Vaikka tällä hetkellä terveystieteellistä keskustelua dominoi koronavirus, uhkaa ihmisten ja koko maapallon tulevaisuutta vielä sitäkin suurempi tekijä. Siinä missä koronapandemia on osoittanut terveydenhuoltojärjestelmämme rajat, kyseenalaistaa ilmastonmuutos, biodiversiteettikato sekä muut ekokriisit koko kansanterveydellisen tutkimustradition, joka ei nykymuodossaan pysty vastaamaan ympäristöongelmien aiheuttamiin haasteisiin. Erittelen tässä kirjoituksessa keskeiset syyt siihen, miksi näin on sekä esittelen vaihtoehdoksi niin kutsutun ekososiaalisen näkökulman.
Alustus perustuu kirjoittajan pro graduun ”Luonnon hyvinvointi, ihmisen terveys – ekososiaalinen näkökulma terveyden edistämiseen”.
Taustalla usko ihmisen ja talouden kaikkivoipaisuuteen
Kansanterveystiede on jo suomenkielisen nimensä mukaisesti ihmislajin terveyden edistämistä sekä ihmisen terveyteen vaikuttavien tekijöiden tutkimista. Modernin kansanterveystieteen synty sijoittuu teollisen vallankumouksen aikaan, jolloin nopea väestönkasvu erityisesti kaupungeissa, ahdas asuminen ja huono hygienia aiheuttivat sairastumisia ja korkeaa kuolleisuutta. Jo 1800-luvulla ymmärrettiinkin, että sairauksia kannattaa pyrkiä ehkäisemään ennalta, sillä ennaltaehkäisy tuli kansantaloudellisesti todennäköisesti kannattavammaksi kuin perheen elättäjän sairastuminen tai kuolema. Näissä tapauksissa valtion nimittäin tuli tarjota leskelle ja/tai orvoksi jääneille lapsille jonkinlaista taloudellista tukea (Hamlin 2009, 29). Lisäksi yhteiskunta menetti tärkeän työpanoksen, jota olisi kaivattu talouden kasvattamiseksi.
Ihmisten terveyteen keskittyvän toiminnan lisäksi kansanterveydellä onkin vahva kytkös kansantalouteen. Yhteiskuntamalli, joka olettaa ihmisten hyvinvoinnin ja terveyden vaativan talouskasvua pohjautuu löyhästi modernin taloustieteen isän Adam Smithin opetuksiin. Smithin mukaan teollistumisen ja työnjaon muutosten myötä talouden eriarvoisuus kasvaa, mutta samalla kaikki pääsevät hyötymään kokonaiselintason kasvusta. Smithin hahmotteleman vapaisiin markkinoihin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän piirissä olevista kansakunnista tulikin globaalisti vertailtuna terveempiä ja pitkäikäisempiä. (Miettinen 2010, 94-95.) Tämän kehityksen on ajateltu perustelevan talouskasvun välttämättömyyden ja talouskasvu on toiminut myös yhtenä hyvinvointivaltion ideologisista polttoaineista. Talouskasvu on kuitenkin tähän asti tarkoittanut pääasiassa materiaalisen kulutuksen kasvua, mikä on viimeistään nyt ymmärretty ekologisesti kestämättömäksi.
Ihmiskeskeisyys on kansanterveydessä puolestaan tarkoittanut yksipuolista tai kompleksista suhdetta ympäröivään luontoon. Kansanterveydessä, kuten monissa muissakin ihmistieteissä, vaikuttaa edelleen vahvana valistusajan henki, eli usko ihmisen ylivertaisuuteen sekä käsitys ihmisen ja luonnon erillisyydestä. Selvimmin tämä henki näkyy ympäristöterveyden alalla, joka on yksi kansanterveyden keskeisiä toimintakenttiä. Ympäristöterveyden tutkimuskohteina voivat olla muun muassa liikenteen päästöjen tai vesien raskasmetallien vaikutukset ihmisen terveyteen. Ympäristö koetaan ihmisen terveyttä uhkaavaksi ja ihminen puolestaan esitetään haavoittuvana suhteessa ympäristöönsä, vaikka todellisuudessa suurin osa ympäristöterveyden tutkimuskohteista ja ”vaaran” aiheuttajista on ihmisen itsensä aikaansaamia. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL sanoo ympäristöterveyttä esittelevillä nettisivuillaan, että ”ihmisellä on oikeus hengittää, syödä ja juoda sekä liikkua ympäristössään niin, ettei hänen terveytensä ole uhattuna”.
Toisaalta viime aikoina terveyden edistämisen käytännöissä erilaiset luonto- ja eläinavusteiset terapiat ja hoitomuodot ovat saaneet suurta jalansijaa. Näissäkin kyseessä on kuitenkin yleensä yksipuolisesta suhteesta: koetaan, että luonto antaa jotakin hyödyllistä ihmiselle sen sijaan, että ymmärrettäisiin myös ihmisen aiheuttavan näissä käytännöissä muutoksia luontoon.
Terveys ja talous – muna vai kana?
Terveyspolitiikka on kansanterveyden sovellusalue, joka vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Tarkastelin tutkimuksessani (Kuukka 2019) sosiaali- ja terveysministeriön terveyden edistämisen alaan kuuluvia asiakirjoja vuosilta 2000-2019 ja myös niissä ihmis- ja talouskeskeinen ajattelu on vahvasti läsnä. Kansalaisten terveyttä halutaan edistää ensisijaisesti siksi, että terve ja työkykyinen väestö vauhdittaa talouskasvua, mutta toisaalta talouskasvun nähdään myös olevan edellytys ihmisten hyvinvoinnille ja terveydelle. Terveyden edistämisen toimia puolestaan perustellaan sillä, että terveys on kaikille kansalaisille kuuluva ihmisoikeus, vaikka todellisuudessa terveyden edistämisen taustalla on ennen kaikkea valtion talouden tervehdyttäminen. Terveys 2015 -kansanterveysohjelmassa todetaankin suoraan, että ”terve väestö on taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn edellytys”. Päämäärästä, eli terveydestä, vaikuttaa siten tulleen keino talouden kasvattamiseen. Lisäksi nähdään, että materiaalisen hyvinvoinnin lisääntyminen on lisännyt ihmisten terveyttä ja tämä lausutaan myös ääneen.
Ilmastonmuutosta ja muita ekokriisejä ei suomalaisessa terveyden edistämisessä ole tähän saakka juuri mainittu ja silloinkin kun ne on mainittu, ne vaikuttavat tapahtuvan pääasiassa ”jossain muualla joidenkin muiden toimesta” (kts. myös Lauri Lahikaisen Alusta!-kirjoitus). Kuitenkin suomalaisten, kuten muidenkin EU-kansalaisten, kulutus ylittää selvästi ekologisen kestävyyden tason ja Suomessa vuoden laskennallinen ”ylikulutuspäivä” vuonna 2019 oli jo 5. huhtikuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että tarvitsisimme 3,8 maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutuksemme.
Koronakriisin aikana yksi kansalaisten suurista huolista on ollut se, voiko mökille mennä. Suomalaiset pitävätkin mielellään itseään luonnonläheisenä kansana, joka rentoutuu metsän keskellä. Suomalaisesta terveyspolitiikasta tämä näkemys ei kuitenkaan välity, vaan ihmiset näyttäytyvät luonnosta irrallisina, eikä luonnon katsota liittyvän ihmisten arjen kokemusmaailmaan. Terveyttä ”tuotetaankin” tutkimukseni perusteella lähes ainoastaan ihmisten keskinäisissä tai ihmisen ja talouden välisissä suhteissa. Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan vaikuttaa myös siten, että terveyspolitiikassa ei käsitellä lainkaan sitä mahdollisuutta, että terveyden edistämisen toimet voisivat aiheuttaa haittaa luonnon hyvinvoinnille. Ideologisesti ihminen koetaankin oikeutettuna maapallon hallitsijana, joka saa varsin kyseenalaistamattomasti hyödyntää luontoa omiin tarkoituksiinsa.
Mahdollisuus ajatella toisin
Ekologisen kestävyyden järkkyminen vaikuttaa kuitenkin monin tavoin niin ihmisen kuin biosysteemien terveyteen. Lisäksi muun muassa Satu Ranta-Tyrkkö ja Ian Gough (2017) ovat sitä mieltä, että niin ilmastonmuutos itsessään kuin erityisesti sen negatiivisten vaikutusten epätasainen jakautuminen ovat välillistä seurausta kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Esitänkin, että nykyinen käsitys ihmisen terveyden edistämisestä on tullut tiensä päähän ja nyt tarvitaan uudenlaista ajattelua, joka ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon ihmisen ja luonnon terveyden keskinäisriippuvat yhteydet sekä kyseenalaistaa kansanterveyden syvälle juurtuneen ihmis- ja talouskeskeisyyden.
Ekososiaalisuus on keskustelu- ja tutkimussuuntaus, joka on viime vuosina saanut jalansijaa erityisesti sosiaalipolitiikan (Helne & Hirvilammi 2015; Hirvilammi 2015), sosiaalityön (Matthies & Närhi 2016; Närhi 2015) ja kasvatustieteen (Salonen & Bardy 2015; Salonen 2012) parissa, mutta se on sovellettavissa hyvin myös kansanterveystieteeseen. Ekososiaalisuuden peruspilarit (luonto, sosiaalinen maailma ja talous) ovat samat kuin kestävässä kehityksessä, mutta ekososiaalisuus sanoutuu osittain irti varsinaisesta kestävän kehityksen politiikka-agendasta. Tämä johtuu siitä, että kestävän kehityksen nähdään edelleen toimivan liiaksi talouden ehdoilla, jolloin kestävyys on lopulta heikkoa. Ekososiaalisessa ajattelutavassa luonto, sosiaalinen ja talous ovat vahvasti toisistaan keskinäisriippuvia. Ympäristökriisi on väistämättä myös sosiaalinen kriisi, koska ympäristöongelmat vaikuttavat eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevien elinolosuhteisiin ja -mahdollisuuksiin. Ympäristöongelmien juurisyyn puolestaan nähdään olevan talouskasvua ja materiaalista hyvinvointia korostava länsimainen elämäntapamme.
Ihminen ja luonto nähdään ekososiaalisuudessa niin vahvasti toisiinsa kietoutuneina, ettei niitä voida erottaa toisistaan (Haila 2009, 167). Ekososiaalisuus on siten luonteeltaan relationaalinen paradigma, eli sen mukaan maailma ei ole muuttumaton vaan todellisuus rakentuu vain suhteessa muihin ihmisiin, eliöihin ja laajempaan ympäristöön. Tuula Helne ja Tiina Silvasti (2012, 11-14) ovat hahmotelleet maailmanlaajuisen yhteyksien verkon, jossa ekosysteemit ja luonnonoliot ovat toisiinsa linkittyneitä ylipaikallisesti, eli esimerkiksi pienhiukkaspäästöt jossakin päin maailmaa voivat vaikuttaa maantieteellisesti hyvinkin kaukana alkulähteestään. Toisaalta yhteyksien verkossa myös hyvinvointi ja huolehtiminen niin toisista ihmisistä kuin muista eliölajeista on ylirajaista. Lisäksi siinä otetaan huomioon ihmisten yhteys menneisiin sukupolviin sekä vastuu tulevista sukupolvista ja heidän elinmahdollisuuksistaan. Siten ekososiaalisuus poikkeaa huomattavasti kansanterveyden ja erityisesti epidemiologian lähestymistavasta, jossa tutkimuskohteena on usein jokin yksittäinen tekijä, jonka vaikutusta ihmisen terveyteen tarkastellaan yksisuuntaisena prosessina.
Ilmastonmuutos ja eriarvoisuus
Ekososiaalisuuden mukaan oleellista ilmastonmuutoksen vaikutuksissa on niiden epätasainen ja eriarvoinen jakautuminen. Useimmiten ne, jotka kärsivät vaikutuksista eniten, ovat samalla niitä, jotka saastuttavat vähiten. Tämä vaikuttaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kokemukseen niin globaalilla kuin paikallisellakin tasolla. Sama pätee ilmastonmuutoksen terveysvaikutuksiin, sillä hyväosaisilla ihmisillä on paremmat mahdollisuudet suojella terveyttään.
Ian Gough’n (2017) mukaan tulevaisuuden hyvinvointivaltiossa tavoitteena tulisi olla hyvinvointi ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus maapallon asettamissa rajoissa. Tämä tarkoittaa keskittymistä ihmisten välisen hyvinvoinnin jakautumiseen: ihmisillä tulee olla riittävä hyvinvoinnin taso, mutta hyvinvoinnin tulee olla myös oikeudenmukaisesti jakautunutta. Hyvinvoinnin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu jää kuitenkin puutteelliseksi, jos se tapahtuu biosfäärin tai tulevien sukupolvien kustannuksella. Samalla hyvinvoinnin tavoittelu ja maapallon ekologisten rajojen kunnioittaminen on riittämätöntä, mikäli se tapahtuu kaikkein köyhimpien ihmisten kustannuksella. Siten ihmisten hyvinvointi, ekososiaalinen oikeudenmukaisuus ja maapallon rajat muodostavat kolmion, jonka kaikki kärjet on otettava tasaveroisessa suhteessa huomioon. Ei myöskään ole mitään syytä, etteikö hyvinvoinnin tilalla voisi tässä mallissa käyttää terveyttä.
Ongelmana yksilön elämäntavat vai kollektiivinen elämäntapa?
Suomen terveyspolitiikan yhtenä keskeisenä tavoitteena on viime vuosikymmenet ollut sosioekonomisten terveyserojen vähentäminen. Terveyden eriarvoisuudella tarkoitetaan sellaista terveyden vaihtelua, joka voisi olla yhteiskunnallisilla toimilla vältettävissä. Myös tutkimukseni perusteella terveyseroista kannetaan suomalaisessa terveyspolitiikassa sitkeästi huolta, vaikka lopulta vaikuttaakin siltä, että ne hyväksytään yhteiskunnan luonnolliseksi tilaksi. Tätä johtopäätöstä tukee havaintoni siitä, että suomalainen terveyspolitiikka kannustaa kansalaisia jatkuvasti lisääntyvään yksilöllisyyteen ja kilpailullisuuteen (kts. myös Saarinen ym. 2014). Lisäksi todellisuudessa terveyserot ovat viime vuosina pikemminkin kasvaneet edelleen. (Karvonen ym. 2019.)
Ekososiaalisesta näkökulmasta terveyden edistämisen keskeinen ongelma onkin terveyden nivominen yhteen talouskasvun vaatimuksen kanssa. Sen lisäksi, että talouskasvu lähes väistämättä tarkoittaa ekologisen hyvinvoinnin kaventumista, aiheuttaa se myös sosiaalisia ongelmia. Nike Ayo (2010) toteaakin, että tapa, jolla terveyttä länsimaiden poliittisessa ideologiassa edistetään samanaikaisesti sekä ylläpitää että vahvistaa uusliberalistista yksilökeskeisyyttä. Kun talouskasvusta ja yksilön valinnanvapaudesta on tullut politiikkaa keskeisesti ohjaavia arvoja, on Ayon mukaan annettu samalla hiljainen hyväksyntä sille, että yhteiskunnan eriarvoisuus väistämättä kasvaa. Tämä myötäilee ekososiaalisen näkökulman mukaista näkemystä siitä, että kaiken inhimillisen toiminnan alistaminen markkinoiden logiikalle saa aikaan vääristyneen käsityksen niin ihmisten välisistä kuin ihmisen ja luonnon suhteesta (Salonen & Bardy 2015).
Jos nykyinen terveyden edistämisen politiikka ei pysty ratkaisemaan edes itselleen merkityksellisiä ja itse asettamiaan ongelmia, on selvästi tarvetta uudenlaiselle ajattelulle. Yksilökeskeisyyteen suuntautumista voidaan pitää merkkinä myös ihmiskeskeisyydestä (ks. esim. Helne ym. 2012, 62-64), ja siten yksilöiden vastuun korostaminen osaltaan hämärtää ihmislajin kollektiivista vastuuta luonnosta. Uskallankin väittää, että keskittyessämme osoittamaan, että ”joillakin toisilla” on ongelmia elintapojensa suhteen, voimme helpommin unohtaa sen, että paljon suuremman ongelman muodostaa meidän länsimainen elämäntapamme. Ekososiaalisesta näkökulmasta katsoen terveyden edistämisen pitäisikin siirtää fokustaan yksilöllisistä elintavoista pikemminkin kollektiivisen elämän- ja ajattelutapamme tarkasteluun.
Kansanterveystieteen lähtöajatus ja tehtävä on pyrkiä vaalimaan yhteistä hyvää sekä etsiä niitä sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia juurisyitä, jotka ovat terveyden ja sairauden taustalla. Tämä tavoite on vaarassa karata yhä kauemmaksi, mikäli tieteenalalla ei tarkastella kriittisesti sen sisäisiä perusoletuksia. On mahdollista, että kokemukset koronasta lisäävät ihmisten keskinäisten sekä ihmisen ja luonnon välisten suhteiden arvostusta ja pyrkimystä hidastaa markkinavetoista elämäntapaa. Välittyykö tämä lähitulevaisuuden terveyspolitiikkaan jää kuitenkin nähtäväksi. Siksi onkin oleellista kysyä, mikä on lopulta se ”yhteinen hyvä” jota halutaan vaalia? Onko talouden hyvinvointi tärkeämpää kuin ekosysteemien ja ihmisten hyvinvointi ja minkälaisia muutoksia terveyspolitiikassa ja koko yhteiskunnassa tarvitaan, että ekososiaalinen terveyden edistäminen olisi mahdollista?
Lisää aiheesta: Kuukka, K., Lehtonen, A. & Pulkki, J. (2019) Kansanterveystieteen ekologinen käänne – Kohti ekososiaalista terveysparadigmaa. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 56(4).
Lähteet:
Ayo, N. (2012). Understanding health promotion in a neoliberal climate and the making of health conscious citizens. Critical public health, 22(1), 99-105.
Gough, I. (2017). Heat, greed and human need: Climate change, capitalism and sustainable wellbeing. Edward Elgar Publishing.
Haila, Y. (2009). Mutual interdependence of humanity and the rest of the nature. Teoksessa Perkiö, M. (toim.) Perspectives to global social development. Tampere University Press, 165-176.
Hamlin, C. (2009). The history and development of public health in developed countries. Oxford textbook of public health, 1, (5. ed.), 20-38.
Hancock, T. (2015). Population health promotion 2.0: An eco-social approach to public health in the Anthropocene. Canadian Journal of Public Health, 106(4), E252.
Helne, T., Hirvilammi, T. & Laatu, M. (2012). Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla. Kelan tutkimusosasto, Helsinki.
Helne, T. & Silvasti, T. (2012). Johdanto. Teoksessa Helne, T. & Silvasti, T. (toim.) Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki, Kelan tutkimusosasto, 10-23.
Helne, T. & Hirvilammi, T. (2015). Wellbeing and sustainability: a relational approach. Sustainable Development, 23(3), 167-175.
Hirvilammi, T. (2015). Kestävän hyvinvoinnin jäljillä: Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali-ja terveysturvan tutkimuksia.
Karvonen, S., Martelin, T., Kestilä, L. & Junna, L. (2019). Tulotason mukaiset terveyserot. Teoksessa Kestilä, L. & Karvonen, S. (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 101-119.
Kuukka, K. (2019). Luonnon hyvinvointi, ihmisen terveys: ekososiaalinen näkökulma terveyden edistämiseen. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto.
Matthies, A. L. & Närhi, K. (2016). Introduction: it is the time for social work and social policy research on ecosocial transition. Teoksessa Matthies, A. L., & Närhi, K. (toim.) The Ecosocial Transition of Societies: The contribution of social work and social policy. Taylor & Francis, 1-14.
Miettinen, T. (2010). Tuloerojen kasvu – kateellisten panettelua? Teoksessa Bardy, M., & Parrukoski, S. Hyvinvointi ilmastonmuutoksen oloissa. Keskustelunavauksia tulevaisuusvaliokunnalle. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 93-99.
Närhi, K. (2015). Ekososiaalinen viitekehys sosiaalityössä. Janus vol. 23(3) 2015, 322-328.
Saarinen, A., Salmenniemi, S. & Keränen, H. (2014). Hyvinvointivaltiosta hyvinvoivaan valtioon. Hyvinvointi ja kansalaisuus suomalaisessa poliittisessa diskurssissa. Yhteiskuntapolitiikka 79 (2014): 6.
Salonen, A. O. (2012). Sosiaalinen saneeraus – tie ekososiaaliseen sivistykseen. Teoksessa Helne, T. & Silvasti, T. (toim.) Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki, Kelan tutkimusosasto, 134-147.
Salonen, A. O. & Bardy, M. (2015). Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen. Aikuiskasvatus 35 (2015): 1.
