Koronaviruksen nopea leviäminen ja muuttuminen pandemiaksi yllätti monet yhteiskunnat ympäri maailmaa. Asteittain olemme alkaneet havahtua siihen, että pandemian seuraukset ja vaikutukset yhteiskunnissa tulevat olemaan laajamittaiset ja jakautumaan epätasaisesti, eivätkä ne rajoitu vain viruksen suoraan aiheuttamaan uhkaan. Pandemia onkin tuonut esiin yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja sen arkiset seuraukset.
Terveydenhuollon kantokyvyn turvaamiseen tähdänneet mittavat rajoitustoimet puuttuivat kansalaisten perusoikeuksiin rauhan ajalle ennennäkemättömällä tavalla. Keväällä 2020 toimenpiteitä jouduttiin tekemään pelon leimaamassa ilmapiirissä nojautuen rajalliseen tietoon paitsi viruksen tarttuvuudesta ja leviämisestä, myös rajoitustoimenpiteiden laajemmista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Epidemian hillitsemiseen vaadittavat käytännön toimet jäivät pitkälti kansalaisten omalle vastuulle, jonka merkitys korostuu edelleen rajoituksia purettaessa.
Varsin nopeasti keskusteluun nousikin epidemian hillitsemisen ohella huoli rajoitusten liitännäisvaikutuksista: esimerkiksi päätöksessä avata koulut vaikuttivat oikeudellisten kysymysten lisäksi niin kansanterveydelliset syyt kuin huoli lapsista. Perheissä kärjistyneisiin vaikeisiin tilanteisiin havahduttiin varsin nopeasti ja huolenaiheeksi nousi erityisen haavoittuvassa asemassa olevien lasten hyvinvointi. Lisäksi keskustelua ovat herättäneet muun muassa nuorille koituvat seuraukset sekä päihdekuntoutujien tilanne vertaistukitoiminnan vaikeuduttua merkittävästi.
Arjen muuttunut koreografia ja naapuruuden nousu
Venla Oikkosen ja Elina Hartikaisen mukaan sekä tartunnan odottaminen että moraaliset neuvottelut riskistä ja velvoitteista aiheuttavat arkeen ristiriitoja ja muokkaavat sen toimintoja. Sosiaalisten suhteiden laatu on rajoitusten myötä muuttunut ja monet totutut arjen toiminnot ovat pettäneet tai ne on jouduttu järjestämään uudella tavalla.
Ajanjakson poikkeuksellisuus antaa aihetta puhua pandemiasta kriisinä tai käännekohtana. Samalla Anna Nurmisen tavoin ajattelemme, että pandemia on paljastanut olemassaolomme suhteisuuden (Nancy 2000, myös Puumala 2013), eli perustavanlaatuisen riippuvaisuutemme paitsi toisista ihmisistä, myös muista elollisista. Vaikka pandemia on pakottanut ottamaan fyysistä etäisyyttä, ei se ole yksiselitteisesti johtanut siihen, että muut ihmiset näyttäytyvät pelkästään mahdollisina viruksen kantajina tai tartuttajina.
Pandemia on tuonut esiin riippuvaisuutemme muista, joskin tuo riippuvaisuus ilmentyy arjessa eri tavoin ja sen seuraukset koettelevat erilaisella intensiteetillä. Tässä tekstissä oma kiinnostuksemme kohdentuu tapoihin, joilla pandemia heijastuu naapuruuteen ja on tehnyt siitä yhteiskunnallisesti merkittävän ilmiön.
Kriisin aikana erilaisia naapuruuteen tai naapurustojen yhteishenkeen liittyviä kampanjoita on lanseerattu runsaasti. Esimerkiksi Turvallinen naapuri -kampanja kutsuu naapureita tarjoamaan apua ja suojaa perheväkivallan uhreille kiinnittämällä ikkunaansa tai oveensa T-kirjaimen tunnukseksi apua tarvitsevalle. Myös kauppa- tai asiointiapua tarjoavien nimilistoja ilmaantui taloyhtiöiden rappukäytäviin. Naapuriavun laajamittaistuminen sai Suomen Pelastusalan Keskusjärjestön ja Eläkeliiton julkaisemaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tarkistamat naapuriavun antamisen ohjeet.
Naapuriapu ja naapuruston yhteishenki ovat julkisessa keskustelussa esiintyneet positiivisessa valossa, tavoittelemisen arvoisina asioina, jotka kantavat poikkeusajan ja sen aiheuttamien vaikeiden tilanteiden yli. Toimintana naapuriavussa yhdistyvät tee se itse -ajattelu ja get by -mentaliteettia edustava arjessa luoviminen. Tällä tarkoitamme sekä yhteisöllisyyden ja välittämisen että välttämättömyyden ja selviytymisen kietoutumista yhteen. Siten naapuriapu liittyy paitsi yhteisöllisyyden nousuun, myös eriarvoistumisen vaikutusten kanssa elämiseen.
Naapuriapu liittyy paitsi yhteisöllisyyden nousuun, myös eriarvoistumisen vaikutusten kanssa elämiseen.
Kirjassaan Lähiökylä Lotta Junnilainen (2019, 14) toteaa eriarvoisuuden olevan “hyvin konkreettisesti jotain, joka tapahtuu ihmisille ja ihmisten välillä”. Yhteiskunnallisen eriarvoistumisen seuraukset naapurustoissa ja ihmisten arjessa ovat tulleet esiin myös naapuridialogeja ja sosiaalisia suhteita kartoittavassa Naapurijurtta-hankkeessamme. Hankkeessa jalkauduimme vuodeksi (2018-2019) Hervantaan, jossa jurttamme tarjosi asukkaille kohtaamispaikan. Jurtan avoimien ovien aikana kuulumisiaan kävi kertomassa yli 1300 hervantalaista, minkä lisäksi haastattelimme 77 henkilöä.
Monet haastatellut kertoivat, että jo ennen pandemiaa arjessa selviytymisen kannalta naapureilta, läheisiltä tai tuttavilta saatu apu oli ensiarvoisen tärkeää tai välttämätöntä – johtuipa avuntarve sairaudesta, elämän kriisivaiheesta tai taloudellisesta niukkuudesta. Kuten Margot Breton (2001: 23) toteaa, toimintana naapuriapu henkii välittämisestä ja on luonteeltaan usein vastavuoroista.
Yksittäisten ihmisten lisäksi Hervannassa on lukuisia erilaisia toimijoita, jotka tarjoavat tukea ja apua arjessa. Yhdessä selviytymisen tuki -yhdistys (Ysti) on toiminut 30 vuotta pyrkien vähentämään syrjäytymistä ja eriarvoisuutta sekä edistämään hyvinvointia. Yhdistyksessä kerrotaan arjen muuttuneen rajusti pandemian alettua. Rajoitustoimien kestäessä ikääntyneiden kokema yksinäisyys on alkanut työntekijöiden mukaan lisääntyä:
Vanhemmat ihmiset eivät käy itse missään ja puhuvat, että ovat vankeja omissa kodeissaan. Samaan aikaan he saattavat pelätä oman läheisen puolesta esim. tyttären, joka työskentelee sairaalassa. Yhteydenotot ovat koskeneet kauppa-apua, kun itse ei pääse kauppaan tai apteekkiin. […] Moni on todella yksinäinen, kun omat harrastukset ovat tauolla eikä voi tavata ystäviä. Uusia vapaaehtoisia on tullut, joista osa nuoria. Haluavat tässä tilanteessa tehdä jotain hyödyllistä, kun eivät voi opiskella tai käydä töissä. (Minna Naukkarinen, Ysti ry, 4.5.2020)
[Aluksi] saatoin puhua noin 20 puhelua päivässä, joiden sisältö oli lähes aina sama: vastassa oli pelokas ja ahdistunut ihminen, jota yritin parhaan kykyni mukaan rauhoitella. […] Nyt kun viikkoja ja kuukausia tätä elämää viruksen kanssa on eletty, rupeaa näkymään eristyksen […] vaikutukset: yksinäisyys ja mielenterveyden ongelmat. […] Yksi iäkäs asiakkaamme, jolle soitan viikoittain, kertoo ettei kestä tällaista elämää: kukaan ei käy, eikä mihinkään voi mennä, joutaisi kuolla pois […]. Hänellä on isoja liikunnallisia ongelmia, mutta pääsee ponnistellen itsenäisesti kerrostalon pihaan, missä hän on kertomansa mukaan välillä seisonut toista tuntia. Kysyin, voisiko hän ottaa jonkun tyynyn pyllyn alle ja huovan jaloilleen ja istua, mutta hän sanoi, että ei ole penkkiä lähellä ja ne ovat liian matalia. Hän ei pääse itse ylös, eikä nyt voi keneltäkään pyytää apua. Eli hän on ulkoillut seisten kerrostalon oven pielessä, kun jalat eivät kanna pidemmälle ja yksin kotona tulee hulluksi. Pihalla voi aina joskus jonkun nähdä ja välillä joku jotain jutteleekin. (Tiina Virnes, Ysti ry, 4.5.2020)
Ystin työntekijät kertovat, että rajoitustoimien asettamisen jälkeen uusia, etenkin nuoria vapaaehtoisia on tullut toimintaan mukaan. Työntekijät ja vapaaehtoiset ovat jalkautuneet ihmisten pariin turvavälejä noudattaen ja järjestäneet virtuaalitapaamisia, tietokilpailuja, kauppa-apua, puhelinkavereita ja pihakahveja; jakaneet puuhapaketteja sekä tarjonneet yleistä tukea asukkaiden erilaisiin tarpeisiin. Toimenpiteillä on pyritty torjumaan koronan vaikutuksia sosiaalisiin suhteisiin ja edesauttamaan ihmisten päivittäistä selviytymistä.
Ystiin tullut palaute korostaa työn merkitystä: ”Teette tärkeää työtä”, ”Kiitos, kun olette olemassa”, ”Olette ainoita tahoja, jotka jalkautuvat”, ”Voiko lapseni tulla ulkoilemaan teidän kanssanne, on jo ihan kypsynyt meihin omiin vanhempiin?”. Fyysiseen asuinympäristöön sijoittuvat sosiaaliset verkostot ja naapureiden merkitys arjessa selviytymisessä korostuvat uudella tavalla vain välttämätöntä liikkumista painottavien ohjeiden voimassa ollessa. Koska naapuriapua ei ole kaikille tarjolla, Ystin kaltaisten toimijoiden merkitys korostuu entisestään.
Eriarvoinen arki
Samalla kun yhteistyö naapurustossa on monin paikoin lisääntynyt, sosiaaliselta asemaltaan haavoittuvat ihmiset, jotka ovat jo ennen pandemiaa kärsineet yksinäisyydestä tai arjen hallinnan ongelmista, ovat saattaneet joutua entistä syvempään ahdinkoon. Koulujen osittainen sulkeminen toi lasten leikit yhä tiiviimmin pihapiiriin. Piha-alueiden käyttö on yksi keskeinen naapurisopua koetteleva tekijä, olipa kyse roskaamisesta, meluamisesta, talkoista, grillaamisesta tai lasten käytöksestä. Myös kodeissa sisällä vietetty aika ja elämisen äänten kantautuminen asunnosta toiseen ovat rajoitusten myötä lisääntyneet.
Eri elämänrytmit ja toimintatavat kiristävät kerrostaloissa asuvien hermoja. Sosiaalisten ongelmien, kuten väkivallan ja päihteiden käytön myötä naapuruus joutuu todelliselle koetukselle, eikä vaikkapa perheväkivallan uhrille suojan tarjoaminen ole ongelmatonta, jos on riski ajautua itse konfliktin osapuoleksi. Ongelmatilanteiden toistuminen puolestaan saattaa turruttaa naapurit melulle ja johtaa pikemminkin uuden asunnon etsintään kuin avun tarjoamiseen. Tästä kertovat myös hervantalaisten ajatukset ajalta ennen pandemiaa:
No siis kyl siellä naapurit keskenään on, […] meiän oveen on koputeltu että, nyt tarvii apua että ku tuo toinen puoliso käy kimppuun. On sellaisia ollu. Mutta neki on ollu monesti sellasia ihmisiä et siellä ollaan ryypiskelty aika rankasti ja käytetty varmaan jotain muutakin. (”Sami”, 30 vuotta, 30.3.2019)
Kun se tapahtui ensimmäisen kerran, menin kysymään “onko kaikki kunnossa”, “tarvitsetteko apua” ja soitin ambulanssin. Mutta henkilön veljenpoika asui samassa rapussa ja kertoi että se johtui juomisesta. […] [O]lin niin stressaantunut, että sanoin miehelleni “sinun täytyy tehdä jotakin. Soita jollekin. Tai muuten minä soitan poliisit”. Riitelin jopa mieheni kanssa. Ajan kanssa olen kuitenkin oppinut, että niin se vain on. […] Aiemmin kuitenkin ajattelin, että jos hän kuolee, niin se on meidän syy. Häntä pitäisi heti auttaa. Kun kuukaudesta toiseen sama toistui, ajattelin ettei hän edes itse auta itseään. (”Soraya”, 40 vuotta, 3.4.2019).
Mä muistan, kun vielä tossa edellisessä asunnossa asuttiin niin, me oltiin kotona mun miehen kanssa ja sitte kuultiin kun lapsi huutaa tai, lasten huutoja. [N]e huudot rupes lisääntymään ja sitte, siellä oli yks mies joka hakkas ovee ja näin. Sit mä sanoin miehelle et ”hei käy kattoo mitä siel tapahtuu”. […] [S]elvis että meillä asu tuolla naispuolinen, äiti ja sil oli kolme tai kaks lasta. Ja sitte sen exä oli tulossa sinne ja […] se yritti päästä sisään, ja yritti sitä ovee jollain tavalla varmaan rikkoa. [M]un mies puuttu siihen asiaan. Ja sitte siel oli toinen naapuri, joka soitti poliisit paikalle. Me oltiin kauheen huolissaan ja mä […] kaks päivää vielä tärisin. (”Rashida”, 34 vuotta, 3.7.2019).
Edellä mainittujen esimerkkien kaltaiset tapahtumat kertovat tilanteista, joissa naapurit joutuvat tasapainottelemaan eettisesti vaikeiden toimintavaihtoehtojen välillä: pitääkö mennä katsomaan, pyytää apua muilta naapureilta tai kutsua poliisit? Kuten yllä olevat kertomukset antavat ymmärtää, päihteiden käyttöön tai väkivaltaiseen tilanteeseen puuttuminen ei ole yksiselitteistä, vaan voi aiheuttaa ahdistusta. Toisinaan puuttumisesta on myös seurannut pitkäkestoista häirintää.
Eriarvoistuminen heijastuu suoraan naapuruussuhteisiin ja tuo oman ulottuvuutensa myös naapureiden välisen avun muotoihin ja sen merkitykseen. Joillekin naapuriapu tuo arkeen lisäarvoa ja on yhteisöllisyyden osoittamista, toisille se on edellytys arjessa selviytymiseksi. Korona-ajan eristäytyminen vaikuttaa monella tapaa sekä lasten, nuorten, aikuisten että ikääntyneiden arjessa, oli sitten kyse naapuriavun tai sosiaalisten ongelmien lisääntymisestä.
Naapurustojen kriisinkestävyys
Naapureiden läheisyys ja arjessa tapahtuvat kohtaamiset tekevät naapurustoista viranomaisjärjestelmää ja valtiota ketterämmän ja joustavamman areenan, jolla yhteisöllisyyttä tuotetaan ja huolia ratkaistaan. Koronapandemia on merkinnyt kasvanutta tietoisuutta naapurustojen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Huhtikuussa 2020 presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin julkistivat Suomi toimii -kampanjan, jossa paikallisyhteisöille on annettu iso merkitys sekä yksilöiden että yhteiskunnan henkisen kriisinkestävyyden ja sen kasvattamisen kannalta.
Ihmisten henkinen jaksaminen ja selviytyminen pandemian aikana voidaan yhdistää resilienssin käsitteeseen. Yleisesti resilienssillä viitataan psyykkisiin ominaisuuksiin, kuten joustavuuteen, soveltamiskykyyn ja ennakointiin, yllättävissä tilanteissa. Tutkijat Ari-Elmeri Hyvönen ja Tapio Juntunen ovat esittäneet, että resilienssi on materiaalista ja henkistä kriisinsietokykyä laajempi kysymys. Hyvösen ja Juntusen mukaan resilienssi pitäisikin ymmärtää pitkäaikaisena mukautuvana oppimisprosessina ja palautumista edistävänä piirteenä.
Vaikka rajoituksia on toukokuussa 2020 alettu asteittain purkaa, paluuta pandemiaa edeltävään normaaliin ei välttämättä ainakaan lähiaikoina ole. Pandemian aiheuttaman kriisin mahdollinen pitkittyminen tai arjen pysyvä muuttuminen ovatkin painavia syitä miettiä resilienssin lisäämistä ja tukemista. On kuitenkin olennaista kysyä, miten voidaan kasvattaa haavoittuvassa tilanteessa elävien ihmisten, joille niin kutsutusta “normaalista” arjesta selviytyminen voi tuottaa haasteita, tai heidän naapuriensa kriisinkestävyyttä?
Hyvösen ja Juntusen mukaan on kyseenalaista, että henkistä kriisinsietokykyä on jo pitkään heikennetty, vaikka henkinen kriisinkestävyys on Valtioneuvoston Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa määritelty keskeiseksi kriisiajan toiminnoksi. Jos pandemian taloudellisia seurauksia ja julkisen talouden velkaantumista hoidetaan leikkauspolitiikalla, tullee tämä voimistamaan yhteiskuntamme eriarvoistumiskehitystä.
Yhteiskunnallisen eriarvoistumisen seurausten kantaminen tai korjaaminen ei voi jäädä ensisijassa naapureiden vastuulle, vaikka he sen kärjistymisen usein pystyvät havaitsemaan.
Uusliberalistisen näkökulman mukaan paikallisen yhteisöllisyyden lisääminen on keino edistää ihmisten kykyä huolehtia itsestään sen sijaan, että he olettavat valtion huolehtivan heistä. Kuitenkaan osattomuutta ja syrjäytymistä kokevalle valtio ja viranomaisjärjestelmä eivät usein ole ensisijaisia avun tarjoajia, eikä niiden puoleen aina haluta kääntyä (ks. Van Aerschot & Salminen 2018). Samalla pandemian vaikutusten edes jokseenkin tasaiseen jakautumiseen ja sitä kautta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tulisi kiinnittää huomiota. Vaikuttaa kohtuuttomalta, jos lisääntynyttä kriisinsietokykyä vaaditaan sellaisilta naapurustoilta, joilla hyvinvointi-indikaattorien valossa esiintyy kasautunutta eriarvoisuutta, mutta joilla toisaalta on usein myös vahvat ja toimivat naapuriavun verkostot.
Yhteiskunnallisen eriarvoistumisen seurausten kantaminen tai korjaaminen ei voi jäädä ensisijassa naapureiden vastuulle, vaikka he sen kärjistymisen usein pystyvät havaitsemaan. Sitä varten tarvitaan toimijoiden välistä yhteistyötä ja resursseja tukemaan ruohonjuuritason nopeaan reagointiin pystyviä järjestöjä ja toimijoita, jotta ne voivat jatkaa ja kehittää toimintaansa. Lisäksi tarvitaan politiikkaa, joka pureutuu eriarvoistumisen juurisyihin.
Tekstin kuvitukset on tehnyt kuvataiteilija Anne Savitie. Kuvitukset perustuvat Naapurijurtta-hankkeen aikana tehtyihin haastatteluihin ja hanketyöryhmälle kerrottuihin tarinoihin.
Lähteet
Breton, Margot (2001) Neighbourhood resiliency. Journal of Community Practice, 9(1), 21-36.
Junnilainen, Lotta (2019) Lähiökylä: Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Tampere: Vastapaino.
Nancy, Jean-Luc (2000) Being Singular Plural. Stanford University Press.
Puumala, Eeva (2013) Politiikan tuntu, mieli ja merkitys: tapahtuva yhteisö ja poliittisen kokemus kehollisissa kohtaamisissa. Tiede & Edistys, 38(2), 125-138.
Van Aerschot, Lina & Salminen, Jarkko (2018) Hyvä, paha lähiö: nuoret ja asuinalueella syntyvä sosiaalinen pääoma. Sosiologia, 55(3), 248-262.
