Korona osoitti, että työmarkkinat joustavat ja sosiaalinen jälleenrakentaminen on tarpeen

Julkisessa keskustelussa väite suomalaisten työmarkkinoiden jäykkyydestä on saanut hegemonisen aseman.

Jäykkyyttä halutaan vähentää lisäämällä paikallista sopimista. Alimmista palkoista tulisi työnantajien mukaan voida sopia nykyisen työehtosopimusjärjestelmän ja yleissitovuuden kahlitsematta. Lisäksi monet työnantajien edustajat haluavat purkaa työehtosopimusten yleissitovuuden. Viimeksi paikallista sopimista – “fiksusti toimimista” – ehdotti Helsingin Sanomissa Elinkeinoelämän Keskusliiton Pekka Lundmark: “Fiksusti toimiminen tarkoittaisi hänen mukaansa […] muun muassa sitä, että palkoista ja työehdoista sovittaisiin nykyistä enemmän työpaikoilla.” (HS 26.3.2020). 

Koronakriisi on kuitenkin jopa hämmentävästi osoittanut, että työmarkkinoilla on valmiutta paitsi hyvin joustavaan työmarkkinoiden muutostahtoon myös työvoiman joustavaan käyttöön. Jopa yllättävästä joustavuudesta kertoo nopea keskusjärjestöjen ja valtion toiminta yritysten toiminnan turvaamiseksi ja työttömyysturvan parantamiseksi. Tämä kaksi- ja kolmikantainen, tulopoliittisten sopimusten ajoilta periytyvä, jäykkänä pidetty toiminta siis aktivoi tässä poikkeustilanteessa muutamassa päivässä laajat työmarkkinamallin muutokset.

Myös lomautukset, jopa irtisanomiset, pika-aikataululla näyttävät olevan mahdollisia. Työ- ja elinkeinoministeriön TE-toimistoilta saamien tietojen mukaan 27.4. mennessä kokoaikaisesti lomautettuja työttömiä oli työnhakijoina 161 663, alkaneita lomautusjaksoja oli noin 170 000 ja alkaneita työttömyysjaksoja noin 20 000.

Työllisistä neljännes joustavia jo ennen epidemiaa 

Tarkemmin katsottuna normaalissakin tilanteessa työmarkkinoilla on monia joustavia elementtejä (ks. Jonker-Hoffrén ym. 2018). Esimerkiksi Suomen irtisanomislainsäädäntö on verrattain väljää (ks. OECD-vertailu). Ennen kaikkea keskusteltaessa työehtosopimusten määrittämistä alimmista palkoista tulisi aina arvioida samalla niitä työsuhteita, joissa alimpia palkkoja sovelletaan.

Pohjoismaisen työmarkkinamallin yksi perinne on, että tasaisen palkkarakenteen vastinparina ovat joustavat työvoiman käytön muodot: näitä ovat palkansaajien osa- ja määräaikatyöt, vuokra- ja nollatuntisopimukset sekä työn teettäminen itsensä työllistävillä (yksin)yrittäjillä tai alustojen kautta, samoin kuin yritysten kanssa solmittavat alihankinta-, ostopalvelu- ja ulkoistussopimukset. Myös työttömät ovat osa joustavasti käyttöön otettavaa työvoimaa.

Eri tavoin laskien Suomessa noin neljännes tai jopa kolmannes työvoimasta on joustavasti käytettävissä (ks. Koskinen Sandberg & Ojala 2020). 2000-luvulla nollatuntisopimukset on paitsi sallittu, ne ovat myös yleistyneet. Osa-aikatyön määrä on kasvussa. Vastentahtoinen osa-aikatyö ei vaikuttanut vähenevän myönteisessä taloustilanteessa. Vuokratyövoiman käyttö on yhä suhteellisen vähäistä, mutta joillakin toimialoilla kuten rakentamisessa ja teollisuudessa, se on yleistynyt nopeasti. Määräaikainen työsopimus on joka kuudennella palkansaajalla. Joka kuudes kokee irtisanomisen uhkaa myös talouden hyvässä suhdanteessa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että joka kuudennen palkansaajan työ on myös säännöllisen kilpailutuksen kohteena. (Sutela ym. 2019.) Kilpailutuksessa yritykseltä ostettavan palvelun on sovittu kestävän vain tietyn ajanjakson kerrallaan. Esimerkiksi kiinteistönhuollon tai siivouspalvelun henkilöstön työ voi määräaikaisen sopimuksen päättyessä joko jatkua uudella sopimuksella, päättyä tai henkilöstö voidaan siirtää eri toimipaikkaan toisen yrityksen kanssa solmittavan sopimuksen perusteella. Tällaiset muutokset vaikuttavat samalla olennaisesti työoloihin ja työyhteisöihin, ja niiden työhyvinvointivaikutuksia tunnetaan huonosti.

Joustavien palkkatyövoiman käytön muotojen ohella itsensä työllistäminen on lisääntynyt koko 2000-luvun, ja myös alustatyö yleistyy joillakin toimialoilla kuten ruoan kotiinkuljetuksissa ja taksikuljetuksissa. Alustatyöntekijöiden kohdalla on osin kyseenalaista, ovatko he tosiasiassa yrittäjiä. Esimerkiksi ruokakuljetuksissa työntekijä on käytännössä työvuoronsa ajan toimeksiantajansa direktiovallan alaisena.

Se, että nämä työvoiman käytön muodot ovat paitsi sallittuja ja myös joiltain osin yleistyvät, on joustavien työmarkkinoiden piirre. Samaan aikaan alimmat tuntipalkat ovat kymmenen euron kieppeillä, ja niistä voidaan vielä poiketa esimerkiksi työvoimapoliittisena toimenpiteenä teetettävän työn ja työharjoitteluiden kohdalla. Pienituloisia on paljon palvelualojen osa- ja sesonkitöissä, ja liian moni yksinhuoltaja on tuloköyhä (YLE 20.1.2020). Noin kymmenen euroa tunnilta ei mahdollista esimerkiksi omistusasunnosta haaveilua. Kun tällä tuntipalkalla saa Suomessa teettää työtä yhdistäen se nollatunti-, osa-aika-, määräaika- ja/tai vuokratyösopimukseen, on vaikea pitää totena puhetta “jäykistä” työmarkkinoista.

Korona ja työvoiman uusjaot

Julkisessa puheessa on korostunut koronakriisin tasa-arvoistava vaikutus: olemme nyt kaikki yhtäläisen uhan alla. Työmarkkinoiden näkökulmasta kuva ei kuitenkaan ole särötön. Koronakriisin oloissa olennaista on huomata, että jo ennen kriisiä samat joustavimmissa ja hauraimmissa työmarkkina-asemissa olevat palkansaajat kärsivät kriisistä eniten.

Viime vuosikymmeninä työpaikkoja ovat tuottaneet yhtäältä korkeita ja erityisiä taitotasoja edellyttävät asiantuntijatyöt ja toisaalta palvelualat, joita usein luonnehtii henkilökohtainen asiakastyö ja myöskin työsuhteiden epävakaisuus. Hienotunteisesti näitä jälkimmäisiä aloja on luonnehdittu matalan tuottavuuden aloiksi sen sijaan, että olisi vanhaan tapaan puhuttu matalapalkka-aloista.

Työmarkkinoiden jako näkyy myös nykyisessä kriisissä. Etätyöhön siirtymistä on hyvin perustein pidetty keinona sekä oman terveyden suojaamiseksi että epidemian pysäyttämiseksi. Vakavaa vetoomusta kotiin eristäytymisestä eivät kaikki kuitenkaan voi noudattaa. Laajasta julkisesta huomiosta huolimatta etätyö jää leimallisesti toimihenkilöiden ja asiantuntijoiden mahdollisuudeksi.

Työmarkkinoiden jako näkyy myös nykyisessä kriisissä. Etätyöhön siirtymistä on hyvin perustein pidetty keinona sekä oman terveyden suojaamiseksi että epidemian pysäyttämiseksi. Vakavaa vetoomusta kotiin eristäytymisestä eivät kaikki kuitenkaan voi noudattaa. Laajasta julkisesta huomiosta huolimatta etätyö jää leimallisesti toimihenkilöiden ja asiantuntijoiden mahdollisuudeksi. Palvelutyö, erityisesti sellainen, johon liittyy suoria asiakaskontakteja, ei etätyöksi hevin taivu. Sama pätee toki myös perinteiseen teollisuustyöhön, joskin siinä tartunnan riskin hallinta lienee asiakastyötä helpompaa. On siis mahdollista, että koronaan sairastumisen riski työmarkkinoilla kasaantuu sinne, minne muutkin työelämän vähemmän myönteiset kehityspiirteet paikantuvat (esim. Solty 2020; Gindin 2020). Kaiken kaikkiaan ”[e]tätyö ja fyysinen työ on paljastanut, että meillä on työväenluokka ja keskiluokka. Nyt näkyy, kuka sen raskaan ruumiillisen työn tekee.” (Mikko Jakonen, YLE 12.4.2020.)

Yhtäkkinen kriisi on nopeasti muovannut työtä myös muulla tavoin kuin etätyön lisääntymisenä. Ravintoloille elossa sinnittelyn uusi muoto on intensiivinen keskittyminen noutoruokaan. Tämä taas on lisännyt tyypillisen alustataloustyön, ruokalähettien, työtä. Nähtäväksi jää, parantaako tilanne lähettien asemaa. Reilummin työehdoin kuljetuksia voi teettää ravintoloiden omilla työntekijöillä tai esimerkiksi henkilöstöpalveluyritysten kautta: jopa nollatuntisopimuksilla työtä teetetään säällisemmin työehdoin kuin alustatyössä.

Jakolinja saattaa vielä terävöityä niissä muutoksissa, joita koronakriisi taltuttuaankin jättää jälkeensä. Akuutti kriisi on sattunut kovimmin niihin, joiden työmarkkina-asema on ollut heikoin: pienituloisiin, työttömiksi jääviin ja jo työttöminä oleviin ihmisiin. Heillä myös yhteiskunnan vastuulla olevat sosiaalis-taloudelliset suojaverkot ovat olleet heikoimmillaan ja pääsy ansiosidonnaisten työttömyys-, sairaus- ja eläkevakuutusten piiriin tai niiden säälliseen tasoon rajoitettu. Poliittisista valinnoista riippuu, voiko näistä ryhmistä nousta työmarkkinoiden nollasummapelissä edes kohtuulliseen toimeentuloon, ja vauhdittaako vai heikentääkö kriisi eri turvaverkkojen aukkojen umpeen kuromista.

Julkinen sektori on kriisissä erityisessä asemassa. Toimiva, julkisista varoista kustannettava terveydenhuolto tuo vakautta sekä akuutissa kriisissä että sen jälkeen niin palveluihin kuin kansantalouteen (ks. Tuomala 2015). Koronakuohunnassa meiltä puuttuu esimerkiksi yhdysvaltalaisen keskustelun kärkevä jakolinja, jossa ruoditaan bisnes-vetoisen terveydenhuoltojärjestelmän kyvyttömyyttä pandemian kohtaamisessa (Appelbaum 2020). Suomalaisessa järjestelmässä korona asemoi uudelleen (julkisen) terveydenhuollon paikkaa. Kiinnostava kysymys on, millä tavalla kysymyksiä muun muassa työn arvostuksesta, houkuttelevuudesta ja työvoiman saatavuudesta jatkossa käsitellään (ks. Haapakorpi & Ojala 18.4.2020).

Tuore työolotutkimus kertoo, että jo ennen koronaa työelämän negatiivisista kehityskuluista moni paikantui julkisen sektorin naisten työhön. Esimerkiksi uhka työmäärän kehittymisestä sietämättömäksi koski jo yli puolta julkisen sektorin työntekijöistä. Ilman täsmällistä tutkimusevidenssiäkin voi pitää liki varmana, että työn kaikkinainen kuormittavuus on entisestään lisääntynyt kriisin aikana. Tilanne tuskin hellittää välittömästi epidemian laantumisen kanssa. (Sutela ym. 2019, Sutela 2020.) Normaalin toiminnan lykkäämisestä syntyneen ei-kiireellisen hoidon suman purkaminen vie aikansa, ja koronakriisin hoito on jo luonut ongelmia, jotka aikaa myöten näkyvät myös terveydenhuollossa. Esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien asema on heikentynyt entisestään (ks. YLE 2.4.2020).

Edelleen, kriisi on tehnyt näkyväksi sen, ettei Suomen talouden ja työmarkkinoiden riippuvaisuus muusta maailmasta enää rajoitu pelkkään vientiteollisuuteen. Yhtä lailla kuin risteilijöiden hitsaaminen telakoilla, myös matkailuteollisuus Lapissa on rakentanut nykyisyytensä ja tulevaisuutensa ennen muuta kasvavien kansainvälisten matkailuvirtojen varaan. Virus heilauttaa taloutta ja työllisyyttä Suomessa armottomasti, kun ylelliset risteilijät äkkiä muuttuvatkin vaarallisiksi tautipesiksi, eikä revontulien houkutus enää lennätäkään aasialaisia turisteja Lappiin.

Samaten kriisi on paljastanut Suomen riippuvuuden kansainvälisistä työvoimavirroista. Pohjoisen thaimaalaiset marjanpoimijat eivät suinkaan ole ainoita ulkomaalaisia agribisneksessä. Nyt myös Etelä-Suomen puutarhaviljelyn kesä ja kuluttajien mansikat ovat uhattuna, kun itäisen Keski-Euroopan työvoimavirta on tyrehtynyt. Viljelijät joutuvat miettimään, miten korvata tiloilla asunut ja pitkää työpäivää tehnyt ulkomainen työvoima (ks. YLE 8.4.2020). Samalla muusta maasta eristyksissä olevalla Uudellamaalla virolaiset rakentajat neuvottelevat perheensä kanssa, valitako määräaikainen ero vai uhka tulojen menetyksestä.

Korona sukupolvikokemuksena

Kysymys koronan vaikutuksista ihmisten työ-alkuisiin suhteisiin jäsentyy tietenkin myös työttömyyden kautta. Pandemia katkaisi työllisyyden suotuisan kehityksen. Koronasta muodostunee 1990-luvun laman kaltainen sukupolvikokemus niin äkkiä huonontuneille työmarkkinoille pyrkiville nuorille kuin työpaikkansa kriisissä menettäneille. 1990-luvun lamasta toipumisen jälkeen Suomen työmarkkinat ovat olleet kohtuullisen vakaat. Toisin kuin useimmissa teollisuusmaissa, täällä edes vuosien 2007/2008 kriisi ei muotoutunut massiiviseksi työllisyyskriisiksi. Tätä taustaa vasten korona uhkaa järkyttää työhön ja talouteen liittyvää perusturvallisuutta.

Kriisi vaikuttaa varmasti myös siihen, miten oma tulevaisuus ja työmarkkina-asema koronakriisin jälkeisessä tulevaisuudessa hahmotetaan.

Kriisi vaikuttaa varmasti myös siihen, miten oma tulevaisuus ja työmarkkina-asema koronakriisin jälkeisessä tulevaisuudessa hahmotetaan. Vaikka kriisi jäisi lyhyeksi ja työmarkkinat normalisoituisivat nopeasti, jonnekin pään sisälle jää muistutus siitä, että kaiken sortumiseen riittää vain yksi virus. Ainakaan nuorille työmarkkinoille tulijoilla epäily ei ole vailla perusteita. Työmarkkinoille kiinnittymisen vaikeudet työuran alkuvaiheessa arpeuttavat työuraa. Huomattava osa ihmisistä, jotka tulivat työmarkkinoille 90-luvun synkimpinä vuosina, ovat pärjänneet myös jatkossa työmarkkinoilla heikommin kuin kymmenen vuotta myöhemmin, paremmassa työllisyystilanteessa, työuransa aloittaneet (Loukkola 2012).

Jo nyt on ehditty muistutella siitä, että 1990-luvun laman karvaista kokemuksista pitää ottaa oppia. Kuitenkin Sakari Heikkisen ja Jaakko Kianderin mukaan 1990-luvun lama aiheutui rahoitusmarkkinoiden hallitsemattomasta vapauttamisesta, ulkomaisista valuuttalainoista ja velkaantumisella aiheutetusta arvopapereiden ja asuntomarkkinoiden hintakuplasta sekä inflaation kiihtymisestä. Rahapolitiikassa tehtiin virheitä. Koronakriisissä ”lähes kaikki on erilaista kuin 1990-luvun lamassa. Koronaviruspandemia on talouden ulkopuolelta tuleva ennakoimaton šokki” (Sakari Heikkinen, HS 24.4.2020.) Lamasta suunnattiin nousuun orientoitumalla intensiivisesti avautuville markkinoille ja luottamalla vakaasti niiden kaikkivoipuuteen. Suomessa nojattiin etenkin entistä tuottavampaan teknologiaan ja kurotettiinkin näin globalisaatiovoittajien rintamaan.

Työmarkkinoilla markkina-ajattelu on sitten 1990-luvun tarkoittanut sääntelyn purkamista useissa eri länsimaissa. OECD:n vanavedessä on uskottu näin parannettavan työllisyyttä (ks. ETUI 2017: ”Myths of employment deregulation”). Myönteisessä taloustilanteessa yritysten ja yksilöiden kriiseistä on selvitty tähän asti jotenkin luovimalla; markkinoiden tuottamat ongelmat ja epäonnistumiset on ollut helppo selittää yksilön taitamattomuudella.

1990-luvun lama oli mahdollista ymmärtää kasvukipuina, luovana tuhona, jonka hinta oli uuteen globaaliin talousjärjestelmään osallistumisesta maksettava. Anu Kantolan sanoin (HS 14.4.):”Monet päättäjät hokivat, että lama toi terveyttä talouteen, koska se puhdisti Suomen tehottomista yrityksistä. Jopa työttömyys oli monista vain hyvä opetus ja merkki talouden uudistumisesta”. Korona-kriisissä tällainen ajattelu tuskin on enää mahdollista. Elämän ja talouden globalisaatio ei ole häviämässä, mutta Suomessakaan ei voida enää pelkästään nyhtää rusinoita pullasta.  Kestävällä tavalla uudistuva talous tuskin enää pystyy tyystin ohittamaan kansainvälistä vastuuta edellyttäviä kysymyksiä, oli sitten puhe ympäristökriiseistä tai sosiaalisesti kestävästä kehityksestä meillä ja muualla.

Yksi sosiaalisista kysymyksistä on yrittäjyys. Korona muutti näkyväksi yrittäjyyden nurjan puolen: sen, että työmarkkinariskit on sälytetty yksittäisen ihmisen harteille. Viime vuosikymmeninä yrittäjyyteen on kannustettu, vaikka kaikista yrittäjistä kolmannes sijoittui tulonjaon kokonaistilastossa vuonna 2016 15–74-vuotiaiden kahteen pienimpään tulodesiiliin (Sutela & Pärnänen 2018, 60). Itsensä työllistämiseen liittyvät riskit, ennen kaikkea työttömyys- ja sosiaaliturvan puutteet, ovat olleet laajasti tiedossa. Niiden korjaamiseksi ei kuitenkaan ole ollut erityisen suurta halua. Onko sitten edelleen mahdollista uskoa ja uskotella, että samoilla edellytyksillä yksinyrittäminen jatkuu edelleen? Jos ei, niin mitä uuden luottamuksen rakentamiseksi pitää tehdä? Nopeasti toimeenpantu yrittäjien työttömyysturvan kehittäminen voisi olla hyvä alku. Sosiaaliturvaa kehittämällä voitaisiin vahvistaa yrittäjyyden psykologista sopimusta.

Korona on tuottanut vielä yhden uuden työmarkkinariskin: Kokemukset ainakin Yhdysvalloista havainnollistavat terveysriskien ja työmarkkinarakenteiden tiiviin suhteen. Meille pandemian aikana tuttu vaatimus siitä, ettei edes vähänkään sairaana pidä tulla töihin, ei päde sääntelemättömien työmarkkinoiden oloissa. Kun sosiaali- ja työttömyysturvapuskuria ei ole, työtä on yritettävä tehdä leivän ansaitsemiseksi (Appelbaum 2020). Yhdysvalloissa apuun on nyt kaivattu – yllättäen –yhteiskuntaa (ks. Kauppalehti 26.4.2020). Suomessa terveysriski jakautuu niiden välillä, jotka voivat tehdä etätöitä, ja niiden, joille on määrätty työvelvollisuus ja joiden työ katsotaan yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiseksi. Näin työmarkkinarakenteet ja -jaot edistävät tai estävät koronaviruksen etenemistä.

Onko työmarkkinainstituutioiden purku oikea työmarkkinatoimi koronan jälkeen? 

Talouskriiseiltä ei voida koskaan välttyä kokonaan. Yritysten hätä tällä hetkellä on syvä ja niille suunnatuilla tukitoimilla samoin kuin sosiaaliturvan nopeilla parannuksilla on vankat perusteet. Valtion on kuitenkin oltava varovainen toimien kohdentamisessa ja rahankäytön ehdoissa. Koko valtion rooli muuttuikin liki yhdessä yössä: valtion pelastuspartiota odotetaan nyt ilman soraääniä. On merkittävä riski, että tulojen uudelleenjako tulee osittain kohdentumaan epäoikeudenmukaisesti ja että työmarkkinoille jää kriisin jälkeen silti yllin kyllin työttömiä. Rahakirstun haltijan onkin kiinnitettävä huomiota yritysrahoituksen ehtoihin. Ehtona voisi olla pitäytyminen lomautuksissa ja työajan lyhentämisessä (esim. STTK 2020) irtisanomisten sijaan.

Koronan jälkeen käsissämme on julkisen talouden ja yritysten talouskriisi, jonka mittakaavaa on vaikea ennakoida. Ennen koronaa työmarkkinoista käytiin kiivasta debattia, ja ratkaisuehdotuksina on esitetty pohjoismaisen työmarkkinamallin ja sopimiskulttuurin murtamista eli kolmikantaisesta sopimisesta ja yleissitovuudesta luopumista. Työttömien palveluiden perustamista sosiaalisten oikeuksien ja toimijuuden tukemisen varaan moitittiin tehottomaksi. Työttömyysturvaa pidettiin passivoivana. Taannoin peräänkuulutettiin vieläpä “Lisää matalapalkkatyötä!” 

Ajankohtainen  työmarkkinatutkimus on kuitenkin alkanut pitää virheellisinä oletuksia siitä, että työntekijää suojaavien rakenteiden purkaminen parantaisi työllisyyttä tai vähentäisi työttömyyttä. Matalapalkkatyön riskit koskevat paitsi sosiaalisten jakojen syventymistä myös työntekijöiden taitojen ja kehittymisen aliarvioimista (ks. brittiekonomistien arvio Flexibility bites back). Matalapalkkatyön lisääminen toimisi näin käynnissä olevan parlamentaarisen jatkuvan oppimisen uudistuksen tavoitteita vastaan.

Kaikkein joustavimmat ja heikoimmin palkatut työsuhdemuodot muodostavat aina myös fiskaalisen riskin, sillä heikon tuottavuuden työpaikat lisääntyvät ja kotimarkkinoiden yksityinen kulutus ja kysyntä heikkenevät. Toisin sanoen työntekijät ansaitsevat vähemmän, tarvitsevat enemmän sosiaaliturvaa, ja palauttavat vähemmän verotuloja kansantalouden ja kulutusmarkkinoiden kiertoon.  Talouden arviointineuvostokin on kiinnittänyt huomiota vuoden 2019 raportissaan siihen, että syntyvien työsuhteiden olisi tuotettava tekijälleen asiallinen toimeentulo ja sitä myötä kansantaloudelle verokertymä. Verrattuna vuonna 2008 alkaneeseen talouskriisin, joustavimmissa ”puskurityövoima-asemissa” on nyt useampia tai laajentuneita ryhmiä: vuokratyöntekijöiden ohella nollatuntisopimuksilla ja osa-aikatyössä olevia, eri toimialojen itsensä työllistäjiä, jopa alustatyöntekijöitä.

“Kovien työllisyystoimien” sijaan koronan aikana on ripeästi luotu yrittäjille työttömyysturvaa ja otettu näin rohkea askel päinvastaiseen, sosiaalisen jälleenrakennuksen suuntaan.

Eri maiden 2000-luvun työmarkkinoiden joustavoittamistoimet ovat osoittaneet, että lähtökohtaisesti perifeerisissä työmarkkina-asemissa olevat kärsivät työn sääntelyä vapauttavista uudistuksista aina eniten. Esimerkiksi Saksan niin kutsutuilla Hartz-reformeilla luotujen ”minijobsien” tuhoisat sosiaaliset seuraukset osoittivat, miten paljon ja nopeasti institutionaalisilla reformeilla on vaikutusta sosiaalisiin eroihin. Reformeilla näitä eroja ei tulisi syventää vaan vähentää (ks. Jaehrling 2017). Säännellyt ja ohjatut työmarkkinat turvaavat myös työnantajia yritysten keskinäiseltä palkka- ja hintakilpailulta sekä kansantaloutta kestävyysvajeilta. Jopa OECD on perunut aiempien työllisyysstrategioidensa argumentteja työllistämisen ensisijaisuudesta työehtoihin nähden. Työmarkkinoilla tulisikin tavoitella osallistavaa ja työntekijää suojaavaa uutta sääntelyä (“inclusive re-regulation”, Rubery & Piasna 2016).

“Kovien työllisyystoimien” sijaan koronan aikana on ripeästi luotu yrittäjille työttömyysturvaa ja otettu näin rohkea askel päinvastaiseen, sosiaalisen jälleenrakennuksen suuntaan. Yrittäjän työttömyysturvan soisimme jäävän pysyvästi voimaan. Paikallinen sopiminen on jo Suomessa laajaa, eivätkä eri maiden palkanmuodostusjärjestelmiä vertaavat tutkimukset ole osoittaneet sopimusjärjestelmän muodolla olevan merkittäviä työllisyysvaikutuksia; paikallisella sopimisella palkkaerot ja -hajonta lisääntyvät, mitä puolustetaan yritysten mahdollisuudella sopeuttaa palkkoja taloustilanteen mukaan (Obstbaum & Vanhala 2016). Palkkahajonta on Suomessa kuitenkin suotuisissa talousolosuhteissa lisääntynyt jo ennen vuonna 2008 alkanutta talouden kriisiä (ks. Vainiomäki 2017), ja palkkojen hajonta ammattiryhmien sisällä viittaa yksilölliseen palkoista sopimiseen (Vainiomäki 2018). Nykyiset työmarkkinarakenteet siis estä paikallista ja henkilökohtaista palkoista sopimista. Voisikin ajatella, että paikallinen sopiminen on jo jokseenkin ja riittävän laajaa, ja sen laajentaminen edelleen riskeeraisi työmarkkinoiden sosiaalista koheesiota, koska alimmat työehtosopimusten palkat ovat varsin matalat. Tällaista riskiä ei kannattaisi ottaa, sillä empiiriset tulokset paikallisen sopimisen näytöistä talous- ja työllisyyskehityksen puolesta ovat heikkoja (Obstbaum & Vanhala 2016). Entä, jos pohjoismainen työmarkkinamalli ja työntekijän suoja olisivatkin ajateltavissa toimiviksi instituutioiksi, jotka olisivat koronan jälkeen vahvistamisen, eivätkä purkamisen tarpeessa?