Ovatko yksilökeskeiset selviytymistarinat hyödyllisiä yhteiskunnallisessa pandemiakriisissä, entä sotavertaukset? Voiko korona opettaa “hyvästä elämästä”? Millaisia potilaskertomuksia koronasta kärsivistä ihmisistä ja yhteiskunnasta kerrottiin ja oliko niissä järkeä?
Terveyssosiologian professori Piia Jallinoja ja yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Maria Mäkelä keskustelivat Seurannassa-keskustelusarjassa koronapandemiasta ja tarinoista, joita mediassa ja sosiaalisessa mediassa koronakeväänä nähtiin.
Jallinoja ja Mäkelä ymmärsivät nopeasti, että koronavirus tuottaa myös heidän tutkimuksensa kannalta kiinnostavaa materiaalia mediaan ja sosiaaliseen mediaan.
–Ensimmäisenä tulivat kokemustarinat. Kun virus lähti viraaliksi, lähtivät myös kertomukset viraaliksi, Mäkelä sanoo.
Koronatarinan sankari oli esimerkiksi kiinalainen lääkäri, joka median roolituksessa näki pandemian vaikutukset ennalta ja lopulta kuoli itse koronaan. Pahiksia olivat Keski-Euroopassa lasketelleet keskiluokkaiset ihmiset. Kollektiivisempaa pahaa edustivat kiinalaiset eläintorit, jotka näyttäytyivät saastaisina, mystisinä ja raakalaismaisina ja toisaalta huolettomat after ski-baarit, joissa juhlittiin, vaikka epidemia näytti jo globaalin leviämisen merkkejä. Oli kurittomia vanhuksia, vastuutonta nuorisoa ja tautisia uusmaalaisia, jotka lähtevät mökeilleen tartuttamaan alkuperäisväestöä.
Mäkelä havaitsi kansainvälisten kollegoidensa kanssa, että koronakertomuksista noudatti samaa kaavaa eri maissa. Korona loi myös kääntymyskertomuksia, joissa epidemia opettaa ihmisille läheisten ja luonnon tärkeyden ja sen, mikä todella merkitsee.
Ongelma koronatarinoissa on, että pandemian kaltainen monimutkainen ongelma ei taivu helposti tarinaksi. Erityisesti pandemia ei tarinallistu yksilölähtöiseksi mallikertomukseksi, koska pandemian kokee yhteiskunta yhdessä ja jokainen yksilö omalla tavallaan.
Yksilöjen koronakertomukset saivat Mäkelän mukaan mediassa nopeasti opettavaisen ja normatiivisen roolin. Toisaalta epidemian alkuvaiheessa juuri muuta tietoa ei ollut saatavillakaan, ja aihe kiinnosti kaikkialla. Vaikka Mäkelää pyydettiin keväällä moneen haastatteluun kertomaan koronakertomuksista, Mäkelä kieltäytyi, koska käynnissä olevaa epidemiaa ei ratkaista narratologialla.
Myös terveyssosiologian professori Piia Jallinojaa pyydettiin haastateltavaksi, mutta hän ei halunnut lähteä jokaiseen pyyntöön.
– Vaikutti, että halutaan käyttäytymistieteilijää kertomaan, miten ihmiset nyt saadaan noudattamaan rajoituksia tai miksi he eivät noudata niitä.
Jallinoja sanoo, että kortit ikään kuin jaettiin uusiksi myös asiantuntijuuden määrittelyssä, kun poikkeusolot alkoivat ja koronaviruksesta tuli lähes kaikkien juttujen näkökulma. Piti tehdä nopeasti päätös siitä, onko oman tutkimuksen näkökulma koronan kannalta tärkeä.
Sotavertausta käytettiin paljon, kun ”taistelua koronaa vastaan” käytiin. Jallinoja vertaa koronasotapuheita sotaan huumeita, lihavuutta ja tupakointia vastaan.
Miten koronaviruksesta sitten kannattaa keskustella esimerkiksi sosiaalisessa mediassa? Yhtä neuvoa ei voi antaa, Jallinoja ja Mäkelä sanovat. He kehottavat kiinnittämään huomiota edustavuuteen ja suhteellisuuteen.
–Jokaisen jutun forwardoinnin kohdalla kannattaa miettiä millaista maailmaa haluan jakaa, millaista ajattelua, tunnetta ja maailmaa haluan jakaa. Mitä haluan saada tällä aikaan? Tämä kriittinen kysymys tietysti koskee jokaista sosiaalisen median postausta, Jallinoja sanoo.
