaa tietoisku.

Yhteiskunnan eri alueiden tiedontuotannon resurssit ja niiden välinen tasapaino täytyy vihdoin ottaa vakavasti. On myös huomattava, että tässä tekstissä käsitellyt toimijat ja alueet eivät kata kriittisen tiedontuotannon koko kenttää. Tarkastelematta jäivät esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan sekä ympäristöalan toimijat.

Muutoksen täytyy koskea sekä järjestöjohtajia että maamme hallitusta. Suomalainen demokratia perustuu moniarvoiseen, totuudellisuuteen perustuvaan kriittiseen tiedontuotantoon. Tätä perintöä ei saa hukata. Edellä kuvattujen leikkausten lisäksi huomiota vaatii myös Veikkauksen tilanne. Miten tulevaisuudessa todennäköisesti pienenevä Veikkaus-rahoitus kompensoidaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan järjestöille? Tästä ei juuri ole puhuttu.

Kehitysmaaliike voi nousta, kun sen ajaman politiikan välttämättömyys saadaan perusteltua äänestäjille. Tämän ei ilmastonmuutoksen ja globaalien kriisien aikana luulisi olevan mahdotonta. Esimerkiksi Fingossa tehdään tähän liittyen myös hyvin paljon ansiokasta työtä. Yksikään vähänkään isompi järjestö ei onneksi ole yksiääninen monoliitti.

Asioiden politisointi edellyttää lähtökohtaisesti sitä, ettei kaikkia voida aina miellyttää ja joillekin (isoillekin) varpaille täytyy astua. Jos sitä ei osata ja voida tehdä tiukan ja totuudellisiin argumentteihin perustuvan debatin muodossa, olemme pulassa.

Alkuperäisen Fingolle lähettämäni kolumninaihion voi lukea täältä. Käytännössä kolumininaihioita editoitiin yhdessä Fingon tiedottajien kanssa, ja näillä editointikierroksilla omatkin ajatukset yleensä selkeytyivät edelleen. Kolumniaihio henkilöityy kehitysministeri Skinnariin, mutta olisin voinut painottaa siinä vahvemmin koko hallituksen kollektiivista vastuuta. Kehityspoliittiset kirjaukset määrittävät kehityspolitiikan suuret linjat, ja ne ovat hallitusneuvottelujen tuloksena syntynyt kompromissi. Luonnosversiosta lukijat voivat kuitenkin paremmin arvioida tekstin sisältöä sen herättämää reaktiota vasten.