Kirjoittajat toteavat aikaisempien ja tähän kirjaan liittyvän tutkimuksen perusteella johtopäätöksenä, että ylisukupolvisessa huono-osaisuudessa ei useinkaan ole kysymys elintasoon liittyvien voimavarojen puutteesta tai elämänlaatuun liittyvistä rajoitteista, vaan nimenomaan elämäntavoista.
”Raskas perintö” kuvaa ylisukupolvista huono-osaisuutta ja on uusin julkaisu suomalaisen huono-osaisuuden, syrjäytymisen, osattomuuden ja eriarvoisuuden kentällä. Harvinaista kirjassa on se, että huono-osaisuuden tutkiminen retrospektiivisenä kyselytutkimuksena, jossa vastaajat muistelevat lapsuuttaan ja vanhempiensa tilannetta heidän lapsuutensa aikana. Kirjoittajat toteavat, että muilta osin kirjan sisältö rakentuu aikaisempien tutkimusten varaan. Näitä tutkimuksia, kohorttitutkimuksina, rekisteritutkimuksina ja tapaustutkimuksina onkin melko mittavasti. Kirjoittavat ovat kuitenkin osittain vaatimattomia. Erityisesti kirjan loppuosan pohdinnat huono-osaisuuden ratkaisemiseksi ovat uutta ajattelua.
Huono-osaisuuden ylisukupolvinen tarkastelu tapahtuu kirjassa kolmen ”kentän” kautta. Kirjassa tarkastellaan elintason, elämänlaadun ja elämäntapojen vajeita. Elintasolla tarkoitetaan tuloja ja palveluja, elämänlaadulla ihmisen omaa näkemystä elämäntilanteestaan ja elämäntavoilla arjen rakenteita. Arjen rakenteet tarkoittavat käytännön asioita elää arkea, vuorokausirytmiä, työtä, vapaa-aikaa, sosiaalisia suhteita ja riippuvuuksia. Kirjassa kuvataan näiden kolmen tekijän keskinäiset painotukset huono-osaisuudessa.
Sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, dekaani Juho Saari, YTM, tohtorikoulutettava Niko Eskelinen ja TT, tutkija Liisa Björklund ovat arvostettuja sosiaalipolitiikan tutkijoita ja kirjoittajia. Erityisesti Juho Saari on sosiaalipolitiikan alalla tuottelias. Kirjoittajat toteavat aikaisempien ja tähän kirjaan liittyvän tutkimuksen perusteella johtopäätöksenä, että ylisukupolvisessa huono-osaisuudessa ei useinkaan ole kysymys elintasoon liittyvien voimavarojen puutteesta tai elämänlaatuun liittyvistä rajoitteista, vaan nimenomaan elämäntavoista.
Onko huono-osaisuuden suurin este se, että ihmisellä ei ole riittävästi voimavaroja myönteisten siirtymien tuottamiseen ja aktiiviseen toimintaan? Kirjoittajien mukaan pitkälti kyllä. Keväällä 2020 käynnistyneen sosiaaliturvan uudistuksen osalta kysymys voidaan kääntää myös nykyisiin tukijärjestelmiin ja kysyä, onko organisaatioilla mahdollisuutta ja kykyä tukea näitä voimavaroja. Tämä kysymys nousi esille niissä useissa tutkimuksissa, joita on tehty toimeentulotuen siirtämisen Kelalle (2017) osalta. Tutkimusten valossa toimeentulotuen uudistus on auttanut eniten niitä, joilla on omia voimavaroja ja toimintakykyä hyötyä uudistuksesta. Sen sijaan ne, joilla meni kaikkein heikoiten, saivat vähän tai ei lainkaan hyötyä uudistuksesta.
Juho Saaren, Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin kirjan yksi johtopäätös on se, että ylisukupolvista huono-osaisuutta tulee selvittää osana sosiaalisten ongelmien hallintajärjestelmää. Kyse on myös palvelujen ja tulonsiirtojen laadusta ja vaikuttavuudesta. Palveluja järjestetään ja tulonsiirtoja tuotetaan, mutta nykyisin niillä ei ole vaikutusta siihen olennaiseen, jolla huono-osaisuudesta voisi asteittain nousta eli asiakkaan toimintakyvyn tukemiseen ja paranemiseen.
Resilienssillä tarkoitetaan yleensä organisaation palautumiskykyä tapahtuneen kriisin jälkeen. Kirjoittajat ovat määritelleet resilienssin huono-osaisuuden näkökulmasta ihmisten sosiaaliseksi kimmoisuudeksi. Mitä nopeammin ja pienimmin pysyvin vaurion ihmiset palautuvat kolhuistaan, sitä parempi on heidän sosiaalinen kimmoisuutensa. Toistuvat epäonnistumisen kokemukset ja kielteinen kuormitus heikentävät tätä kimmoisuutta. Huono-osaisuuteen liittyy paljon resilienssiä heikentäviä tilannesidonnaisia tekijöitä asumisesta koulutukseen ja työsuhteista talouteen. Huono-osaisuuteen liittyy myös sosiaalisia, kulttuurisia, symbolisia ja taloudellisia pääomavajeita, joita kirjassa on ansiokkaasti eritelty ja tarkasteltu.
Monelle sosiaalityön alueella työskenteleville parasta antia ovat ne kirjan luvut, joissa kyselytutkimuksen tulokset esitetään. Koskettavia ovat kirjan suorat kerronnat lastensuojeluasiakkuuden ja mielenterveys- ja päihderiippuvuuden ylisukupolvisuudesta, johon kietoutuu biologisia, psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Nämä tekijät esiintyvät lisäksi usein niin vanhemmilla kuin heidän lapsillaan. Vanhempien sairastaminen altistaa lapset muille oireiluille ja kehityksen vaikeuksille. Tilastollisesti neljännes alaikäisistä lapsista elää perheissä, jossa toisella tai molemmilla vanhemmista on hoitoa vaativa mielenterveyden häiriö tai päihderiippuvuus (kirjan viitteet Lie & Burmesiter 2009; Ducci & Goldman 2008; Levinson 2006; Salontaus & Paavonen 2009). Ylisukupolvisuuden kannalta kyse on suorista alttiuksista ja, kuten kirjoittajat toteavat, seuraavaa sukupolvea koskevien riskien aktualisoitumisesta.
Lastensuojelu on yksi sellainen huono-osaisuuden ylisukupolvisuuden alue, jossa lisätutkimukset ovat tarpeen.
Tutkimukset osoittavat, että sijaishuollossa varttuneiden vanhempien lapsilla on huomattavasti suurempi riski joutua sijoitetuiksi kuin muilla lapsilla. SOS-lapsikylän työntekijöiden katsauksessa lastensuojeluasiakkuus oli noin kolmasosalla sijoitettujen lasten äideistä ja neljäsosalla heidän isistänsä. Lastensuojelu on yksi sellainen huono-osaisuuden ylisukupolvisuuden alue, jossa lisätutkimukset ovat tarpeen. Jatkossa on syytä kohdistaa entistä enemmän huomiota niihin palveluihin, joilla tuetaan haavoittuvissa oloissa eläviä lapsia ja vanhempia sosiaalityön, varhaiskasvatuksen, vanhemmuuden taitojen ja asumisen tukitoimien sekä toimeentuloturvan keinoin vanhempien pahoinvoinnin ja kuormittumisen helpottamiseksi ja turvallisuuden lisäämiseksi erityisesti lapsuuden varhaisina vuosina. Lastensuojeluasiakkaiden autenttiset kerronnat kirjassa osoittivat, että kestettävää on ollut lapsuudessa liian paljon.
Huono-osaisuus ja sen ylisukupolvisuus kiinnostaa myös poliittisesti. Kirjoittajat toteavat, että poliittisen toiminnan tavoitteena on tukea kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia, mutta politiikoilla on erilaisia käsityksiä siitä, kuka tai mitkä ryhmät ovat tällaisia kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Sairaat, lapset, köyhät kyllä mainitaan, mutta kukin näistäkin ryhmistä on hyvinkin heterogeeninen. Elämänhallinnan ongelmista kärsivät huono-osaiset sijoitetaan usein sosiaalisen etäisyyden päähän ja heitä pidetään empatian ja solidaarisuuden reunoille sijoittuvina muukalaisina. Hallitusohjelmissa ylisukupolvista huono-osaisuutta on käsitelty vähän, jos lainkaan. Vasta Rinteen ja Marinin hallitusohjelmassa aiheeseen palataan toistuvasti. Sosiaaliturvan uudistamisen taustapapereissa ei ole myöskään yhtään huono-osaisuuden ylisukupolvisuuden mainintaa.
Vaikka suomalaisten elintaso on kasvanut 2000 – luvulla ja olemme kansakuntana vauraampia kuin koskaan, huono-osaisuus ei näytä kuitenkaan vähenevän ja osa ihmisistä jää hyvinvoinnin reunamaille.
Palvelujen, työttömyysturvan ja toimeentulotuen pitkäaikainen käyttö on aina huolestuttavaa. Vaikka suomalaisten elintaso on kasvanut 2000 – luvulla ja olemme kansakuntana vauraampia kuin koskaan, huono-osaisuus ei näytä kuitenkaan vähenevän ja osa ihmisistä jää hyvinvoinnin reunamaille. He voivat olla samanaikaisesti köyhiä, vailla koulutusta, työttömiä, osittain jopa asunnottomia, rikoksia tekeviä, mielenterveysongelmista kärsiviä tai päihdeongelmaisia. Ja mikä harmittavinta, sukupolvesta toiseen. Huono-osaisuus on ihmisille itselleen usein pitkäaikainen, sukupolvinen ja monella tapaa syrjäyttävä ongelma. Sen hallintaan ja hillintään on kiinnitettävä päätöksenteossa nykyistä enemmän huomiota, kirjoittajat vaativat.
Kirjan loppuosa on rohkeaa tekstiä, jossa avataan huono-osaisuuden uusia katkaisumenetelmiä ideatasolla. Kirja kritisoi suosituksia muutoksen välineinä niiden ympäripyöreydestä ja passiivimuotoisuudesta.
Suositukset ovat muutoinkin saaneet sosiaalipolitiikan uudistamisen välineenä paljon kritiikkiä, viimeksi vanhusten huollossa. Suositusten yleisellä tasolla tapahtuva argumentointi sekä konkretian ja kustannusvaikuttavuuden puute heikentävät kunnissa käytännön tasolla sitoutumista. Kuntien talousvaikeudet vähentävät laveasanaisten suositusten merkittävyyttä, kun lakisääteiset velvoitteet on ensin hoidettava.
Kirjoittajat palaavat kirjan lopussa yhteen keskeiseen muutostarpeeseen, toimintakykyyn. Hallinnossa uppoudutaan liiaksi polkuriippuvuuteen eli siihen, millainen uudistus voidaan upottaa hallintajärjestelmään. Olen työskennellyt kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon johdossa, valtion ohjaus- ja valvontaviranomaisena ja viimeksi sosiaaliturvan täytäntöönpanolaitoksessa Kelassa. Oman työelämän kokemukseni pohjalta voin todeta, että tässä piilee totuus sekä palvelujen että toimeentuloturvan osalta. Ongelmien kuvaus ei tuota ratkaisuja. Keskittyminen yksilöllisiin toimintakykyihin ja niiden tukemiseen olisi viisaampaa. Asiakkaille annettaan palveluja ja etuuksia, mutta niiden vaikuttavuus on heikko, jos asiakkaalla ei ole kykyä käyttää niitä toimintakyvyn ylläpitoon tai parantamiseen.
Miten saamme organisaatiokulttuurin muuttumaan siten, että rakenteelliset työotteet ja paneutuminen juurisyihin olisi mahdollista?
Kirjoittajat esittävätkin, että syiden tai ongelmien määrittelystä eli pintasyistä tulisi siirtyä juurisyihin ja niiden ratkaisemiseen. Miten saamme organisaatiokulttuurin muuttumaan siten, että rakenteelliset työotteet ja paneutuminen juurisyihin olisi mahdollista? Tällöin kysytään palvelukokonaisuuksien, monialaisuuden ja sektorirajojen ylittämisen perään. Samalla työmalleissa joudutaan hyväksymään se, että tasa-arvoinen palvelu ja tulonsiirto voidaan muuttaa tarvittaessa yksilölliseksi, asiakaslähtöiseksi palvelumalliksi.
Loppuviisaus kirjan kehittämisideoista on seuraava: ”Huono-osaisuuden erilaisia arjen rakenteita ei pidä sopeuttaa palvelujentuottajan rytmiin ja aikatauluun, vaan palveluntuottajien tulee sopeuttaa toimintansa huono-osaisen ihmisen arkeen.” Olisiko tämä mitenkään mahdollista?
Juho Saari, Niko Eskelinen & Liisa Björklund: Raskas perintö. Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa. Gaudeamus, 2020.
