Pandemioiden kaltaiset globaalit kriisit eivät ole kohtalon oikkuja, eivät “luonnon vastaisku”, eivät ikiaikaista onnettomuuksien kiertoa vaan osa parin vuosisadan aikana rakentunutta maailmanjärjestystä, kirjoittavat BIOS-yksikön tutkijat yksikön blogissa julkaistussa kirjotuksessa, jonka otsikko on Ekologinen jälleenrakennus epävarmassa maailmassa. BIOS on monitieteinen itsenäinen tutkimusyksikkö, joka ennakoi ilmastonmuutokseen liittyviä sosio-ekologisia muutoksia, joita pohtii myös WISE-tutkimusprojekti.

Laajalle levinneitä pandemioita on ollut paljon menneisyydessä, mutta todennäköisyys aidosti globaalin pandemian synnylle on kasvanut ihmisten ja tavaroiden liikkumisen yhä kiihtyessä, maailman alueiden verkottuessa tiiviimmin, väestökeskittymien kasvaessa ja ihmistoiminnan levitessä yhä uusille alueille, BIOS muistuttaa. Maailmanjärjestyksemme ominaispiirteitä on, että erilaiset ekologiset ja sosiaaliset järjestelmät ovat kytkeytyneet tiukasti toisiinsa, jolloin häiriöiden “eristyminen” yhteen järjestelmään tai yhdelle elämänalueelle käy yhä epätodennäköisemmäksi, BIOS:in tutkijan kirjoittavat.

Myös ruokajärjestelmien ja talousjärjestelmien alttius globaaleille häiriöille on kasvanut niiden monimutkaistuessa.  Ilmastonmuutoksen, ruokakriisien ja pandemioiden kaltaiset kriisit ovat tiiviisti globalisoituneen ja yhä kiivaammassa tahdissa toimivan maailman systeeminen piirre. Kriiseihin perehtyneet tutkijat ovat tienneet, että kriisi tulee vääjäämättä joskus.

Systeemisen haavoittuvuuden vähentäminen olisi edellyttänyt perusteellisia muutoksia maailman ruokajärjestelmissä, talousjärjestelmissä, biodiversiteettiä heikentävissä käytännöissä – tiiviisti ilmaisten varmuus- ja varajärjestelmien kehittämistä ja jatkuvan kapeasti hahmotetun taloudellisen tehostamisen sijaan. Yhteiskunnallista tahtoa ja valtaa ei kuitenkaan mobilisoitunut niiden aikaansaamiseksi. Varoitukset eivät niinkään jääneet kuulematta vaan jätettiin kuuntelematta. Muutoksen kustannukset on laskelmoitu liian suureksi, joten kriisialttiuden hinta on suostuttu maksamaan (tai ainakin sälyttämään taakka joidenkin toisten harteille). Järjestelmätason muutosten tarvetta on myös torjuttu toistamalla, että kehitys on kuitenkin kokonaisuutena vienyt koko ajan parempaan suuntaan, tutkijat kirjoittavat.

Esimerkiksi ruokajärjestelmien kriisiytyminen vuosina 2006–2008 ja uudelleen vuosina 2010–2011 sekä kansainvälinen talouskriisi 2007–2009 olivat pitkään ennakoituja tapahtumia, vaikka ne olivatkin sekä yksityskohdissaan ainutkertaisia ja vaikeasti ennustettavia. Ilmastonmuutosta ja koronakriisiä ei voi BIOS:in mukaan mielekkäästi verrata toisiinsa.

Ilmastonmuutokseen ei voi kehittää rokotetta, eikä se voi laantua luontaisesti ajan myötä. Tartuntatauteja tutkitaan jatkuvasti, ja paikallisten epidemioiden sekä laajempien pandemien vastaisista kamppailuista on kosolti onnistuneita esimerkkejä ja niiden pohjalta luotuja valmiusjärjestelmiä. Kuten nykyisen pandemian ympärillä käyty tieteellinen keskustelu osoittaa, uusien tautien käyttäytymisestä on aina epävarmuutta, ja tutkijoiden keskinäiset näkemyserot ovat siksi väistämättömiä. Konsensuksen luominen vie aikaa. Silti on myös yleisiä eri epidemioita ja pandemioita yhdistäviä tekijöitä. Tiedetään, mitä suunnilleen pitäisi tehdä.

Pandemian kaltaisen kriisin keskellä tulisi sietää epävarmuutta ja tiedon syntymisen hitautta sekä ymmärtää tietoa tuottavan tiedeyhteisön kollektiivinen luonne.
Kiihkeä halu viitata ensimmäisenä johonkin tutkimustulokseen ja omien omaksumis- ja tulkintakykyjen yliarviointi eivät auta “tiedeperustaisuutta”. Mutta eivät tartuntatautien tutkijat ja ilmastomallintajat myöskään ole talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian tai sosiaalialan asiantuntijoita. Siksi monitieteisyys on edellytys viheliäisten ongelmien kohtaamiseksi – ja vielä laajemmin tarvitaan lisää sivistynyttä kansalaisyhteiskuntaa, joka kamppailee siitä, millaista yhteiskunnallista siirtymää halutaan, ja millaista tietämystä sitä varten tarvitaan, tutkijat kirjoittavat.