Olen keväällä 2020 haastatellut puhelimitse palvelutalossa tai muussa hoivakodissa asuvien ihmisten läheisiä. Olemme luonnollisesti keskustelleet paljon huolista, joita hoivakoteihin koronapandemian vuoksi asetettu vierailukielto on herättänyt. Vierailukiellon pitkittyessä sen järkevyyttä alettiin selvästikin kyseenalaistaa, ja läheiset nostivat esiin elämänlaatu vs. elämän pituus -tematiikkaa. Toukokuussa alkoi myös julkisuudessa keskustelu yli 70-vuotiaiden niputtamisesta yhdeksi ryhmäksi koronan torjunnassa. Aiheellista kritiikkiä nousi siitä, että koronarajoitusten yleisesti höllentyessä ikäihmisille suunnatut sosiaaliset rajoitukset pidetään voimassa. Viranomaistaholta on toki muistutettu, että kyse on nimenomaisesti suosituksista eikä ehdottomista kielloista. Huomiotta on kokonaan jäänyt se tosiasia, että hoivakodeissa asuvien kohdalla kyseessä ei ole suositus, vaan kielto.
Läheisiltä saamani palautteen mukaan hoivakotiasukkaiden poikkeavassa kohtelussa kyse ei ole ainutkertaisesta ilmiöstä, vaan jatkuvasta epäkohdasta – hoivakotien asukkaita ei yleensäkään mielletä täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Ei sittenkään, vaikka he asuisivat palvelutalossa omassa asunnossaan, josta maksavat vuokraa. Keitä muita vuokralla asuvia ihmisiä valtiovalta on kieltänyt tapaamasta lähiomaisiaan? Toukokuussa alettiin jo tehdä hoivakotien vierailukiellosta kanteluita apulaisoikeusasiamiehelle.
Jokainen käy omia yksittäisiä taistelujaan läheisensä puolesta, vaikka sekä valtakunnallisesti että hoivakotikohtaisesti läheisten yhdistymisellä voisi olla paljon hyviä vaikutuksia.
Puhelinhaastatteluissa nousi esiin hoivakotiasukkaiden läheisten järjestäytymisen tarve. Ei vain koronatilannetta ajatellen, vaan pysyvästi. Suomi on yhdistysten luvattu maa, mutta hoivakotien asukkaiden läheisillä ei ole omaa yhdistystä. Jokainen käy omia yksittäisiä taistelujaan läheisensä puolesta, vaikka sekä valtakunnallisesti että hoivakotikohtaisesti läheisten yhdistymisellä voisi olla paljon hyviä vaikutuksia. Läheiset saisivat paikallisesti vertaistukea, joka todennäköisesti auttaisi ihmisiä myös yli läheisensä menettämisen surun. Läheisten yhteisellä äänellä voisi olla vaikutusta hoivakotien toimintatapoihin ja siten asukkaiden hyvinvointiin. Valtakunnallinen järjestö voisi toimia siten kuin edunvalvontajärjestöt yleensä toimivat, eli tuoda esiin läheisten palvelujärjestelmässä löytämiä epäkohtia ja ylläpitää keskustelua vanhushoivan sisällöistä ja päämääristä.
Läheiset näkevät hoivakotien arkeen näköalapaikalta. He ovat usein läheisensä muistin tuki ja tietävät hänen henkilöhistoriansa ja myös terveyshistoriansa. Toisissa hoivakodeissa tämä on jo ymmärretty, ja läheiset on otettu osaksi yhteisöä. Parhaimmillaan heillä on ollut kokemus, että heidän tietotaitoaan arvostetaan ja hoitajat ovat kiinnostuneita myös heidän jaksamisestaan. Tällainen tilanne on todellinen voimavara myös hoivakodille, sillä vanhan totuuden mukaan se joka saa, myös antaa. Valitettavasti toisissa paikoissa valppaat läheiset kokevat joutuvansa nopeasti napit vastakkain palveluntuottajan ja hoitajien kanssa, sillä heidän katsotaan yrittävän tulla ammattilaisten alueelle. Läheisten järjestäytymisellä voisi olla paljonkin merkitystä hoivakotien toimintakulttuurien muuttumisessa ”läheisystävällisemmiksi”, mikä varmasti edistäisi myös asukkaiden hyvinvointia ja parhaimmillaan helpottaisi hoitajien työtaakkaa.
Nyt nimittäin kannattaa varmuusvarastoida kaikki, mitä opitaan keinoista mahdollistaa hoivakotien asukkaiden ja heidän läheistensä kohtaamiset kaikissa olosuhteissa.
Läheisten koronakokemuksista on otettavissa oppia myös tulevaisuuden poikkeustilanteita varten. Kaikkein tärkein oppi liittyy valmistautumiseen. Koronapandemian luoma tilanne tuntuu yllättäneen hoivakodit, niin kuin muunkin yhteiskunnan, melko täydellisesti. Julkisuudessakin keskustellut suojavarusteiden saatavuusongelmat ja ohjeistusten välillä päivittäinenkin muuttuminen on kuulunut henkilöstön suunnasta myös läheisten korviin. Keskusteluissa on noussut esiin paitsi konkreettinen suojavarusteiden varmuusvarastointi, myös eräänlainen sosiaalisen varmuusvaraston perustaminen.
Nyt nimittäin kannattaa varmuusvarastoida kaikki, mitä opitaan keinoista mahdollistaa hoivakotien asukkaiden ja heidän läheistensä kohtaamiset kaikissa olosuhteissa. Varmuusvarastoissa on syytä olla suojavarusteita myös läheisille jaettavaksi heidän tullessaan hoivakotiin. Pitää olla valmius avata nopeasti erityisiä tapaamistiloja, esimerkiksi jo nyt nähtyjä tapaamiskontteja tai -autoja pitää olla nopeasti saatavissa. Hoivakodeissa on jatkossa myös syytä olla nyt saatavien kokemusten pohjalta tarkkaan mietitty poikkeusolojen tapaamissuunnitelma.
Läheiset tuntuvat ymmärtävän vaikeudet, joita äkillinen poikkeustila on hoitohenkilöstölle aiheuttanut. Syyllisiä ei etsitä siitä suunnasta, vaan hoitajat ovat puheluissamme saaneet vilpitöntä kiitosta poikkeustilanteen hoitamisesta. Kritiikki kohdistuu pikemminkin organisaatiotasolle ja politiikkaan, kun hallitus toisensa perään on antanut vanhustenhoidon tilanteen kurjistua puutteellisen resursoinnin vuoksi. Kritiikki kohdistuu myös yleiseen yhteiskunnalliseen asenteeseen, kun näyttää siltä, että jostakin syystä hauraimpien vanhojen ihmisten hyvinvointiin ei Suomessa haluta satsata, vaikka tarpeet ovat tiedossa.
Ehkä vanhoja ihmisiä ryhmänä voidaan pitää jopa tietyssä mielessä sosiaalisesti kuolleena? Yleensä sosiaalisen kuoleman käsitettä on käytetty viittaamaan yksittäisen ihmisen liukumiseen sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle (Brannelly 2011; Králová 2015).
Esimerkiksi selkeään kommunikointiin kykenemättömiä muistisairaita ihmisiä ei aina huomata kohdella yksilöllisinä persoonina (Sweeting & Gilhooley 1997). Laajempi tulkinta käsitteestä johtaa ajattelemaan, että yksilöiden ohella myös kokonaisia ihmisryhmiä voidaan työntää yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle, jolloin heillä on heikot mahdollisuudet vaikuttaa omaan tilanteeseensa (Králová 2015). Sosiaalisen kuoleman käsite voitaisiin hyvinkin yhdistää hoivakodeissa asuvien vanhusten tilanteeseen nyky-Suomessa ainakin siinä mielessä, että nuoremmat sukupolvet eivät tunnu näkevän heidän hyvinvointiaan enää taloudellisten resurssien panostamisen arvoisena. Sosiaalisen kuoleman tematiikasta voi lukea lisää pian ilmestyvästä artikkelistamme.
Viitteet
Brannelly, T. (2011). Sustaining citizenship: People with dementia and the phenomenon of social death. Nursing Ethics, 18 (5), 662–671.
Králová, J. (2015). What is social death? Contemporary Social Science, 10 (3), 235–248.
Sweeting, H. & Gilhooly, M. (1997). Dementia and the phenomenon of social death. Sociology of Health and Illness, 19 (1), 93–117.
