Yle-lain muutos on merkki viestintäpolitiikan tilasta Suomessa

Liikenne- ja viestintäministeriön ehdottama muutos lakiin Yleisradiosta on herättänyt melkoista keskustelu alkusyksyn aikana. Ehdotuksen pääsisältönä on rajoittaa Ylen verkossa julkaistavia tekstimuotoisia uutisia. Tarkoituksena on, että tekstiuutiset liittyisivät radiossa tai televisiossa julkaistuihin uutisiin tai muihin lähetyksiin. Tähän rajaukseen on myös runsaasti poikkeuksia, kuten esimerkiksi kulttuuriin ja nopeasti kehittyviin uutistapahtumiin liittyvien tekstimuotoisten uutisten salliminen. Poikkeukset osaltaan heikentävät ehdotetun muutoksen merkitystä.

Muutosesityksen taustalla on Medialiiton eli media-alan yritysten etujärjestön vuonna 2017 tekemä kantelu EU:n komissiolle siitä, vastaako Ylen tekstimuotoisten verkkosisältöjen tuottaminen EU:n valtiontukisääntelyä. Sääntelyn tarkoituksena on estää markkinahäiriöitä, jotka syntyvät, jos vahva valtiollinen tai valtion rahoittama toimija on samoilla markkinoilla kuin yksityiset toimijat. Yleisradiotoiminnan osalta sääntelyssä on poikkeuksia ja eri valtioissa asia on ratkaistu useilla eri tavoin. Pääsääntöisesti nämä sääntelyt ovat hyvin väljiä, kuten Ruotsissa ja Tanskassa. Käytännössä yleisradioyhtiöt saavat itse päättää rajoista. Oikeustilaa voidaan pitää kokonaisuutena epäselvänä ja tilanne tulee muuttumaan teknisen kehityksen myötä, jolloin myös televisio- ja radiotoiminta siirtyy yhä enemmän tietoverkkoihin. Tätä kysymystä olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka Yle-lain muutosta on ryhdytty toteuttamaan.

Medialiiton tekemän kantelun taustalla on huoli kaupallisen median asemasta Suomessa. Yleisradio ja etenkin sen tekstimuotoiset sisällöt verkossa koetaan ongelmaksi, joka vähentää kaupallisen median sisältöjen käyttöä. Ongelma on, että aiheesta ei ole tutkimusnäyttöä.

Medialiiton tekemän kantelun taustalla on huoli kaupallisen median asemasta Suomessa. Yleisradio ja etenkin sen tekstimuotoiset sisällöt verkossa koetaan ongelmaksi, joka vähentää kaupallisen median sisältöjen käyttöä. Ongelma on, että aiheesta ei ole tutkimusnäyttöä. Ministeriön muutosesityksen perustelujen mukaan tutkimuksissa ei joko ole näyttöä tai sitten näyttö on vähäistä, yhden tutkimuksen mukaan julkisen palvelujen sisältöjen käyttäjät käyttävät enemmän myös maksullisia sisältöjä. Näin ollen ehdotetulla muutoksella ei vaikuttaisi olevan merkitystä. Tämä on ongelmallista, koska muutoksella puututaan perusoikeutena turvatun sananvapauden alaan. Muutosehdotuksessa sanotaan suoraan, että kansalaisten tiedonsaantimahdollisuudet rajoittuvat.

Medialiiton tekemää kantelua on käsitelty ilmeisesti käytännössä vain komission kilpailuosastolla. Kilpailuosasto on nimensä mukaisesti usein kilpailumyönteinen ja näin tulkitsee suppeasti valtiontukisääntelyä. Suomi on ilmeisesti neuvotellut vain kilpailuosaston kanssa muutostarpeista ja muutosvaihtoehdoista. Kyse ei siis ole varsinaisesti prosessista, jossa komissio olisi antanut päätöksen ja näin myös osastot olisivat voineet esittää omat näkemyksensä. Varsinaisessa menettelyssä asiasta tulisi poliittinen ja prosessissa punnittaisiin myös kulttuurisia näkökulmia, onhan Suomea lukuun ottamatta monessa maassa yleisradiotoiminta osa kulttuuria. Komission varsinaisen prosessin lopputulos ei siis välttämättä vastaisi muutaman kilpailuosaston virkamiehen näkemystä.

Komissio on julistanut muutosesitykseen liittyvät asiakirjat salassa pidettäväksi, jolloin lojaliteettivelvoitteen vuoksi Suomessa on päädytty samaan. Emme siis tarkalleen tiedä, mitä vaaditaan ja millaisessa kokoonpanossa komission näkemys on päätetty. Lainvalmistelun kannalta on ongelmallista, että olennaisin osa tausta-aineistoa on päätetty pitää salassa. Valmistelussa viitataan parlamentaariseen valmisteluun, joka tässä tarkoittanee keskustelua eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa. Perinteisesti parlamentaarinen valmistelu on tarkoittanut komiteaa tai työryhmää, joka on kuullut myös asiantuntijoita. Keskustelujen perusteella on lähdetty siitä, että tyydytään neuvotteluihin komission kanssa eikä haeta varsinaista komission ratkaisua, jonka voisi vielä haastaa EU-tuomioistuimessa. Vasta EU-tuomioistuimen ratkaisu olisi asiassa lopullinen sana Yleisradion tekstimuotoisten sisältöjen suhteesta valtiontukisääntelyyn.

Muutos rajoittaa kansalaisten tiedonsaantia

Käytännössä nyt ollaan siis rajoittamassa Yleisradion toimintaa ja sitä kautta kansalaisten tiedonsaantimahdollisuuksia salassa pidettävän aineiston, etujärjestön esittämän epäilyn ja puutteellisen tutkimusnäytön perusteella. Asia voisi olla eri, jos Suomi olisi saanut komissiolta varsinaisen ratkaisun. Saati sitten asiassa olisi EU-tuomioistuimen ratkaisu, jossa valtiontukisääntelyä olisi punnittu suhteessa sananvapaudelle aiheutuviin rajoituksiin. Esityksin omienkin perustelujen mukaan muutos rajoittaa kansalaisten tiedonsaantimahdollisuuksia, koska kaupallinen media ei kaikin osin voi tai halua paikata todennäköisiä aukkoja. Tätä on pidettävä merkittävänä sananvapauden rajoituksena. Toisaalta, monien arvioiden mukaan käytännön vaikutukset ovat vähäisiä ja Yleisradion toiminta verkossa ei käytännössä muuttuisi yhtään.

Olennainen kysymys on, että kuinka tähän tilanteeseen on päädytty. Ensinnäkin Yleisradio ei ole täysin viaton, vaan niin sanotun Satosen komitean linjattua vuonna 2016 Yleisradion toimintaa, aloitettiin aika suurimuotoinen verkkouutisten tuottaminen. Panostuksen verkkoon ja tekstimuotoiseen sisältöön olivat sellaisia, että kaupallinen media tuntee olonsa tukalaksi. Toisekseen kaupallinen media on pitkään ollut ongelmissa, koska lehdistön nollaverokanta lakkautettiin vuonna 2011, jakelukustannukset ovat olleet nousussa ja ulkomaiset nettijätit ovat ottaneet ison siivun mainontamarkkinoista. Kolmanneksi Suomessa ei tueta mediaa käytännössä lainkaan, muissa Pohjoismaissa media saa suoraa tukea ja esimerkiksi jakelutukea. Näille kahdelle jälkimmäiselle tekijälle ei kaupallinen media ja sen etujärjestö eivät ole voineet paljoa, joten sopiva tapa oikeuttaa olemassaolonsa oli haastaa Yleisradion asema verkossa. Joukkoviestintäkakun uusiojaon asemesta kysymys on kuitenkin enemmän kurjuuden jakamisesta ja häviäjiä ovat sananvapaus, tiedonvälitys ja kansalaiset.

Nyt muutosehdotuksen jälkeen ovat kaikki osapuolet tukevasti poteroissaan ja monelta osin kyseenalainen lainsäädäntöhanke etenee.

Tilanne on osaltaan myös esimerkki siitä, että Suomessa asiat usein kärjistyvät. Ruotsissa ja monissa muissa maissa yleisradioiden verkkotoiminta on samankaltaista tai löyhästi määriteltyä lainsäädännössä. Joissakin maissa toimintaa säännellään muutenkin kuin lainsäädännöllä. Tästä huolimatta ei kanteluja EU:n komissiolle ole juurikaan tehty. Yksi mahdollinen selitys on, että menettelyistä ja rajoista voidaan sopia muuten kuin riitauttamalla asia ja heiluttamalla EU-korttia. Valitettavasti tämä ei ole ainoa asia, jossa Suomessa haetaan kiistaa ja vastakkainasettelua. Nyt muutosehdotuksen jälkeen ovat kaikki osapuolet tukevasti poteroissaan ja monelta osin kyseenalainen lainsäädäntöhanke etenee.

Eniten lainsäädäntöhankkeen eteneminen kertoo suomalaisen viestintäpolitiikan olemattomuudesta. Digitaalisen murroksen ja mainosmarkkinoiden uusjaon aikana on alaa heikennetty verotuksella eikä jakelukustannusten nousua ole kompensoitu. Tukipolitiikan asemasta on tarjottu keppiä. Näiden toimien ohella Yleisradion rahoitusta vahvistettiin Yle-verolla ja sille annettiin varsin vapaat kädet toimia verkossa. Eri toimenpiteitä ja niiden vaikutuksia ei ole juurikaan arvioitu, ei jälki- saati etukäteen. Lopputuloksena on tilanne, jossa kaikki toimijat ovat heikentyneet ja yrittävät heikentää toisiaan.

Riku Neuvosen kuva: Jenni Toivonen.