Koronavirus on tehnyt näkyväksi paljon puhutun yhteiskunnallisen resilienssin välttämättömyyden ja monitahoisuuden.
Ilmastonmuutoksen ja luonnonresurssien ehtymisen kaltaiset uhat hiipivät hiljaa. Niillä on pitkä historia ihmisen luontosuhteessa. Päätöksenteon näkökulmasta ne ovat toisiinsa kietoutuneita ongelmakimppuja eivätkä ratkaistavissa yhdellä politiikan sektorilla.
WISE-hanke pyrkii lisäämään Suomen sietokykyä ja sopeutumista murroksiin, joissa esimerkiksi ilmastopakolaisuus, energiakriisi ja poliittinen epävakaus toteutuvat samanaikaisesti. Hanke kutsuu näitä ongelmia ja niiden yhdistelmiä viheliäisiksi ongelmiksi.
Koronaviruksessa on paljon samaa kuin hitaasti hiipineissä ongelmissa, mutta virus tuli kerralla näkyväksi. Se aiheutti yhtäkkiä kuolemia myös länsimaissa. Siksi näkyviä ovat olleet sen ratkaisutoimetkin, joihin on maailmanlaajuisesti tartuttu tarmokkaasti.
Koronakriisi on perinpohjainen. Se kattaa kaikki yhteiskunnan kaikki alat ja sillä on vaikutuksia, joita on vaikea ennustaa. Eli koronavirus on erityisen viheliäinen ongelma. Se tarkoittaa montaa toisistaan riippuvaista asiaa, jotka ilmestyvät pöydälle yhtäkkiä ja niihin on reagoitava heti, sanovat Tapio Reinekoski ja Mikko Virtanen. He kartoittavat WISE-hankkeessa viheliäisiä ongelmia ja pohtivat niihin ratkaisuja.
WISE julkaisi huhtikuun lopussa politiikkasuosituksen otsikolla Kuinka koronaviruspandemian kuluessa tehtävillä päätöksillä voidaan rakentaa kriisit kestävää Suomea?
– Kriisi paljastaa sellaista, mikä on ollut yhteiskuntatieteilijöille pitkään selvää. Esimerkiksi että yhteiskunnassa on ryhmiä, joissa koulu on lapsille turvapaikka. Tai että arki on jakautunut käytäntöihin, joita korona horjuttaa. Näkyväksi on tullut myös alkutuotannon riippuvuus ulkomaisesta työvoimasta, Virtanen sanoo.
WISE on kehittänyt jo ennen koronapandemiaa erityisiä politiikkapäämajaharjoituksia, joissa päättäjät harjoittelevat kriisipäätöksentekoa. Tarkoitus on parantaa edellytyksiä sopeutua luovasti erilaisiin sosio-ekologisiin murroksiin. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingin kaupungin ylimmän johdon kanssa marraskuussa 2019. Hankkeen toteuttamat harjoitukset viittaavat siihen, että kriisitilanteessa päättäjillä ei välttämättä ole valmiutta vallitsevien tulkintakehikoiden kyseenalaistamiseen ja uusien tulkintakehikoiden omaksumiseen.
– Kriisitilanteessa tukeudutaan helposti vanhaan ja jo tiedettyyn, Virtanen sanoo.
Viheliäisen ongelman kanssa toimiminen on ennakoimatonta. Ne edellyttävät yhteiskunnilta kykyä reagoida kaikki puolet huomioon ottaen, mutta nopeasti. Koronaviruksen tapauksessa tarve korostuu, koska virus on konkreettisesti joka päivä leviävä uhka: valintoja on pakko tehdä huolimatta sietämättömästä epävarmuudesta.
Virtaviivaistaminen on syönyt puskurit
Tekeekö koronavirus näkyväksi, miten meidän tulisi reagoida ilmastonmuutokseen? Mitä korona voisi opettaa hiipiviin, viheliäisiin ongelmiin reagoimisesta?
Reinekosken ja Virtasen mukaan koronavirus on tehnyt näkyväksi paljon puhutun yhteiskunnallisen resilienssin välttämättömyyden ja monitahoisuuden. Muodikas sana tarkoittaa yhteiskuntien varautumis-, sieto-, ja palautumiskykyä.
Korona tuo esiin merkittävät puutteet resilienssissä, ja näillä puutteilla on väliä, kun varaudutaan pitkäjänteisesti ilmastonmuutoksen kaltaisiin kehityskulkuihin. WISE-hankkeen näkemyksen mukaan sosioekologisten murrosten maailmassa riskienhallinta, varautuminen ja kriiseihin reagointi on yhteiskunnan keskeisten organisaatioiden ydintoimintaa, ei marginaalissa tai sektoreittain tapahtuvaa reagoimista. Kun riskienhallinta ja varautuminen on hajautunutta, syntyy resilienssiaukkoja, jotka ovat WISE-hankkeen tutkimuksen ytimessä.
Virtaviivaistettu, sektorikohtaisesti laskettu tehokkuus on resilienssin vihollinen. Puskureita ei voi syntyä, jos on virtaviivaistettu liikaa. Virtasen ja Reinekosken mukaan yhteiskunnasta puuttuu sisäänrakennettu puskurimainen resilienssi.
– Murrosten ja ilmastokriisin maailmassa ”normaaliolojen” hallinta kaikissa yhteiskunnalle tärkeissä organisaatioissa on tai pitäisi olla sitä, mikä nyt mielletään poikkeusolojen hallinnaksi ja on hajautettu omiksi erillisalueikseen, Reinekoski sanoo.
Tilinpidollinen, laskennallinen tehokkuusvaatimus saa kriiseissä yhtäkkiä tarpeelliseksi osoittautuvan resilienssin ja puskurit näyttämään tuhlaukselta. Resilienssiä luovat varautumisresurssit ovat usein päällekkäisiä ja siten tästä näkökulmasta karsittavia. Liikkumavaraa turvaavia ylimääräisiä resursseja on ylläpidettävä. Jotta puskurit toimisivat, osittain päällekkäiset toiminnot on hyväksyttävä, vaikka se tarkoittaisi lyhyellä aikavälillä laskennallista tehottomuutta.
Liiallinen pilkkominen johtaa esimerkiksi siihen, että riskit halutaan vakuuttaa yksittäisinä, eikä kenenkään tehtävä ole ajatella kokonaisuutta. Organisaation toiminta ja päätöksentekokyky eivät taivu yllättäviin päätöksiin, joita varten sitä ei ole rakennettu.
Resilienssiajattelun puute voi johtaa myös arkiseen kaaokseen. Muutaman päivän suositeltu ruokakotivara on arkista resilienssiä. Kansalaiset hamstrasivat ruokaa ja vessapaperia koronakriisin alussa. Osasyy tälle oli, että varautuminen tapahtui tehokkaassa yhteiskunnassa reaktiona ja hajautuneesti, koska varautumisajattelu ei ollut arkista. Tämä johti lopulta epätarkoituksenmukaiseen hamstraamiseen.
– Näin kokonaisjärjestelmän varautumiskyky on yhä enemmän kiinni siitä, miten ihmiset kodeissaan varautuvat. Silloin yhteiskunnan varautumiskyky riippuu yksittäisten kotitalouksien hyvin vaihtelevasta varautumiskyvystä, sanoo Mikko Virtanen.
– Näin kokonaisjärjestelmän varautumiskyky on yhä enemmän kiinni siitä, miten ihmiset kodeissaan varautuvat. Silloin yhteiskunnan varautumiskyky riippuu yksittäisten kotitalouksien hyvin vaihtelevasta varautumiskyvystä, sanoo Mikko Virtanen.
Virtanen käyttää Yhdysvaltain vakuutuksiin perustuvaa terveydenhuoltojärjestelmää toisena esimerkkinä kokonaisresilienssin vastaisesta varautumisesta.
– Kuormitus vakuutuksista huolehtimisesta sälytetään yksilöille, jotta vakuutukset ovat kohdallaan. Tämä yksilöllistävä varauttaminen ei ole kokonaistehokkuuden kannalta paras vaihtoehto, hän sanoo.
Koronavirus näytti, mihin yhteiskunnat kykenevät, kun terveysriskejä pyritään hallitsemaan. Terveyskysymyksissä viranomaiset ja kansainvälinen yhteisö ovat jossain määrin hyvin valmistautuneita erilaisiin poikkeustilanteisiin. Ympäristökysymyksissä etukäteen muodostettuja mallinnuksia, organisaatioita, näkemystä tai asiantuntijaryhmiä on vähemmän. Edellytykset vastata ilmastonmuutoksen tai vaikkapa luonnon monimuotoisuuden katoon ovat heikommat kuin koronaviruksen tapauksessa.
Kriisitilanteet vaikuttavat Reinekosken ja Virtasen mukaan tiukentavan vaatimuksia päätöksenteossa käytettävälle tiedolle.
– Normaalioloissa esimerkiksi päätöksenteon pohjalle hyväksyttävä eturyhmien tuottama tieto ei enää kelpaa, vaan vaaditaan riippumatonta, vertaisarvioitua ja varmaa tietoa. Vaatimus on nykyisenkaltaisessa tilanteessa aika kohtuuton tieteelle. Esimerkiksi edes kausi-influenssojen infektiomekanismeja ei tunneta täysin, sanoo Reinekoski.
Ristiriita tieteellisen tiedon auktoriteetille esitetyille vaatimuksille näkyy selvästi: samalla kun koronakriisi paljastaa tieteeseen väistämättä kuuluvan epävarmuuden ja tieteellisen moniäänisyyden, edellytetään entistä enemmän varmaa ja aukotonta tieteellistä näyttöä, johon politiikan tulisi perustua.
– Kriisipäätöksenteossa käytetyn tiedon tuottamiseen ja päätelmiin liittyvää epävarmuutta ja erilaisia näkökulmia pitäisi avata päättäjille ja julkisuudessa, Reinekoski sanoo.
Suomessa ei ole valmista asiantuntijainstituutiota tai muodollista roolia sellaiselle kriisitilanteiden päätöksenteossa. Työryhmät ja paneelit kootaan erikseen. Koronakriisin hoitoon perustettiin kriisityöryhmä, jota veti Vesa Vihriälä. Työryhmä selvitti koronan vaikutuksia talouteen. On perustettu myös monitieteinen tiedepaneeli, joka ”arvioi ja ennakoi koronaviruskriisiin liittyviä ja siitä seuraavia vaikutuksia sosiaalisen, terveydellisen, taloudellisen ja ekologisen kestävyyden sekä yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan resilienssin näkökulmista”.
– Molemmat paneelit vaikuttavat väliaikaisilta ja nopeilta normaaliolojen pyrähdyksiltä, tulos on raportti tai briiffi, joka siirtyy päätöksenteon prosessiin, sanoo Reinekoski.
Asiantuntijasuositukset ja tiedepaneelit paikkaavat resilienssiaukkoja. Reinekosken mukaan Suomessa voisi olla jatkuvasti päätöksenteon taustalla asiantuntijatietoa kriisitilanteeseen valmiina. Perustutkimuksella on tässä iso rooli.
– Tilanne nostaa ehdottomasti esille välittömästä käytettävyydestä riippumattoman perustutkimuksen arvon. Siitä riippuu, millaista perustietoa meillä on käytettävissä yllättävän kriisitilanteen iskiessä, Mikko Virtanen sanoo.
Koronaviruksen oletetaan jossain vaiheessa menevän ohi tai hellittävän, mutta ilmastonmuutokselle niin ei ole tapahtumassa.
Reinekosken ja Virtasen mukaan yhteiskuntien edellytykset hallita ympäristöriskejä ovat heikommat kuin koronavirukseen reagoimisessa. Pandemioita, kansanterveydellisiä riskejä ja teollisuuden suuronnettomuuksia varten on olemassa varautumis- ja pelastussuunnitelmia sekä harjoituksia. Ilmaston- ja ympäristönmuutokseen liittyviin pidemmän aikavälin hiipiviin kriiseihin vastaavia suunnitelmia ei laadita.
Jos koronavirukseen saadaan rokote ja taloutta nakertavat rajoitteet saadaan purettua pahimpia skenaarioita nopeammin, kriisitunnelman korvaa helposti toinen ääripää: siitä selvittiin. Ihmisen ja luonnon suhde on kuitenkin sellainen, että seuraava koronavirukseen verrattava kulkutauti saattaa lähteä liikkeelle yhtä yllättäen. Esimerkiksi antibioottiresistenttien bakteerien uhka kasvaa koko ajan, ja siitä on varoitettu vuosia samaan tapaa kuin koronaviruksen kaltaisesta uhasta. Reinekoski ja Virtanen ovat varovaisia pohtiessaan, selviävätkö yhteiskunnat koronan opetusten avulla paremmin koronavirusta vastaavista uhista tulevaisuudessa.
Esimerkiksi koronakriisin ratkaisijaksi toivottu rokote ei riitä: rokottamisen lääketieteelliset ja epidemiologiset hyödyt riippuvat rokotteiden yhteiskunnallisesta hyväksynnästä.
Esimerkiksi koronakriisin ratkaisijaksi toivottu rokote ei riitä: rokottamisen lääketieteelliset ja epidemiologiset hyödyt riippuvat rokotteiden yhteiskunnallisesta hyväksynnästä. Koska rokotetta ei ole pakko ottaa, rokottamisen kansanterveydellinen onnistuminen on sosiaalinen kysymys.
– Rokottaminen on varautumista ja koronan tapauksessa rokotteen kehittäminen on kriisiin reagoimista, Virtanen sanoo.
Reinekoski ja Virtanen uskovat, että varautumiskyky riippuu siitä, millaisia uudistuksia ollaan valmiita tekemään. Perusteellisia uudistusten olisi oltava: yhteiskunnan tasoisen priorisoinnin ehtojen pitää muuttua. Ei riitä, että virheistä opitaan, parannetaan varautumissuunnitelmia ja viranomaisten valmiuksia, mutta muuten palataan kriisejä ruokkivaan ”normaaliin”.
Heistä tärkein koronakriisin oppi on ymmärtää tarve vaihtaa painopiste markkinaperusteisesta yksilötoimijuudesta ja pidäkkeettömän kuluttajuuden eetoksesta pitkäjänteisiin, demokraattisella politiikalla oikeutettuihin rakenteisiin ja ajatusmalleihin.
–Näin pitäisi olla erityisesti terveyspalveluissa ja tutkimuksen resurssoinnissa. Samalla se, mikä on hyvää ja oikein ei jäsentyisi markkinapohjaiseksi kysynnän ja tarjonnan kysymykseksi vaan sosiomoraaliseksi, ympäristön hyvinvoinnin huomioivaksi kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden kysymykseksi. Dubain matkaa on entistä vaikeampi perustella koronan jälkeen – ja hyvä niin, Virtanen sanoo.
