Miksi yhä useammat nuoret tarvitsevat psykiatrista hoitoa?

Mielenterveyden häiriöt nuoruusiän kehitysvaiheessa

Nuoruusiän kehitysvaihe alkaa puberteetista ja päättyy aikuisen persoonallisuuden rakanteiden vahvistumiseen. Väestön tasolla nuoruusikä ajoittuu keskimäärin ikävuosiin 13-22, mutta yksilöllinen vaihtelu puberteetin ja sen myötä koko kehitysvaiheen ajoituksessa on suurta.

Sukupuolihormonien toiminnan käynnistyminen puberteetissa saa aikaan fyysisen kehityksen kohti biologista sukukypsyyttä, mutta käynnistää myös voimakkaan kehitysvaiheen keskushermostossa. Keskushermoston rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset mahdollistavat kognitiivisten toimintojen voimakkaan kehittymisen. Tunne-elämän alueella nuoruusiän alkuvaiheeseen kuuluu ailahtelun lisääntyminen ja tunnehallinnan heikkeneminen siitä, mihin lapsuuden lopulla oli jo päästy, ennen kuin tunne-elämän säätelyn kehitys pääsee vauhtiin. Fyysisiä ja psykologisia muutoksia säestävät muutokset sosiaalisissa suhteissa ja nuoren sosiaalisessa asemassa. Nuoruusiässä kehityksen kaikki osa-alueet ovat liikkeessä.

Mielenterveyden häiriöt ovat nuoruusikäisten merkittävin sairausryhmä. Ne aiheuttavat 60-70% nuoruusikäisten toimintakyvyn laskulla mitatusta sairauskuormasta, ja jopa globaalisti viisi kymmenestä tärkeimmästä toimintakykyä alentavasta sairaudesta tai häiriöstä nuoruusikäisten joukossa on mielenterveyden häiriöitä, esimerkiksi masennus, käytöshäiriöt ja päihdehäiriöt. Mielenterveyden häiriöt ovat nuoruusikäisillä selvästi yleisempiä kuin lapsilla. Tätä muutosta ei ole voitu selittää millään yhdellä kattavalla selitysmallilla kuten hormoneilla, vaan siihen vaikuttavat monet biologiset, psykologiset ja sosiaaliset seikat. Kun kaikki liikkuu, häiriötäkin syntyy.

Nuoruusikäiset ovat erityisen alttiita riskejä ottavalla käyttäytymiselle, joka saattaa myös tuottaa mielenterveyden häiriöille altistavia traumakokemuksia.

Nuoruusikäiset ovat erityisen alttiita riskejä ottavalla käyttäytymiselle, joka saattaa myös tuottaa mielenterveyden häiriöille altistavia traumakokemuksia. Keskushermoston kehittymiseen liittyvistä syistä elämys- ja palkintohakuisuus hallitsee nuoren käyttäytymistä aiemmin kuin pitkän aikavälin seuraamusten harkintakyky ja kyky siirtää tarpeentyydytystä kauemmas kehittyvät. Kehitysvaiheelle on myös ominaista, että ikätoverien osoittama välitön sosiaalinen hyväksyntä on palkitsevampaa kuin mahdollinen pidemmän aikavälin turvallisuus- ja terveyshyöty.

Palveluita on lisätty, mutta ne eivät riitä

Suomessa on kansainvälisesti tarkastellen ainutlaatuinen nuorisopsykiatrinen palvelujärjestelmä nuorten psykiatristen häiriöiden hoitamisessa kehitysvaiheen erityistarpeet huomioivalla tavalla. Sairaanhoitopiirit tarjoavat nuorisopsykiatrista erikoissairaanhoitoa avohoidon ja osastohoidon muodossa. Sen lisäksi nuorten mielenterveyden häiriöitä hoidetaan joidenkin kaupunkien omissa nuorisopsykiatrian erikoislääkärijohtoisissa työryhmissä ja opiskeluhuollossa. Pirkanmaalla kaikki kunnat ovat osoittaneet jonkin palvelun nimenomaan nuorten mielenterveyden häiriöiden hoitamiseksi. Nuorten mielenterveyttä edistävää ja häiriöitä ehkäisevää työtä tehdään myös sosiaalihuollon ja lastensuojelun palveluissa, koulussa ja nuorisotyössä, vaikka mielenterveys ei olisikaan palveluiden ensisijainen tarkoitus.

Nuorten mielenterveyspalveluiden kysyntä on koko 2000-luvun kasvanut, ja viimeisten viiden vuoden aikana kasvu on vain kiihtynyt. Osastohoitoon tulleiden määrä moninkertaistui 1990-luvulta 2000-luvulle.

Nuorten mielenterveyden häiriöiden hoitoon tarkoitettua resurssia on sekä erikoissairaanhoidossa että peruspalveluissa Suomessa jatkuvasti lisätty jo vuosikymmenien ajan. Lisäksi nuorten mielenterveyden häiriöitä on koko 2000-luvun ajan pyritty ehkäisemään ja hoitoa tehostamaan toinen toistaan seuranneissa valtionosuuksin rahoitetuissa hankkeissa kuten KASTE ja LAPE. Siitä huolimatta nuorten mielenterveydellisen hoidon kysyntä ylittää resurssit. Nuorten mielenterveyspalveluiden kysyntä on koko 2000-luvun kasvanut, ja viimeisten viiden vuoden aikana kasvu on vain kiihtynyt. Osastohoitoon tulleiden määrä moninkertaistui 1990-luvulta 2000-luvulle. 2000-luvun alusta tähän aikaan esimerkiksi Taysin nuorisopsykiatrian vastuualueella vuosittain asioivien eri nuorten määrä on kolminkertaistunut. Vuodesta 2015 nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon lähetteet ovat lisääntyneet 40%. Nuorisopsykiatristen osastohoitojaksojen määrä on kaksinkertaistunut ja osastohoitoon tulleiden eri nuorten määrä kasvanut 70%. Eräissä sairaanhoitopiireissä jopa lähes 10% nuoruusikäisistä on nykyään nuorisopsykiatrien erikoissairaanhoidon hoitokontaktissa. Samaan aikaan kaikenlaiset perustason palvelut ovat täyttyneet mielenterveydellistä apua tarvitsevista nuorista. Sama ilmiö on havaittu muuallakin länsimaissa.

Nuorten vakavien psykiatristen häiriöiden esiintyvyydessä ei ole tapahtunut samanlaista 1990-luvulta alkaen nousevaa trendiä. Itsearvointien perusteella nuorten masennus-ahdistuneisuusoireilu on lisääntynyt, mutta vasta aivan viime vuosina. Kaikenlainen ulospäin suuntautuva häiriökäyttäytyminen kuten rikoskäyttäytyminen, koulukiusaaminen ja päihdekäyttö ovat koko 2000-luvun ajan vähentyneet. Miksi siis hoitoa tarvitaan aina vain useammille?

Medikalisoituuko arki?

Medikalisaatio tarkoittaa normaalien fyysisten, psyykkisten tai sosiaalisten ilmiöiden uudelleentulkintaa sairauksiksi tai häiriöiksi, joita tulee hoitaa terveydenhuollossa. Medikalisaatiokehityksen vuoksi nuoruusikään kuuluvan tunne-elämän ailahdukset ja rajoja rikkova käyttäytyminen voitaisiin toisin kuin ennen, katsoa psykiatrisiksi oireiksi tai häiriöiksi, jotka vaativat hoitoa.

Erikoissairaanhoidon potilasmateriaalia koskevat analyysimme eivät kuitenkaan viittaa arjen medikalisaatioon. 2000-luvun alusta 2010-luvun alkuun esimerkiksi Taysin nuorisopsykiatrian vastuualueen potilaiden oireprofiili pysyi ennallaan, vaikka potilasmäärä kaksinkertaistui. Vuoden 2017 kysyntää koskeva järjestelmällinen analyysi osoitti monien tunne-elämän epävakautta ilmaisevien oireiden kuten viiltelyn, masennuksen, ahdistuneisuuden, psykoosioireiden ja impulssikontrollin ongelmien yleistyneen uusien potilaiden joukossa. Itsetuhoisuus nuorisopsykiatrisen osastohoidon syynä on tänä vuonna ollut kaksi kertaa niin yleistä kuin viisi vuotta sitten.

Kutakuinkin samanlaisena pysyneestä väestöpohjasta seuloutuu siis nyt enemmän nuoria psykiatriseen erikoissairaanhoitoon kuin viisi, kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. He oireilevat entistä voimakkaammin. Herää kysymys, ovatko nuoret sittenkin sairaampia kuin ennen, vaikkei asiaa vielä ole saatu kiinni epidemiologisissa tutkimuksissa, vai ovatko nuorten kasvuympäristöt muuttuneet tavalla, joka saa yhä useamman nuoren tilanteen vaatimaan psykiatrista apua, vaikka nuoret itsessään olisivat samanlaisia kuin ennenkin.

Nuorten mielenterveyshäiriöiden riskitekijät eivät jatkuvasti lisäänny

Ei ole mitään syytä olettaa, että nuoruusiän kehityksen neurobiologinen prosessi jotenkin muuttuisi ajassa. Puberteetin mahdollinen vähäinen aikaistuminen väestössä muuttaisi vain nuoruusiän kehityksen ajoitusta, ei sen luonnetta. On siis tarkasteltava psykososiaalisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Suomi on maailman turvallisimpia ja hyvinvoivimpia maita. Monet nuorten mielenterveyden kannalta tärkeät seikat ovat muuttuneet 2000-luvulla parempaan suuntaan. Nuorten joutuminen rikosten uhreiksi on vähentynyt, samoin kuritusväkivalta kodeissa, ja voidaanpa aikuisten alkoholinkäyttötrendeistäkin havaita kehityskulkuja, joiden valossa on aihetta olettaa, että nyt nuoruusikäiset eivät ainakaan joudu elämään yhä kosteamman elämäntavan ympäröivinä. Alaikäisten nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt eikä laittomien päihteiden käyttö ole lisääntynyt. Kyselytutkimuksissa nuoret ovat 2000-luvun edetessä raportoineet tiivistynyttä perheyhteyttä ja parempaa keskusteluyhteyttä vanhempiin. Nuorten koulukiusaamisosallisuus on vähentynyt. Nuorten seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat vähenemään päin, vaikka, tai kenties juuri siksi, että seksuaalisen häirinnän haitallisuuteen on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota. Näiden kehityskulkujen odottaisi lisäävän nuorten hyvinvointia.

Uusia odotuksia, uusia haasteita

Samaan aikaan, kun mielenterveydellisen hoidon piiriin terveydenhuollon eri tasoille on tullut yhä enemmän nuoria, ovat jatkuvasti lisääntyneet myös nuorten lastensuojeluasiakkuudet ja koulussa erityisen ja tehostetun tuen piiriin kuuluvien peruskouluikäisten määrä. Jos aina vain suurempi osa nuorista ei selviä arjesta ilman erityisiä tukitoimia, tulee mieleen, onko arki viritetty väärin? Onko nuorille esimerkiksi sälytetty vastuuta sellaisista asioista, joihin heidän itsesäätelykykynsä ja tunnehallintansa ei kehitystason vuoksi riitä, vaikka fyysiset tai kognitiivisen kyvyt voisivat riittääkin?

Koulumaailmaan ainakin on tuotu toimintatapoja, jotka tiedettiin ennestään haastaviksi yliopisto-opintoja aloittavillekin ja joista aikuiset kokevat kuormitusta, kuten velvollisuus tehdä (yhä nuorempana) vuosien päähän määrääviä valintoja, toimia itseohjautuvasti ja työskennellä projektimaisesti vaihtuvissa avonaisissa tiloissa vaihtuvien työtovereiden kanssa. Yliopistojen pääsykokeiden vaihtamisen todistusvalintaan piti suitsia valmennuskurssiteollisuutta ja stressiä, mutta se onkin siirtänyt stressin persoonallisuudeltaan keskeneräisemmille nuoremmille ikäluokille, ja valmennusteollisuus myy nyt jo yläkouluihin. Elämänsä voi ehkä pilata väärillä valinnoilla jo 13-vuotiaana?

Nuorten aktiivisuuteen ilmastonmuutoksen tiimoilta kiinnitettiin ennen koronapandemiaa runsaasti huomiota, ja monet epäilivät nuorten myös kärsivän häiriöksi asti ilmastonmuutoksen tuottamasta ahdistuksesta. Nuoruusikä on kuitenkin ihanteellisuuden ja aktivismin aikaa. Aktivoituminen vastustamaan nuorten tulevaisuutta vaarantavia ratkaisuja on tervettä ja positiivista. Varsinaisista nuorisopsykiatrisista häiriöistä kärsivät nuoret eivät useinkaan jaksa osallistua aktivismiin, joka tarjoaa paitsi väylän vaikuttamiseen myös yhteenkuuluvuuden ja joukkovoiman kokemuksia. Eikä ilmiöiden kokeminen aktivismin väärtiksi ole uutta, vaikka uusia ilmiöitä tulee.

Sosiaalisen median vaikutukset ovat vahvasti tarjolla nuorten masennus-ahdistusoireilun, epävakauden ja itsetuhoisuuden lähteiksi. On tarpeetonta demonisoida sosiaalista mediaa liikaa. Yhteydenpito some-kanavien ja appien kautta samoihin kavereihin, joita nuori tapaa myös koulussa ja vapaa-ajalla ”livenä” on vain uudenlainen väline. 1980-luvulla perheissä tunteet kuumenivat lauantai-iltapäivänä, kun teinin kolmas maratonpuhelu alkoi illansuussa. Nyt se tapahtuu muilla konsteilla.

Vaikka paljon suurempi osa nuorista kokee saavansa some-maailmasta iloa ja virkistystä kuin stressiä ja ahdistusta, some muodostaa joiltakin osin uudenlaisen riskitekijän.

Somen ja internetin maailmassa on silti uusia vaaroja. Järkyttävät sisällöt syöksyvät kehitysikäisten silmille, eivätkä kasvattajat voi estää sitä. Kiusaaminen on siirtynyt merkittäviltä osin nettiin, ja siellä se voi pyöriä 24/7 kenenkään jäämättä koskaan kiinni. Netissä on erilaisia oirekäyttäytymistä vahvistavia ryhmiä ja yhteisöjä niin sairaalloiseen laihduttamiseen, väkivallan ja vihan lietsomiseen kuin itsetuhoisuuteen. Niitä olisi ennen netin ja somekanavien maailmaa ollut vaikea ylläpitää. Ulkonäköpaineet ovat saavuttaneet aivan uuden tason, kun kaikki muut muokatuissa somekuvissaan vaikuttavat ylimaallisen täydellisiltä. Toisin kuin ennen täydellisten ihmisten pysytellessä kaukana elokuvien ja musiikin menestyspiireissä, täydellisiä ovatkin nyt ikätoverit aivan oman kaveripiirin liepeiltä. Vaikka paljon suurempi osa nuorista kokee saavansa some-maailmasta iloa ja virkistystä kuin stressiä ja ahdistusta, some muodostaa joiltakin osin uudenlaisen riskitekijän.

Tarvitaan vakautta ja aikaa rakentaa identiteettiä

Nuoruusikäisille tyypillinen minän puolustuskeino on halkominen ja sen kumppanina idealisaatio – devaluaatio. Nuoret ovat taipuvaisia näkemään asiat ja ihmiset kokonaan hyvinä tai kerta kaikkiaan kelvottomina. Ihailtu henkilö voi salamannopeasti pudota halveksituksi. Nuoruusikäisen on vaikea kestää asioiden liukuvärjättyä harmaata mustan ja valkoisen välillä. Nuoren on vaikeampi kuin aikuisen hyväksyä, että samassa ihmisessä tai ilmiössä on hyviä ja huonoja puolia, että rakkaassa henkilössä olisi puolia, joista ei pidä, tai ikävässä tyypissä myös hyvää.

Yhteiskuntana sorrumme suhtautumaan nuoriin samalla tavalla mustavalkoisesti kuin nuoret itse. Yhteiskunnassamme liikkuvat samaan aikaan ihmeelliset, kauniit, älykkäät, kielitaitoiset, luovat ja synnynnäisesti ICT-taitoiset nuoret ja pelkkiä ongelmia aiheuttava nuoriso, joka koko ajan lisää päihdekäyttöään, väkivaltaistuu ja venkoilee yhteiskunnan järjestystä vastaan. Ensimmäisille tulee antaa mahdollisuuksia ja valtaa ja jälkimmäisille kovempia rangaistuksia. Molemmat ääripäät voivat kuitenkin haitata nuoruusiän kehitystä ja johtaa oireenmuodostukseen tunne-elämän ja käyttäytymisen alueilla, epävakauteen.

Jos itsensä voi luoda uudestaan aamuin, päivin ja illoin, on myös koko ajan pelättävä, että tekemällä valinnan sulkee muita, mahdollisesti parempia valintoja pois.

Nuoruusikäisen identiteetti on sirpaleinen ja kontekstisidonnainen. Omalähtöisen ja olosuhteiden vaihtumista kestävän identiteetin muodostuminen noista palasista aktiivisen identiteettityöskentelyn kautta on onnistuneen nuoruusiän kehityksen lopputulos. Entisaikoina monen edessä oleva polku oli kivetty jo syntymässä. Kotitausta ja asuinpaikka määräsivät, mitä lapsesta tulee, ja ahdasmielisen ennalta määrääväksi koettua nuoruuden kasvuympäristöä on surtu, tilitetty ja kirottu runsaasti. Nyt ongelma onkin liiallinen tuulisuus. Jos itsensä voi luoda uudestaan aamuin, päivin ja illoin, on myös koko ajan pelättävä, että tekemällä valinnan sulkee muita, mahdollisesti parempia valintoja pois. Niinpä ei voi saada rauhaa. Aina voisi olla parempi, onnistuneempi ja suositumpi. Aikamme kuva on ”fear of missing out (FOMO)”. Jatkuva pakko kurkotella joka suuntaan yhtaikaa johtaa identiteettipalasten pysymiseen sirpaleina siellä täällä, ja niiden välille jää tyhjyyttä. Siitä epävakaudessa on kysymys.

Kehitysikäinen tarvitsee ikänsä ja kehitystasonsa mukaista ohjausta ja huolenpitoa. Rajojen kokeilu on nuoruusiän tyyppiominaisuus. Jos rajoja ei tule vastaan, nuoruusikäinen kokeilee herkästi yhä kovemmin.

Kehitysikäiselle tulisi antaa päätösvaltaa ja oikeuksia sellaisissa asioissa ja yhteyksissä, joissa hänellä on kapasiteettia ottaa vastuu päätösten seurauksista ja velvollisuuksista, mutta ei sen enempää. Vaikea rajoja rikkova tai hallitsematon käyttäytyminen on yleensä jo seurausta siitä, että nuoren saama huolenpito ja ohjaus ei ole riittänyt mahdollistamaan juuri hänelle ikätasoista kykyä ja halua rakentavaan käyttäytymiseen. Ei sen paremmin kyky kuin motivaatio omien tunteiden ja käyttäytymisen säätelyyn ilmesty sulkemalla nuori pois siitä aikuisen ohjauksesta, jonka olisi jo pitänyt olla tukea antavampaa, tai ikätoverien piiristä, jossa nuoruusiän kehitys tapahtuu. En tietenkään tarkoita, että vaikkapa väkivaltaisesti käyttäytyvän nuoren tulee saada jatkaa toimintaa ikätovereiden kehitystä vaarantaen. Mutta tuhoavan käyttäytymisen jatkuminen on estettävä, prososiaalisista ratkaisuista tehtävä houkuttelevia, ja kehityksellisissä vaikeuksissa olevalle nuorelle on tarjottava myös keinoja liittyä normaalikehityksen virtaan.

Rajojen liiallista leviämistä ei voi kompensoida lähettämällä nuori psykiatriseen hoitoon korjattavaksi, jotta hän sitten itse asettaisi rajansakin.

Nuori tarvitsee sosiaalisia taitoja voidakseen liittyä rakentavasti ikätovereihin, onnistumisen kokemuksia jossakin suotavassa toiminnassa, ettei tarvitse onnistua tuhoavassa, fyysistä ja emotionaalista turvaa ja pysyvyyttä ja kokemuksen siitä, että hän kelpaa. Näiden asioiden tulee ensisijaisesti toteutua osana arkista elämää nuoren normaaleissa kehitysympäristöissä. Rajojen liiallista leviämistä ei voi kompensoida lähettämällä nuori psykiatriseen hoitoon korjattavaksi, jotta hän sitten itse asettaisi rajansakin.