Kauneuskilpailut, naisten oikeudet ja yhteiskuntatutkimus kuulostaa äkkiseltään kolmikolta, joka yhdistäminen sopuisasti vaatii runsaasti akrobatiaa, eikä turvaverkosta ole tietoakaan. Yhdistäminen on kuitenkin onnistunut vuoden 2020 Miss Suomelta sekä Tampereen yliopiston yhteiskuntatutkimuksen opiskelijalta Viivi Altoselta. Miss Suomi -kilpailuun osallistumisen myötä hän järjesti kampanjan naisten tasa-arvonjärjestön, UN Womenin kanssa ja hankki järjestölle lahjoittajia.
UN Women on YK:n alainen järjestö, joka toimii yli 90 maassa. Sen tavoitteena on naisiin ja tyttöihin kohdistuvan syrjinnän lopettaminen sekä tasa-arvo. UN Women toimii muun muassa väkivallattoman maailman hyväksi, vahvistaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia etenkin naisten osallistumista päätöksentekoon. Globaalista näkökulmasta katsottuna naisten oikeuksien ja ylipäätään ihmisoikeuksien toteutuminen näyttää hyvin erilaisilta kuin Suomessa. Siksi on enemmän kuin tervetullutta, että kansallisen kauneuskilpailun yhteydessä edistetään tasa-arvon toteutumista globaalisti.
Osana #SheCan -kampanjaansa Altonen järjesti myös webinaarin otsikolla #SheCan – rohkeudella lasikattojen läpi. Webinaarin tarkoituksena oli ”luoda positiivisen viestinnän kautta naisille itsevarmuutta lähteä tavoittelemaan unelmiaan”. Webinaari toteutettiin yhdessä Tampereen yliopiston kanssa. Myös allekirjoittaneella oli tilaisuus esittää webinaarissa asiantuntijapuheenvuoronsa.
Postfeminismi on merkki feminismin valtavirtaistumisesta
Suomessa tasa-arvoa pidetään laajalti tavoittelemisen arvoisena ja hyvänä asiana, mutta samaan aikaan feministejä syytetään tasaisin väliajoin siitä, että he ovat ruikuttavia surkimuksia, jotka itkevät omaa epäonnistumistaan ja loukkaantuvat turhasta. Näin esittää esimerkiksi toimittaja Sanna Ukkola kirjoituksessaan. Siinä missä nuoret naiset tekevät mitä haluavat, feministit ovat jämähtäneet menneisyyteen. He näkevät vain ongelmia joka paikassa. (Hasanen, Koivunen & Kolehmainen 2010.) Tällainen käsitys feminismistä kiteytyy postfeminismiksi kutsuttuun käsitteeseen.
Postfeminismillä on viitattu feminismiin äärimmäisenä, vaikeana ja jopa epämiellyttävänä. Laajasti ottaen postfeminismi on määritelty oletukseksi feminismin vanhanaikaisuudesta ja käsitykseksi, jonka mukaan tasa-arvo on jo saavutettu eikä feminismiä enää tarvita. (McRobbie 2009; Tasker & Negra 2007.) On esitetty, että postfeminismin käsite on auttanut tunnistamaan ja tulkitsemaan monia suomalaisenkin yhteiskunnan ilmiöitä, joita on ollut hankala tavoittaa laajasti käytetyllä tasa-arvon käsitteellä (Hasanen, Koivunen & Kolehmainen 2010).
Postfeminismi on avannut myös tietä feminististen ajatusten tai ideoiden yleistymiselle ja valtavirtaistumiselle sekä feminismin popularisoitumiselle (esim. McRobbie 2009; 2020). Valtavirtaistuminen näkyy vaikkapa siinä, että kansainvälinen vaateketju myy feminist-painatuksella varustettuja t-paitoja. F-sana ei ole enää ruma sana, vaan se on otettu kaupallisesti haltuun.
Täydellisyys, epätäydellisyys ja resilienssi
Mediatutkija Angela McRobbie (2020) on brittiläiseen yhteiskuntaan pohjautuvassa tulkinnassaan jättänyt postfeminismin 2010-luvulle. Hän esittää, että postfeminismisestä naisten individualismista on siirrytty eetokseen, joka resonoi paremmin sukupuolten epätasa-arvon luoman uuden tietoisuuden kanssa. Kyse on siirtymästä vastustamisesta johonkin, joka voidaan ei vain mukauttaa, vaan myös hallita, kontrolloida ja pitää hallussa ideoiden ja innovaatioiden lähteenä. Tätä jotakin McRobbie kuvaa kolmen sanan avulla, jotka ovat täydellisyys, epätäydellisyys ja resilienssi.
Täydellisyydellä McRobbie (2020) viittaa ajatukseen, jonka mukaan kaiken voi saada, mutta kaiken voivat saada vain jotkut, ja heidänkin on oltava etuoikeutettuja esimerkiksi luokkataustansa ja ihonvärinsä suhteen, ja silti kilpailtava ja menestyttävä ansioillaan ”kaiken saamisen” eteen.
Epätäydellisyys puolestaan on vastareaktio, seurausta täydellisyyden saavuttamattomuudesta. Samalla epätäydellisyys on tarkkaan rajattua, sillä missä tahansa ei sovi epäonnistua, vaan epätäydellisyys on osa täydellisyyteen pyrkimistä.
Resilienssin käsitteellä McRobbie (2020) viittaa toipumiseen ja jaloilleen nousemiseen. Koska kilpaileminen täydellisyyden saavuttamiseksi on kovaa, eikä siinä voi aina onnistua, on oltava valmis ja kykenevä nousemaan takaisin jaloilleen kaikkien pettymysten ja takaiskujen jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Katse takaisin rakenteisiin?
Usein annetaan ymmärtää, että lasikattojen murtaminen on yksittäisten naisten tehtävä ja kiinni lähinnä heidän rohkeudestaan tavoitella unelmiaan. Myös McRobbien (2020) analyysi osoittaa, että uudenlaisen feministisen käänteen keskiössä ovat yksilöt. Tällaisen yksilökeskeisen näkökulman on esitetty olevan ominaista uusliberalistiseen talouteen perustuvalle ajalle ja ajattelulle (esim. Julkunen 2008).
Uudenlaisen feministisen käänteen keskiössä ovat yksilöt.
Naiset ovat olleet samantapaisen tilanteen edessä aiemminkin, tosin silloin ei ollut kyse näkymättömästä ja siksi läpinäkyvän lasin metaforalla kuvatusta rakenteesta, vaan yleisesti tiedossa olleesta käytännöstä. Tuolloin naisten piti anoa ”vapautusta sukupuolesta”, kuten termi kuului, jos he halusivat opiskella yliopistossa tai hakivat vakituista valtion virkaa. Hakemus ei ollut aina pelkkä muodollisuus, vaan vapautus saatettiin myös evätä. Näin kävi naisasianaisena ja poliitikkona tunnetulle Tekla Hultinille, joka haki vuonna 1912 Tilastollisen päätoimiston ensimmäisen aktuaarin virkaa, jota hän oli hoitanut tilapäisenä jo useita vuosia. Hultinille ei myönnetty vapautusta sukupuolesta, koska virkaan katsottiin kuuluvan naiselle sopimattomia edustustehtäviä. Päätöksen saadessaan Hultin toimi jo kansanedustajana. Vaikka monia virkoja avattiin jo aiemmin, naisille myönnettiin oikeus kaikkiin valtion virkoihin ja toimiin – lukuun ottamatta niitä, jotka edellyttivät asevelvollisuuden suorittamista – vasta vuonna 1975. (Puro & Lundell-Reinilä 2020.)
Yleensä rakenteille ei voi osoittaa yhtä yksittäistä syytä tai syntyhetkeä. Siksi myös niiden purkaminen vaatii niin käytännön toimenpiteitä kuin asenteiden ja ajattelutapojenkin muutoksia.
Onko lasikattojen rikkominen todellakin yksittäisten naisten tehtävä, vai pitäisikö sankarinaisten kannustamisen lisäksi huomio kiinnittää siihen, että lasikattoja tai muitakaan epätasa-arvoisia rakenteita ei pääse syntymään, tai että ne voidaan poistaa kaikilta? Toki lasikattojen ja muiden epätasa-arvoisten rakenteiden syntymisen estäminen on vaikeaa ja vaatii ponnistelua eri tahoilta. Yleensä rakenteille ei voi osoittaa yhtä yksittäistä syytä tai syntyhetkeä. Siksi myös niiden purkaminen vaatii niin käytännön toimenpiteitä kuin asenteiden ja ajattelutapojenkin muutoksia. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, mutta ovat siitä huolimatta tavoittelemisen arvoisia asioita.
Lasikattoja on edelleen tiukasti paikallaan myös Suomessa. Esimerkiksi työmarkkinakeskusjärjestöjen johtopaikat pysyvät sitkeästi miehisinä linnakkeina. Palkansaajien kolmen keskusjärjestön puheenjohtajina on aina ollut mies. Myös työnantajien keskusjärjestöjä johtavat miehet, Valtion työmarkkinalaitosta lukuun ottamatta. Lisäksi joillekin liike-elämän johtopaikoille naiset murtavat tiensä tuskastuttavan hitaasti.
Lauren Berlant (2011) on kirjoittanut julmasta optimismista. Sillä hän viittaa tilanteeseen, jossa henkilö haluaa jotakin, mutta halusta itsestään ja sen eteen ponnistelemisesta tulee este henkilön onnelle ja kukoistamiselle. Berlant kysyy, miksi ihmiset kiinnittyvät perinteisiin fantasioihin hyvästä elämästä, kun todisteita sen epävarmuudesta, hauraudesta ja kalliista hinnasta on runsain mitoin. Berlantia mukaillen voi kysyä, mitä jos tässä ajassa rohkeaa ei loppujen lopuksi olekaan lasikattojen murtaminen, vaan unelmointi perheestä lapsineen sekä ihan tavallisesta työstä, joka ei vaadi venymistä ja itsensä ylittämistä. Toisin sanoen, onko työelämässä pärjääminen ja lasikattojen murtaminen tehtävä, josta naiset maksavat lopulta liian kovaa hintaa?
Kirjallisuus
Berlant, Lauren (2011) Cruel optimism. Durham: Duke University Press.
Hasanen, Kirsi, Koivunen, Tuija & Kolehmainen, Marjo (2010) Minä olen muistanut: huomioita vuosituhannen vaihteen suomalaisesta feminismistä. Naistutkimus, 23:1,
Julkunen, Raija (2008) Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.
Puro, Laura & Lundell-Reinilä, Hanna (2020) Lahjakkaat, sitkeät, kyvykkäät. Suomalaisten naisten koulutuksen ja Konkordia-liiton historia. Helsinki: Siltala.
McRobbie, Angela (2009) The aftermath of feminism. Gender, culture and social change. Lontoo: Sage.
McRobbie, Angela (2020) Feminism and the politics of resilience. Essays on gender, media and the end of welfare. Cambridge: Polity.
Tasker, Yvonne & Negra, Diane (2007) Introduction: Feminist Politics and Postfeminist Culture. Teoksessa Tasker, Yvonne & Negra, Diane (toim.) Interrogating postfeminism. Gender and the Politics of Popular Culture. Dur
