Ruotsalainen sukupuoli- ja aatehistorioitsija Yvonne Hirdman on osuvasti todennut, että sosialismin historia on ollut miesten historiaa.
Tutkimuksissa ja muissa historiallisissa esityksissä onkin korostunut se, kuinka sosialistista ideologiaa on rakennettu aatteen suurmiesten, kuten Karl Marxin, Friedrich Engelsin, Karl Kautskyn ja Vladimir Iljitš Lenin oppien pohjalle. Sosialismin historiankirjoituksessa hallitsevia ovat Hirdmanin mukaan olleet myös maskuliiniset ominaisuudet.
Sosialismista puhuttaessa esiin nousevat erityisesti yhteisomistukseen perustuva suunnitelmatalous, luokkataistelu sekä väkivaltaiset vallankumoukset, joiden toteuttamiseen miehillä on katsottu olleen naisia paremmat edellytykset. Historiankirjoitus ei toki ole unohtanut naisia, mutta naisten alueeksi katsottu sosiaali- ja perhepolitiikka on nähty toissijaiseksi maskuliiniselle luokkataistelulle ja vallankumoukselle. Naiset on harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta esitetty miesten pyrkimyksiä tukevina äiteinä ja vaimoina – Hirdmanin sanoin – ”pikku-tovereina”, joiden oikeudet ja tavoitteet toteutuisivat vasta miesten suorittaman vallankumouksen jälkeen kapitalismin kukistuttua.
Tutustuin väitöstutkimukseni alkuvaiheessa Hirdmanin esittämiin ajatuksiin. Ne auttoivat havaitsemaan, että myös suomalaisessa historiantutkimuksessa naissosialisteja on tarkasteltu lähinnä käytännön sosiaalipolitiikan toteuttajina, mutta heidän omaa kokemusmaailmansa ja maailmankuvaansa tutkimuksissa on avattu vähemmän. Havainto herätti kiinnostukseni siihen, millä tavoin sosialisteiksi tunnustautuneet naiset itse tulkitsivat sosialismia, määrittelivät sen tavoitteita ja pyrkivät toteuttamaan vallankumousta 1900-luvun alussa.
Tutkimukseni kohteeksi valikoituivat lopulta runoilija, kansakoulunopettaja ja kansanedustaja Hilja Pärssinen, romaaneja ja novelleja kirjoittanut Hilda Tihlä sekä näytelmäkirjailija Elvira Willman-Eloranta. He olivat kolme ajan tunnetuinta työväenliikkeen naiskirjailijaa, jotka ottivat näkyvästi osaa julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toivat esille omia tulkintojaan sosialismista.
Tutkiessani kirjailijakolmikon tekstejä sekä heidän elämästään kertovia lähteitä syventyi ymmärrykseni sosialismin monimuotoisuudesta sekä naisten roolin merkityksestä suomalaisessa työväenliikkeessä. Kuten aikaisemmassa työväenliikettä käsittelevässä historiantutkimuksessa on todettu, naiset kyllä keskittyivät pitkälti perhettä, naisten ja lasten asemaa, seksuaalisuutta sekä sosiaalipoliittisia uudistuksia koskeviin kysymyksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heidän pyrkimyksensä olisivat olleet miesten tavoitteisiin nähden marginaalisia tai vähempiarvoisia työväenliikkeen ideologian kannalta. Naiset eivät todellakaan olleet vain miesten määrittelemän aatteen omaksuneita ”pikku-tovereita”, vaan tulkitsivat sosialismia ja toteuttivat vallankumousta omista lähtökohdistaan käsin.
Erityisesti naisia kiinnostaneet sosiaali- ja perhepolitiikka olivat itse asiassa ratkaisevia työväenliikkeen menestyksen kannalta ja sosialismin keskeisimpiä kysymyksiä.
Erityisesti naisia kiinnostaneet sosiaali- ja perhepolitiikka olivat itse asiassa ratkaisevia työväenliikkeen menestyksen kannalta ja sosialismin keskeisimpiä kysymyksiä. Hilja Pärssisen, Hilda Tihlän ja Elvira Willmanin kaltaisilla julkisuudessa esiintyvillä naissosialisteilla oli suuri merkitys työläisnaisten poliittiselle aktivoitumiselle. On korostettava, että 1910-luvulle tultaessa Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenmäärästä noin neljännes oli naisia. Näin ollen on kiistatonta, että työväenliike ei olisi voinut kasvaa niin vaikutusvaltaiseksi liikkeeksi, mikäli naisten oikeudet ja sosiaalipolitiikka olisi koettu sosialistien keskuudessa vähäpätöiseksi aiheeksi.
Toisaalta naisten johtamat sosiaalipoliittiset uudistukset edustivat ajan oloissa huomattavan radikaaleja aatteita. Tutkimani kirjailijat vaativat esimerkiksi naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta sekä aviottomien äitien aseman parantamista, mikä herätti suurta vastustusta ja suoranaisia kohuja varsinkin porvarillisten naisten ja papiston keskuudessa. Sosialistinaiset toteuttivat miesten rinnalla, mutta heistä riippumatta, omaa vallankumoustaan, joka järkytti porvarillisen yhteiskunnan rakenteita.
Naisten ajamilla uudistuksilla on ollut pitkäkestoiset seuraukset. Nykyisessä poliittisessa keskustelussa sosialismi esitetään usein pelottavana vakaata yhteiskuntaa uhkaavana aatteena, joka johtaa yksityisomistuksen lakkauttamiseen ja sen myötä hyvinvoinnin murentumiseen. 2020-luvun Suomessa kuitenkin jopa oikeisto – kaikkia julkisesti rahoitettavia palveluja vastustavia talousliberaaleja lukuun ottamatta – kannattaa laajasti universaaleja oikeuksia, kuten julkista terveydenhuoltoa, palkallista äitiyslomaa, sukupuolten tasa-arvoa, oppivelvollisuutta, kouluruokailua sekä työsuojelulakeja. Sosialidemokraatit kirjasivat nämä uudistukset ensimmäisenä puolueena ohjelmaansa jo yli sata vuotta sitten nimenomaan naisten johdolla.
Työväenliike ei olisi voinut kasvaa niin vaikutusvaltaiseksi liikkeeksi, mikäli naisten oikeudet ja sosiaalipolitiikka olisi koettu sosialistien keskuudessa vähäpätöiseksi aiheeksi. Toisaalta naisten johtamat sosiaalipoliittiset uudistukset edustivat ajan oloissa huomattavan radikaaleja aatteita.
Lisäksi Suomessa ja yleensäkin länsimaissa on laajasti hyväksytty ihanne jakamattomasta ihmisarvosta etniseen taustaan, uskontoon, sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta. Jakamattomaan ihmisarvoon kytkeytyy olennaisesti myös ajatus ruumiillisesta koskemattomuudesta sekä seksuaalisesta vapaudesta. Nämä ihanteet ovat nousseet viime vuosina vahvasti esiin esimerkiksi Suomeenkin rantautuneissa #Metoo-, Pride- ja Black Lives Matter -kampanjoissa. Käytännössä ainoastaan äärioikeistosta kuuluvissa kannanotoissa näiden kampanjoiden esiin nostamien arvojen tärkeys on pyritty kiistämään.
Naissosialistit olivat tässäkin suhteessa edelläkävijöitä, sillä nykyisten ihmisoikeuskampanjoiden keskeiset teesit esiintyivät käytännössä identtisinä tutkimieni naiskirjailijoiden teksteissä. Pärssinen, Tihlä ja Willman vastustivat voimakkaasti ajan yleistä käsitystä seksuaalisesti passiivisesta naisesta, vaativat naisten työpaikoilla tapahtuvaan ahdisteluun puuttumista sekä esimerkiksi juutalaisten ja muslimien ihmisoikeuksien kunnioittamista.
Hieman kärjistäen sanottuna nykypäivästä katsottuna naisten voikin nähdä sosiaalipoliittisiin uudistuksiin ja universaaliin humanismiin tähtäävällä vallankumouksellaan saavuttaneen parempia tuloksia ja muokanneen enemmän suomalaista yhteiskuntaa kuin maskuliiniseen sotaisaan luokkataisteluun perustuvan sosialismin.
Kuten väitöskirjani otsikosta käy ilmi, tutkimukseni keskeisimpiä teemoja on myös sosialismin ja uskonnon vuorovaikutus. Jo lapsena muistan kuulleeni tarinoita uskonnosta piittaamattomista ja kristillisistä ihanteista irtautuvista sosialisteista, joiden tavoitteena oli luoda uskonnoton yhteiskunta keinoja kaihtamatta. Etenkin kristillinen oikeisto on varoitellut vuosikymmenten ajan punaisesta vaarasta, joka halveksii kansalaisten pyhiä tunteita. Toisaalta myös vasemmistolaisessa kirjallisuudessa on kyseenalaistettu uskonnon mielekkyys ja korostettu uskonnon vastavoimana rationaalisen ajattelun ylivertaisuutta.
Käsitystä ateismin ja sosialismin tiiviistä yhteydestä on vahvistettu myös akateemisessa tutkimuskirjallisuudessa jo 1960-luvulta saakka. Suomalaisen työväenliikkeen ja sosialismin aatehistoriallisen tutkimuksen pioneeri Hannu Soikkanen on todennut tieteelliseen sosialismiin perehtyneiden henkilöiden hylänneen kristinuskon jo viime vuosisadan alussa. Soikkasen näkemys on toistettu useissa myöhemmissä tutkimuksissa. Esimerkiksi kirkon ja sosialidemokratian valtataistelua väitöskirjassaan tutkinut Jussi Pikkusaari on esittänyt sosialistien pitäneen suvaitsevaisuudestaan huolimatta ihanteena kristinuskosta irtautuvaa rationaalista ihmistä.
Julkisessa keskustelussa esitettyjen käsitysten, vasemmistolaisen kirjallisuuden ja akateemisen historiantutkimuksen valossa voi helposti ajatella, että sosialismin ja uskonnon vuorovaikutuksessa ei olisi juuri tutkimista – ei ainakaan väitöskirjaksi asti. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tutkimusta aloittaessani epäilin tätä ajoittain itsekin. Lähemmin Pärssisen, Tihlän ja Willmanin kirjoituksiin syventyessäni huoli kuitenkin hälveni, sillä he sivusivat uskontoa tavalla tai toisella lähes kaikissa teksteissään.
Silmiinpistävää kirjoituksissa oli aggressiivinen, jopa suoranaisen vihamielinen suhtautuminen kirkkoinstituutioon. Tutkimani kirjailijat tuomitsivat kirkon opettaman kristinuskon kapitalismia palvelevaksi opiksi, jonka päätehtävänä oli pitää työväestö ja muu rahvas porvariston alamaisena. Pärssisen, Tihlän ja Willmanin mukaan kirkko pelotteli Jumalan rangaistuksella kaikkia, jotka nousivat vastustamaan köyhiä sortavaa yhteiskuntajärjestelmää ja lupasi vastaavasti nöyryydestä palkkioksi ikuista onnea tuonpuoleisessa osaansa tyytyville ja kuuliaisille. Suurin este sosialistisen vallankumouksen tiellä oli kirkko ja sen opettama kristinusko, minkä vuoksi kirjailijat vaativat muun muassa valtion ja kirkon erottamista sekä uskonnon opetuksen lakkauttamista koulussa.
On hyvin ymmärrettävää, että vihamieliset kirjoitukset luterilaista kirkkoa kohtaan on tulkittu niin julkisessa keskustelussa kuin akateemisessa tutkimuskirjallisuudessakin yleisesti kristinuskon vastustamiseksi ja jopa ateismiksi. Syvempi Pärssisen, Tihlän ja Willmanin tekstien analyysi ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa. Väitöskirjani haastaakin usein esitetyn käsityksen sosialismin ja ateismin yhteydestä.
Tutkimani naiskirjailijat käsittivät sosialismin todellisena, aitona ja alkuperäisenä kristinuskona, jota kirkko oli valheellisella dogmatiikallaan vääristellyt
Tutkimani naiskirjailijat nimittäin käsittivät sosialismin todellisena, aitona ja alkuperäisenä kristinuskona, jota kirkko oli valheellisella dogmatiikallaan vääristellyt. Pärssiselle, Tihlälle ja Willmanille sosialismi näyttäytyi aatteena, joka toi kristillisen lähimmäisenrakkauden ja solidaarisuuden ihanteen osaksi politiikkaa ja arkielämää. Sosialistisessa vallankumouksessa oli heille kysymys ennen kaikkea moraalisesta ja uskonnollisesta vallankumouksesta.
Tutkimani kirjailijat elivät aikana, jolloin uskonnolliset käsitykset heijastuivat käytännössä kaikille elämänalueille. Uskonnon ja uskomusten tarkastelu osana arkista elämää, poliittisia aatteita tai talousjärjestelmiä ei kuitenkaan ole irrelevanttia edes nykypäivän Suomessa. Vaikka suomalaista yhteiskuntaa on usein luonnehdittu hyvin maallistuneeksi, useat uskontotieteelliset tutkimukset osoittavat, että arkisilla tavoilla ja uskomuksilla on hyvin tiivis yhteys uskonnollisiin käsitysjärjestelmiin. Tutkimusten mukaan viime vuosina tapahtuneesta kirkon jäsenten määrän jatkuvasta vähentymisestä huolimatta suurimmalla osalla ihmisistä on kokemus Jumalan tai aistimaailman ulkopuolisen henkimaailman olemassaolosta.
Myös poliittiset ideologiat ja taloudelliset järjestelmät perustuvat uskomuksille, vaikka ne usein esitetäänkin rationaalisina oppeina. Esimerkiksi käy talousliberaalin oikeiston markkinapuhe, jossa kasvottomat markkinat kuvataan omalakisena toimijana, jota kansalaisten ja jopa valtioiden tulee varoa suututtamasta. Uskomus siitä, että vaihtoehtoa järjestelmälle ei ole, verhotaan taloustieteen hataraan kaapuun. Ideologia peittää alleen sen, että kysymys on poliittisesti muutettavissa olevasta järjestelmästä, jonka mielekkyys voidaan kyseenalaistaa ja jolle on löydettävissä vaihtoehtoja.
Tässä poliittisten ja taloudellisten järjestelmien uudelleen arvioimisessa historiankirjoituksella on valtavan suuri merkitys. Historiantutkimuksen tapa tarkastella laajempia kokonaisuuksia – vaikka vain yhden henkilön kautta – auttaa kyseenalaistamaan vääjäämättöminä tarjottuja totuuksia.
Mikko Kemppaisen väitöskirja Sosialismin, uskonnon ja sukupuolen dynamiikkaa – 1900-luvun alun työväenliikkeen naiskirjailijat aatteen määrittelijöinä on vapaasti luettavissa täällä.
