Perhe nähdään usein ratkaisuna kriiseihin. Etsitään, löytyisikö perheestä tuki ja turva tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset rakenteet murtuvat tai ovat uhan alla. Äskettäin valtiovarainmisterin tehtäviin astunut Matti Vanhanen pyysi perhettä ja lähiyhteisöä apuun koronakriisiin liittyvän valtion ennätyksellisen velkaantumisen hoitoon: ”Pitää rohkaista niitä, jotka ovat ahkeria, siivoavat pihansa, katsovat lastensa perään ja auttavat naapurin mummoa, kun lumi täyttää pihan” (Yle Uutiset 8.6.2020).
Keväällä 2020 suomalaiset kokivat runsaan 2 kuukauden mittaisen poikkeustilan, jossa monet yhteiskunnalliset toiminnot ja palvelut laitettiin tauolle ja ihmiset olivat todellakin perheensä varassa. Koululaiset opiskelivat kotona, ja etätöitä tekevät vanhemmat hoitivat samalla myös päiväkoti-ikäiset lapsensa. Joissain perheissä myös aikuistuvat lapset palasivat lapsuudenkotiinsa ruokapatojen ääreen, sillä lomautuksia oli paljon. Eniten heitteillä olivat kuitenkin perheiden yli 70-vuotiaat omaiset tai riskiryhmiin kuuluvat yksin asuvat ihmiset, joiden ei suositeltu tapaavan ketään. Tunnolliset suomalaiset noudattivat ohjeita niin, että syksyn 2020 koittaessa virus on saatu meillä paremmin aisoihin.
Koronauhkaa vastassa ei ollut yllättävistä vastuista joustavasti koppia ottava Perhe, vaan monia erilaisia elämäntilanteita, jotka koronasulkuihin törmätessään pikemminkin tekivät näkyväksi hyvinvointivaltion ja perheen välistä vakiintunutta työnjakoa tai vastaavasti henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja vaurauden kasaantumisen merkitystä selviytymisessä.
Odottamaton ja äkillinen yhteiskunnallinen kriisitilanne toi näkyviin kiinnostavia seikkoja perheen oletetusta kriisivalmiudesta. Kirjoituksessa pohdimme, miten perhe näytti reagoivan korona-viiruksen aiheuttamaan uhkatilanteeseen. Väitämme, että koronauhkaa vastassa ei ollut yllättävistä vastuista joustavasti koppia ottava Perhe, vaan monia erilaisia elämäntilanteita, jotka koronasulkuihin törmätessään pikemminkin tekivät näkyväksi hyvinvointivaltion ja perheen välistä vakiintunutta työnjakoa tai vastaavasti henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja vaurauden kasaantumisen merkitystä selviytymisessä. Systemaattista tietoa aiheesta on vielä tässä vaiheessa mahdoton saada, joten tyydymme spekuloimaan perheen kriisivalmiutta joidenkin nostojen valossa. Peilaamme koronakriisin ja perheen kytkentöjä tutkimukseemme perheen tulevaisuudesta. Sivuamme myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja Suomen taloudellisesta kantokyvystä.
Perheen tärkeys tunnistetaan uhkatilanteissa
Olemme viime vuosina keränneet useampia kirjoitusaineistoja yhteiskuntatieteiden opiskelijoilta Suomessa, Virossa ja Irlannissa, joissa opiskelijoita pyydettiin eläytymään perheen tulevaisuuteen. Yksi perheen vahvistumista ennakoiva asiayhteys opiskelijoiden kirjoituksissa olivat globaalit hallitsemattomat virusepidemiat ja sairaudet.
Opiskelijoiden kirjoituksissa on mielikuvitusta sekä ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, oppisisältöihin ja omiin kokemuksiin liittyvää pohdintaa. Valtaosa kirjoittajista on 1980-90 -luvuilla syntynyttä millenniaalisukupolvea. Tulevaisuuden kuvittelu on yksi keino ennakoida tulevaa ja peilata myös nykyisyyttä. Opiskelijat visioivat tulevaisuutta jatkamalla jompaakumpaa kahdesta erilaisesta kehyskertomuksesta, joissa toisessa perhe vahvistuu lähitulevaisuudessa ja toisessa se heikkenee.
Suomalainen naisopiskelija näki nykyisen korona-pandemian ainekset visiossaan jo vuonna 2014. Tutkijana sitä piti tulevaisuuspuheeseen usein kytkeytyvänä science fiction -tyyppisenä kerrontana.
”2020-luvun alussa vakava virusepidemia on riehunut Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, minkä seurauksena kolme miljardia ihmistä on kuollut. Kehittyneissä teollisuusmaissa, erityisesti Euroopassa iso osa väestöstä on kuollut vanhuuteen. Vuonna 2030 maailman väkiluku on 4 miljardia, ja ensimmäistä kertaa maapallon luonnonvarat riittävät lähes kaikille. Lapsia hankitaan, koska sillä ajatellaan rakennettavan tulevaisuutta.
Vuonna 2030 maailma on epävarma paikka. Virusepidemioita puhkeaa säännöllisesti ympäri maailmaa, vaikka 20-luvun alun kaltaista joukkotuhoa ei enää tapahdukaan. Tuollaisen tuhon aiheutti laboratoriosta karannut supervirus. Vain harvalla on varaa rokotuksiin, eikä sopivia rokotteita ole aina saatavillakaan. Maailman harvat suurrikkaat ovat eristäytyneet sähköaitojen taakse trooppisille saarille tai vuoristoihin, ja heillä on omat ydinreaktorinsa, joilla he tuottavat sähköä vain itselleen. Tavalliselle kansalle sähkö on niin kallista, että sitä joudutaan säännöstelemään. Ihmisten on asuttava suurissa yhteisöissä, koska haja-asutusalueille ei sähköä tuoda ollenkaan. Omakotitalossa on oltava vähintään 20 asukasta, jotta se voi saada lähiössäkään sähköä ympäri vuorokauden…Perheisiin keskittyneet ihmiset haluavat kuitenkin selvitä, ja yleisesti vallitsee tulevaisuuden rakentamiselle myönteinen ilmapiiri.”
Visiossa kriisi johtaa perheen merkityksen lisääntymiseen arkisena turvaverkkona ja elämän merkityksen luojana. Visiossa on vahvasti mukana myös eriarvoisuus. Tulevaisuuteen opiskelijat suhtautuivat kuitenkin toiveikkaasti. Myös seuraavassa opiskelijanainen näkee perheeseen nojautumisen varteenotettavana reaktiona kriiseihin, joiden taustalla on ilmastonmuutos ja siihen kytkeytyvät sairaudet. Suomalaiset opiskelijat olivat visioissaan katastrofitietoisempia ja mainitsivat ilmastonmuutoksen useammin kuin virolaiset tai irlantilaiset opiskelijat (ks. Forsberg & Timonen 2018, Nätkin 2019).
”Ilmastonmuutos etenee ajateltua nopeammin ja aiheuttaa ekokatastrofeja, luonnonmullistuksia ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Mullistukset vaikuttavat myös sairauksien leviämiseen ja voitettujen tautien palaamiseen. Antibiootille vastustuskykyisiä bakteerikantoja esiintyy yhä enemmän. Lapsikuolleisuuskin nousee. Talouskasvun vaatimuksesta joudutaan luopumaan, päästöjä niin yksityisellä kuin julkisella tasolla joudutaan radikaalisti rajoittamaan ja yhä useampi joko pakosta tai huolesta tulevaisuutta kohtaan alkaa elämään enemmän omavaraistaloudessa. Vaihdantatalous lisääntyy, koska markkinat ovat liian epävarmat ilmaston radikaalin muuttumisen takia.
Turvallisuudentunnetta haetaan sieltä, mistä sitä on helpoiten saatavilla: perinteisestä perhemallista. Eli avioliitosta ja lapsista. On kai tutkittukin, että aina epävarmoina aikoina esim. syntyvyys lisääntyy. Markkinavoimien kutistuminen myös suuntaa ihmisten arvomaailmaa uudestaan; hakemaan yhä pysyvämpiä ja ”aidompia” arvoja, joita sitoutuminen perheeseen ja lapsiin saa aikaan.”
Opiskelijoiden ennakoinneista nousee esiin nostalginen perheen paluun teema turvattomissa olosuhteissa (vrt. Nätkin 2019). Perhe on selviytymisstrategia ja myös arvovalinta. Kuvitelluissa kriiseissä perhe- ja sukulaisuussuhteet ovat kuin ”Fenix-lintu”, joka nousee tuhkasta (Forsberg & Nätkin 2016). Huomionarvoista on perheen paluun nostalginen sävy: se on ”aitoa elämää”, joka ammentaa kadotetusta menneisyydestä. Hille Koskela (2009, 17) liittää nostalgiat yliviritettyyn riskitietoisuuteen ja niin sanottuun pelon kulttuuriin. Kirjoitusaineistoissammekin perheen paluu näyttäytyy paljolti reaktiivisena valintana.
Korona-ajan perhe
Nopea vilkaisu sanomalehtikirjoitteluun ja uutisointiin osoittaa, miltä perheen kriisivalmius näyttää tänä keväänä kohtaamamme koronapandemian aikana. Keskustelusta nousevat esiin positiivinen, perheen tiivistymiseen liittyvä puhe ja toisaalta huolipuhe perheen kuormittumisesta.
Helsingin Sanomissa (Viikko 18/24, A 23-25, ”Tyytyväinen faija”) haastatellaan kahden pienen lapsen isää, joka oli vuodessa työmatkoilla 150 päivää, kunnes koronapandemia sulki hänet kotiin. ”Faijana olen ollut tyytyväinen”, hän sanoo, koska yhdessäolon määrä on lisääntynyt. Osalle perheistä korona-aika on näyttäytynyt tarpeeseen tulleena downshiftauksena ja siihen kietoutuvana perheenjäsenten laatuaikana. Tietokone on ollut silti ahkerassa käytössä.
Perheissä on myös jotain vikaa, mistä nousee huolipuhe. Niin vanhempien työt kuin lasten koulunkäyntikin on hoidettu etänä kotoa käsin. Asunnon ahtaus ja puutteellinen tietoteknologian varustetaso hankaloittavat kotiläksyjä. Koululaisten kotiin asettuminen kasvattaa ruokalaskua, mikä keikuttaa pienituloisten selviytymistä. Opettajilla on ongelma kadonneista koululaisista (HS viikko 23/2020, A 32-33). Suomessa on tuhansia koululaisia, jotka ovat paljon poissa koulusta. Osa heistä katosi tänä keväänä kokonaan opettajilta. Teknologia tukee tai jarruttaa perheiden selviytymistä.
Kriisitilannetta johtanut pääministeri Sanna Marin puhkesi Iltasanomien (11.4.2020) mukaan kyyneliin, koska hän on niin huolissaan piiloon jäävästä lasten hädästä perheissä. Hän tarkoittaa erityisesti päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä perheitä. Myös alan ammattilaisten huoli kasvaa, samalla kun he hämmästelevät yhteydenottojen radikaalia vähenemistä.
Aamulehden (16.5.2020) kolumni tiivistää perheen monimerkityksisyyden. ”Ennen perheelle ei ollut aikaa, nyt sitä on liikaa”. Perheeseen käytetty lisäaika tuntuu hyvälle, mutta mukana on koko ajan myös huoli siitä.
Perheen ja hyvinvointipalveluiden työnjaosta
Usein uskotaan, että menneisyydessä perhe oli vahvempi ja että siihen voitaisiin kriisitilanteessa palata. Perhettä on pyydetty apuun esimerkiksi silloin, kun hyvinvointivaltiollisia rakenteita haluttiin purkaa 1990-luvun laman jälkeen. Perhe ja lähiyhteisö toimivat utopioina jo ennen lamaa, kun hyvinvointivaltion keskusjohtoisuutta haluttiin purkaa desentralisaation hengessä. (ks. Andersson ym. 1993, Julkunen 2001). Erityisesti uusliberalistisessa ajattelussa perhettä pidetään suuressa arvossa. Onpa sanottu, ettei muuta olekaan kuin perhe. Margaret Thatcherin kuuluisan lausahduksen mukaan: ”There is no society. There are individual men and women and there are families. And no government can do anything except through people, and people must look after themselves first. It is our duty to look after ourselves and then, also, to look after our neighbours.” (1987). Hyvinvointivaltion heikentyessä lamojen ja vinoutuneen huoltosuhteen myötä vanhusten omaishoidon lisääntyminen tai mielenterveyspalvelujen purkaminen ja ns. avohoito ovat esimerkkejä, joissa perheen painottaminen muistuttaa välillä enemmänkin heitteillejättöä kuin utooppista onnelaa.
Perhe näyttää olevan myös varsin teknologiariippuvainen, samoin kuin työelämä. Perhe näyttää olevan ennemminkin puskuri ja pehmeä huolenpidon resurssi, joka tilapäisesti lieventää yhteiskunnallisten kriisien haittoja. Hyvinvointivaltiollisia palveluita sen tueksi tarvitaan ja kriiseissä jopa keskusjohtoisuutta.
Julkiset hyvinvointipalvelut, yksityiset palveluntuottajat ja perhe muodostavat keskeiset vastuunkannon hartiat keskusteltaessa koronakriisiä arkisemmistakin elämän kriisitilanteista. Julkisessa keskustelussa ensin mainitut nähdään usein kalliina ja byrokraattisina. Poliitikot heittelevät uusia ideoita kustannusten hillitsemisen toivossa ja paluu perheeseen on yksi niistä. Herää kysymys, mikä on se perhe, jota pyydetään apuun. Kuinka laaja se on? Kuka perheessä siivoaa pihan, katsoo lasten perään ja tekee naapurin lumityöt? Onko perheellä formaaleja oikeuksia vaiko vain moraalisia velvollisuuksia? Pärjääkö se ilman hyvinvointipalveluja?
Korona-ajan kokemusten valossa perhe ei kuitenkaan näytä paikalta, johon selkeästi voitaisiin palata. Sieltä ei löydy ainakaan mitään aitoa ja muuttumatonta sisältöä. Utopiana se toimii heikosti. Perhe näyttää olevan myös varsin teknologiariippuvainen, samoin kuin työelämä. Perhe näyttää olevan ennemminkin puskuri ja pehmeä huolenpidon resurssi, joka tilapäisesti lieventää yhteiskunnallisten kriisien haittoja. Hyvinvointivaltiollisia palveluita sen tueksi tarvitaan ja kriiseissä jopa keskusjohtoisuutta.
Lähteet
Anderson, Jan Otto, Hautamäki, Antti, Jallinoja, Riitta, Niiniluoto, Ilkka & Uusitalo, Hannu (1993) Hyvinvointivaltio ristiaallokossa. Arvot ja tosiasiat. Helsinki: WSOY, Sitra
Forsberg, Hannele & Nätkin, Ritva (2016) Families in the Future: The Stories of Finnish students. Journal of Comparative Family Studies. Special Issue: Reshaping Families in Northern Europe. Volume XLVII, Winter, Number 1, 27–44
Forsberg, Hannele & Timonen, Virpi (2018) The future of the family as envisioned by young adults in Ireland, Journal of Youth Studies, 21:6, 765-779
Julkunen, Raija (2001) Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino
Koskela, Hille (2009) Pelkokierre. Helsinki: Gaudeamus
Nätkin, Ritva (2019) Turvattomuus ja opiskelijoiden tulevaisuusvisiot Suomessa ja Virossa. Idäntutkimus (teema: Turvallisuus) 26 (3), 40-58
