Alusta julkaisee koko keskustelun litteroituna uuden saavutettavuuslain vaatimusten täyttämiseksi. Katso muut Seurannassa-jaksot sarjan kotisivulta.
TIINA HEIKKILÄ: Tervetuloa taas Seurannassa-sarjan pariin. Minä olen Tiina Heikkilä, olen Alusta-verkkojulkaisun toimittaja. Seurannassa on Alusta-verkkojulkaisun ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan yhteisprojekti, jossa haastatellaan tai minä haastattelen asiantuntijoita siitä, miten Suomi koronan kanssa pärjää. Tänään aiheena on pandemia, ihmissuhteet ja mielenterveys. Vieraina löytyvät sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkola ja tutkijatohtori Marjo Kolehmainen Tampereen yliopistosta.
Keskustelemme siitä, miten tämä pandemia on vaikuttanut yhteiskunnan ja yksilöiden mielenterveyteen, miten ihmissuhteita on hoidettu pandemian aikana, kun on ollut tämä koronasulku, joka on ollut pandemian suurin sosiaalinen seuraus ja mitä ehkä voidaan syksyä varten oppia kevään kokemuksista.
Ensimmäisenä kysyn teiltä, mitä olen kaikilta täällä kysynyt, eli miten te tajusitte, että korona vaikuttaa teidän tutkimusalaanne? Voitte samalla kertoa, mitä oikeastaan tutkitte.
MARJO KOLEHMAINEN: Teen tutkimusta tällä hetkellä koronapandemian vaikutuksesta terapia- ja neuvontatyöhön. Tietysti koko tutkimusaihetta ei ollut ennen koronaa, mutta olin jo aikaisemmin tosi kiinnostunut nettiterapiasta ja nettineuvonnasta. Olin joka tapauksessa ajatellut, että teen siitä tutkimusta. Kun korona tuli, niin ajattelin että tässä on suuri murros käynnissä jotain pitää myös tutkia, koska terapiakentällä tuli digiloikka viime kevään aika.
SAMI PIRKOLA: Sosiaalipsykiatria, joka on edustamani tieteenala, tutkii mielenterveyttä ja varsinkin sellaisten ihmisten mielenterveyttä, joiden mielenterveys on jo jollain tapaa järkkynyt, ja jotka mielenterveyspalveluiden tarpeessa. Palvelujärjestelmä ja sen klaaraaminen eri tilanteissa on meillä erityisesti intressissä. Huomasin keväällä, tiedekuntatasolla ja laajemminkin yliopistoissa myös Euroopan tasolla syntyi selvää tarvetta tutkia. Pandemia yllätti kaikki ja tiedeyhteisön. Polkaistiin nopeasti apurahahakuja ja pandemiaan liittyviä Euroopan tason isoja hankkeita pyydettiin suunnittelemaan. Suomen Akatemia myös toivoi tutkijoilta pandemiaan liittyviä uusia tutkimusavauksia. Eli tiedeyhteisö reagoi aika monin ja mielekkäin tavoin yllättävään tilanteeseen.
TIINA HEIKKILÄ: Eli käytännössä teidän tutkimusaiheenne ottaa huomioon, niin sinulla se on neuvontatyö, ja jonkinlainen digiloikka on nyt siinä tapahtunut, ja olet sitä tutkinut. Jos ajattelee mielenterveyttä ylipäätänsä, niin sehän on semmoinen asia, josta on ollut paljon puhetta, ja pandemia sitten on tehnyt näkyväksi, että näitä palveluita ja erilaisia auttavia puhelimia tarvitaan. Se on tuonut myös mielenterveysongelmia näkyväksi yhteiskunnassa. Eivät nämä ongelmat pelkästään koronasta johdu, vaan että se korona on toiminut kiihdyttäjänä.
SAMI PIRKOLA Jos ajatellaan tutkijalähtöisesti, tämä on naturalistinen asetelma. Eli olemme kohdanneet yllättävän tilanteen, ja on mahdollista tietoisesti selvitellä, että miten näin monitekijäinen tilanne yhteiskuntaa ravistelee ja mitä siinä on hyvää ja mikä huonoa ja miten siitä selvitään. Jos otan tutkijalähtöisen näkökulman, niin siinä on paljon selitettävää.
TIINA HEIKKILÄ: Voisin tähän ensimmäiseksi kysymykseksi ottaa tämmöisen: koronapelkoa on monenlaista: paljon sitä pandemian pelkoa, on oman sairastumisen pelkoa, läheisten sairastumisen pelkoa, on toisaalta karanteeniin pelkoa, että joutuu olemaan yksin ja sitten toisaalta sitä, että pelkää, että valtiontalous romahtaa ja oma työpaikka menee. Minkälainen koronalähtöinen pelko voi olla sitten kaikkein kuormittavinta?
MARJO KOLEHMAINEN: Tutkimukseni pohjalta sanoisin, että tässä on kuitenkin edelleen tosi paljon alueellisia eroja Suomessa. Ehkä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja muilla paikkakunnilla, joilla tätä pandemia on ollut ja sen vaikutukset on olleet näkyvät, niin totta kai se synnyttää paljon pelkoa ja huolta. Mutta paikkakuntia, joilla on ollut tosi vähän koronatapauksia, ja elinkeinorakenne on sellainen, ettei ole tullut paljon lomautuksia. Siellä huolta ja pelkoa ei ole niin suuria määriä. Ketä pelko erityisesti koskettaa? Totta kai se varmasti koskettaa ihan kaikkia meitä jollakin tavalla. On sellaisia perheitä, jotka on valmiiksi olleet jo hyvin kuormittuneita, on saattanut olla vaikka tulehtunut parisuhde ja sairautta erityislapsia ja muuta, niin totta kai heidät se on sitten ajanut tosi ahtaalle.
”Tutkimukseni pohjalta sanoisin, että tässä on kuitenkin edelleen tosi paljon alueellisia eroja Suomessa. Ehkä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja muilla paikkakunnilla, joilla tätä pandemia on ollut ja sen vaikutukset on olleet näkyvät, niin totta kai se synnyttää paljon pelkoa ja huolta. Mutta paikkakuntia, joilla on ollut tosi vähän koronatapauksia, ja elinkeinorakenne on sellainen, ettei ole tullut paljon lomautuksia. Siellä huolta ja pelkoa ei ole niin suuria määriä.”
SAMI PIRKOLA: Ei ole sinänsä hyödyllistä miettiä, mikä pelko on pahin. Ehkä meidän täytyy tässä tilanteessa etsiä enemmän ratkaisuja. Huolta on monenlaista. Itse pitäisin ehkä olennaisimpana, mitä rajoitustoimien seuraamukset tekevät yhteisöllemme ja yhteisöllisyydellemme. Esimerkiksi ikäihmisten liikkumisen rajoittaminen aika raju asia. Jouduttiin miettimään paljon, mitkä ovat hyödyt ja haitat.
Varsinkin yksinäisyyden rajamailla olevat ihmiset, yksin asuvat tai työsuhteissa häilyväiset: heillä pelot irtaantumista yhteisöllisyydestä voisivat olla niitä kamalimpia. Eli ei niinkään se sairaus (vaikka ei ole näyttänyt meille vielä, millainen se lopullisesti on), luulen, että me selvitään sen huolen kanssa paremmin kuin sen yleisen huolen kanssa, että mitä tästä tulee, ja pysynkö mukana.
TIINA HEIKKILÄ: Korona on tehnyt näkyväksi nimenomaan kaikkea tällaista. Kuten Marjokin tuossa sanoit, niin he jotka valmiiksi kuormittuneita, kärsivät tästä eniten. Monet ovat listanneet täällä asioita, joita korona on tehnyt näkyväksi.
Kysyn tätä nyt erityisesti Samilta, mutta Marjo voi samalla kommentoida sillä tavalla, kun tahtoo. Keväällä keskusteltiin paljon siitä, että mielenterveyspalvelut menevät tauolle. Myöskään keväällä auttaviin puhelimiin ei tullut niin paljon soittoja. Nyt syksyllä on hirveät terapiajonot. Nuorisolääkäri Miila Halonen kommentoi Hesarissa, että vastaanotolle tulee pahoinvoivia nuoria. Alkaa kerääntyä se mitään keväällä oli piilossa. Mitä tämä esille tullut ongelma on, onko tässä pinnan alla kuplineita mielenterveysongelmia yhteiskunnassa vai onko korona luonut tämän tilanteen?
SAMI PIRKOLA: Jälleen ei ole yhtä vastausta, siinä aika monia juonia. Pitäisin olennaisempana sitä, että keväällä kun vastaanotot siirrettiin etävastaanotoiksi tai tuli muuten esteitä mennä vastaanotoille, niin alkoi kertyä hoitovelkaa.
”Eli ihmiset, jotka ovat hoitosuhteessa ja hyvin tarpeisia ja tarvitsevat aktiivista otetta arjen tukemiseen tai mielenterveyden tukemiseen ja hoitoon, niin se poisjääminen vastaanotoilta ja hoitosuhteiden katkeaminen näyttää nyt täyttävän joka psykiatrisia sairaalaosastoja tällä hetkellä. On käynyt juuri kuin vähän pelättiin, että ihmiset ikään kuin irtaantuvat hoitosuhteesta, ja se kerryttää hankalana seuraamuksena näkyvää hoitovelkaa.”
Eli ihmiset, jotka ovat hoitosuhteessa ja hyvin tarpeisia ja tarvitsevat aktiivista otetta arjen tukemiseen tai mielenterveyden tukemiseen ja hoitoon, niin se poisjääminen vastaanotoilta ja hoitosuhteiden katkeaminen näyttää nyt täyttävän joka psykiatrisia sairaalaosastoja tällä hetkellä. On käynyt juuri kuin vähän pelättiin, että ihmiset ikään kuin irtaantuvat hoitosuhteesta, ja se kerryttää hankalana seuraamuksena näkyvää hoitovelkaa.
Auttavien puhelinten aktiivisuuden lisääntyminen kyllä kertoo, että yleisestä ahdistuneisuudesta ja niiden hädästä, jotka muutenkin ovat jo huolissaan ja ahdistuneita. Haluaisin korostaa sitä, että vaikkapa meille hyvinvoiville on helppoa sopeutua erilaisiin tilanteisiin, ja ihmisten iso osa hyvinkin klaaraa poikkeuksellisia olosuhteita. Mutta tietty osa ihmisistä, jotka ovat jo valmiiksi hieman hädissään, niin heillä varmaan rektiot nousevat, ja tulee akuuttia kriisipalvelujen tarvetta ja auttavia puhelimia tarvitaan.
TIINA HEIKKILÄ: Osasitko keväällä odottaa, että tämä hoitovelka alkaa syksyllä kertyä?
SAMI PIRKOLA: Kun näitä tutkimushankkeita generoitiin, ja teimme EU:lle hakemusta, niin halusimme katsoa juuri sitä ja varautua siihen, että syntyy hoidosta putoamisen aalto, joka näkyy sitten ja oli odotettavissa. Se näkyy Pirkanmaalla ihan konkreettisesti. Tällä hetkellä Pirkanmaan psykiatrinen laitoshoito pullistelee sen takia, tai luultavasti sen takia, että on tapahtunut hoidoista putoamisia.
TIINA HEIKKILÄ: Sinä olet taas tehnyt tutkimusta korona-aikana tehdystä neuvontatyöstä. Miten se on sitten näitä haastattelujen perusteella näkynyt?
MARJO KOLEHMAINEN: Se on näkynyt tosi monella tavalla. Näkyvin vaikutus on ollut se tosiaan siirtäminen näihin etävastaanottoihin. Tuohon, mitä Sami sanoi, jatkaisin sen verran, että jonkin verran haastatteluissani on tullut esille myös sellaista, että kun keväälläkin paljon puhuttiin tästä ja terveydenhuollon kuormittumisesta ja ruuhkista, niin ikävä kyllä se sitten näkyi myös sillä tavalla, että oli ihmisiä, jotka uskoivat, että he eivät saa apua eikä tukea.
”Jonkin verran haastatteluissani on tullut esille myös sellaista, että kun keväälläkin paljon puhuttiin tästä ja terveydenhuollon kuormittumisesta ja ruuhkista, niin ikävä kyllä se sitten näkyi myös sillä tavalla, että oli ihmisiä, jotka uskoivat, että he eivät saa apua eikä tukea.”
Tosiasiassa oli myös paljon palveluja, joissa esimerkiksi ei ollut ruuhkaa niin paljon, ja joilla oli resursseja myös auttaa ja tukea ihmisiä. Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Tavallaan on hyvä puhua tavallaan siitä terveydenhuoltojärjestelmän kantokyvystä, mutta työssäni se näkyi myös niin päin, että oli myös ihmisiä, jotka ajattelivat, ettei heille sitä apua löydy.
TIINA HEIKKILÄ: Onko sulla mitään käsitystä, minkä takia he ajattelivat näin?
MARJO KOLEHMAINEN: Siinä oli varmaan monta syytä. Tietysti varmaan yleinen puhe siitä, että pitää jäädä kotiin ja olla eristyksissä ja ylipäätänsä puhe terveydenhuoltojärjestelmän kantavuudesta. Esimerkiksi Tampereen kaupungin neuvontapuhelin on saattanut ruuhkautua, mutta ei se tarkoita, että jokainen palveluntarjoaja on ruuhkaantunut. Joillakin on ollut jopa resursseja tarjota vaikka tällaista auttamaan puhelinpalvelua tai chat-palvelua tai jotain muuta palvelua.
Haastatteluista voisi sanoa sen verran, että puhutaan mielenterveydestä, ensimmäinen aalto näkyi hyvin monella tavalla asiakkaiden hyvinvoinnissa. Oli myös niitä, jotka kokivat, että se ensimmäinen aalto paransi heidän hyvinvointiaan. Siihen oli monenlaisia syitä. Osalle tämä kevät ja sulku tarjosi pienen hengähdystauon elämästä ja yksinkertaisti elämää. Joillekin se tarkoitti sitä konkreettisesti, että jos vaikka oli vähän sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niin olikin helpotus, kun tavallaan sai olla etänä. Ei ollut yhtä seurausta ja vaikutusta, vaan monenlaisia asioita on tullut esiin.
SAMI PIRKOLA: Voisin tarttua tuohon. Se oli hyvin kuvattu. Viestit keväällä olivat vähän epäselviä. Eli voiko tulla vastaanotolle, mitä on tarjolla ja juuri ne ihmiset, joista tässä puhun, eli ihmiset, jotka eivät ole hirveän itseohjautuvia ja avunhaussaan niin ässiä, niin heille tämä epäselvä viestintä on luultavasti tehnyt juuri sen, että jäädään seuraamaan, mitä tapahtuu. Tästä porukasta olen ollut huolissani.
Haluan tuoda esiin, että kevääseen liittyi aika positiivistakin kokemista, kollektiivista selviämisen tunnetta ja yhdessä pelaamista. Syksyä kohti odotellaan, että mikä miten kokoamme nyt voimamme? Mikä kokemus sitten tässä talven mittaan tulee olemaan, jos tilanne pitkittyy ja jää epäselväksi.
MARJO KOLEHMAINEN: Pitkittynyt epävarmuus tietysti muuttaa tilannetta. Ikävä kuulla uskon, että ne, jotka kokivat kevään myönteisenä, niin sitä samaa hyötyä ei saa enää irti, kun jatkuu tämä epävarmuuden tilassa eläminen.
TIINA HEIKKILÄ: Jos keväällä uusi normaali saattoi tuntua myös jännittävältä ekskursiolta toisenlaiseen maailmaan, nyt se voi tuntua sitten vaan että syksyiseen pimeyteen palamiselta ja jotenkin vähän toivottomalta. Minkä verran te olisitte huolissaan siitä, että jos tulee ei välttämättä valmiuslakityyppinen sulku, mutta moni paikka menee varmaan kiinni ja on yleistä rajoittuneisuutta ilmassa, niin minkä verran pahemman pelkäätte syksyn olevan mielenterveysmielessä ja ihmissuhdemielessä?
SAMI PIRKOLA: Ehkä siitä puuttuu nyt positiivinen elementti, uutuudenviehätys ja tunne selviämisestä puuttuu nyt. Se epidemian hilliintymisestä tuleva helpotuksen tunne, joka kesää kohti saatiin: sitä ei ole nyt odotettavissa. Eli tavallaan joo, pelkään. Toisaalta on onnistumisen kokemuksia: voidaan sulkea asioita ja sitten taas woltit tuo ruokaa ihmisille. Tavat toimia ovat ehkä jossakin määrin meillä tiedossa. Jälleen epäselvänä vastauksena sekä että. Siinä on lisääntynyttä raskautta. Eli uutuudenviehätys on mennyt, anteeksi vielä tämä huono sana. Vähän niin kuin tiedetään, että jaksetaan, kun tahkotaan talvi sinne rokotteeseen asti tai jotain sellaista.
TIINA HEIKKILÄ: Ehkä syntyy myös toimintamalleja.
”Me ihmiset ollaan kuitenkin parhaimmillaan aika kekseliäitä, ja osaamme myös tavoitteellisesti pyrkiä yhteiseen hyvään. Se on se, mikä kannattaa säilyttää kokemuksena.”
SAMI PIRKOLA Ehkä, niitä syntyi keväällä jonkun verran. Me ihmiset ollaan kuitenkin parhaimmillaan aika kekseliäitä, ja osaamme myös tavoitteellisesti pyrkiä yhteiseen hyvään. Se on se, mikä kannattaa säilyttää kokemuksena.
MARJO KOLEHMAINEN: Kyllä mä myös komppaan tätä. Ja kyllähän sitä keväästä varmaan myös jäi monille sellaista semmoista luottoa. Naapuriapua organisoitiin ja oli sosiaalisessa mediassa ryhmiä, mistä saa apua ja se auttaa sopeutumaan. Luulen, että se aikajana on tärkeä kysymys. Nyt tällä hetkellä hänellä ei tiedetä, mitä tulee tapahtumaan ensi viikolla tai kuukauden päästä. Keväällä oli helpompaa sitten kun tuli poikkeustila ja valmiuslaki, niin oli aikaraamit, joiden kanssa sitten elettiin. Tällä hetkellä on epävarmaa, että mitä tapahtuu ja missä aikataulussa. Mutta olisin myös toiveikas sen suhteen, että olemme oppineet keväästä jotain, ja keksineet ehkä myös vaihtoehtoja, miten sitä niin sanottua normaalia elämää itse kukin voi jatkaa mahdollisuuksien mukaan.
TIINA HEIKKILÄ: Tämä on varmaan vaikein kysymys mitä kysyn, ja ymmärrän, että ette varmastikaan voi suoraa vastausta antaa. Jos meillä on koronavirus, joka on terveysturvallisuusuhka, ja sitten on toisaalta koronapelko, joka jonkun ihmisen laittaa neljän seinän sisälle pelon takia. Sitten toisaalta meillä on koronasulku, joka laittaa paikat kiinni ja vie meitä virikkeitä. Mikä näistä oikeastaan on pahin ihmisen mielenterveydelle ja ihmissuhteiden hoitomahdollisuuksille? Riippuu paljon siitä, minkä tyyppistä ihmisiltä kysytään, mutta jos arvioisitte näitä kolmea, niin mitä sanoisitte?
SAMI PIRKOLA Vastaan taas kierrellen. Ajattelen sitä yksinäisyyttä, ja pidän sitä uhkana kautta linjan. Yhteisöllisyyttä uhkaavat tekijät painavat.
MARJO KOLEHMAINEN: Tässä kysymyksessä kiinnitin huomiota siihen, että muotoilit sen niin, että mikä on pahin tavallaan ihmissuhteiden hoidon kannalta. Jos ihmissuhteita, joita hoitaa, niin tilannehan on siinä mielessä aika hyvä. Löytyy tapoja, joilla pystyy olemaan yhteyksissä muihin ihmisiin.
Haastatteluissani eräs terapeutti sanoi, että ei hän ei oikeastaan ole edes yksinäisimmistä asiakkaista huolissaan, koska heillä on kuitenkin hänet. Mutta aina on niitä, joilla ei ole ketään. On niin suhteellisia, että mistä puhutaan.
SAMI PIRKOLA. Jos ei käytä sitä ajattelutapaa, että mikä on pahinta, niin kyllä ihmiset, jolla on huolta ja avun tarvetta, niin arkirakenteiden putoaminen pois… Ihan vaikka toimintamallit, joilla hallita omaa ahdistustaan, eli on vaikka saattanut lähteä liikkeelle kaupungille osallistumaan yhteisiin tapahtumiin ja sillä pitää tasapainoa yllä, niin tämmöisiä putoaa pois.
”Oppilaitosten sulkeminen on niile ihmisille, jotka elää semmoista kenties ainutlaatuista vaihetta elämässään, heille kontekstin katoaminen voi olla arvaamattoman harmillista ja ehkä jopa vähän riskialtista, ainakin surullista.”
Viitaten tähän Miila Halosen haastatteluun: oppilaitosten sulkeminen on niille ihmisille, jotka elää semmoista kenties ainutlaatuista vaihetta elämässään, heille kontekstin katoaminen voi olla arvaamattoman harmillista ja ehkä jopa vähän riskialtista, ainakin surullista.
Se yhteisöllisyys, joka on hirveän tärkeää, yhtäkkiä katoaa tämän tilanteen myötä, niin siitä olisin huolissani tästä, nimeämättä sitä kuitenkaan kaikkein kamalimmaksi asiaksi.
TIINA HEIKKILÄ: Ei voi trivialisoida sitä, että opiskelijat ei pääse opiskelijabileisiin, vaan se on ihan aidosti tärkeä rakenne.
SAMI PIRKOLA Nimenomaan. Jokainen on sitä elämänvaihetta elänyt, muistaa: se on lyhyt, ja siinä tapahtuu valtavasti asioita: sosiaalistutaan, rakastutaan, mennään asioissa eteenpäin. Näitä rakenteita putoaa pois. Ja jälleen kerran jotkut tarvitsevat näitä rakenteita enemmän kuin toiset. Osa meistä osa meistä on aikamoisia sosiaalisia ohjuksia myös tuolla somessa, mutta osa tarvitsee sitä struktuuria.
TIINA HEIKKILÄ: Filosofi Lauri Lahikainen käytti Seurannassa-keskustelussa syyskuussa ja Alustalla kirjoittaessaan termiä kontaktibudjetti. Se tarkoittaa, että perheetön tai yksinasuva on rajoitusten aikana tekemisissä vaikka viiden valitsemansa ihmisen kanssa. Yksin asuvia ihmisiä on todella paljon Suomessa. Eli meillä on erilaisia mahdollisuuksia järjestää sosiaalinen elämämme.
Osa voi organisoida koronaperheen tai kontaktibudjetin, jonka kanssa tekemisissä. Siten voi päästä aika vähällä siitä yksinäisyysahdistuksesta. On paljon ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia työpaikan sosiaalisista kontakteista tai siitä, että on opiskelijajärjestön tyyppinen organisaatio, joka organisoi sosiaalista elämää ja osallistutaan sitten näihin tapahtumiin.
Miten huolissanne olisitte niistä ihmisistä, jotka eivät ole kovin kiinnittyneitä sellaisiin ystävyyssuhteisiin ja ihmissuhteisiin, joita on luontevaa hoitaa vaikka Zoomin kautta, koska kaikkihan ei myöskään zoom-bileisiin kutsuta?
SAMI PIRKOLA: Tässä pyörii nyt tätä huolipuhetta, mutta kyllä mä huolissani olen. Jos on vankat läheiset ihmissuhteet, niin ei varmaan ole paljon hätää. Jos ne suhteet lepäävät työyhteisön vähän heiveröisen työyhteisökontaktin varassa, niin kyllä olisin huolissani. Kun vetäydytään etätöihin, niin siellä oli aikamoinen yksinäisyyden myllerrys meneillään.
”Täytyy muistaa, että kaikki yksinasuvat esimerkiksi eivät ole välttämättä yksinäisiä. Joillekin se voi olla myös jopa helpotus elää sitä koronaikaa yksin, koska silloin välttämättä ole hoivavelvotteita, ei tarvitse neuvotella, minkälaista varovaisuuspolitiikkaa noudatetaan, ja ketä tavataan ja niin edelleen.”
MARJO KOLEHMAINEN: Kyllä varmasti juurikin näin. Tosin täytyy muistaa, että kaikki yksinasuvat esimerkiksi eivät ole välttämättä yksinäisiä. Joillekin se voi olla myös jopa helpotus elää sitä koronaikaa yksin, koska silloin välttämättä ole hoivavelvotteita, ei tarvitse neuvotella, minkälaista varovaisuuspolitiikkaa noudatetaan, ja ketä tavataan ja niin edelleen. Kaikki yksinasuvat eivät kuulu tähän yksinäisten ryhmään, ettei pidä myöskään tehdä sellaisia oletuksia. Mutta pelko on täysin aiheellinen ja monien huonoa oloa lisäävä.
TIINA HEIKKILÄ: Mediassa oli keväällä ohjeistusta ja tulkintaa, että nyt täytyy olla yksin siellä neljän seinän sisälle, jos on yksin asuva ja ei pidä lähteä välttämättä yhtään mihinkään. Jotkut ottivat tämän hyvin kirjaimellisesti. Kuinka pahana piditte tällaista koronasulusta viestimistä?
SAMI PIRKOLA: Kannattaa muistaa, että kukaan meistä ei tiennyt, miten asiat ovat. Oli mahdotonta onnistua viestinnässä varmaan ihan nappiin. Vilpitöntä yrittämistä oli kyllä ilmassa. Ikäihmisten ohjeistus oli hankala asia. Oli syytä olla huolissaan ja kehottaa varovaisuuteen, mutta samalla puututtiin ihmisten itsemääräämisoikeuteen tai vapauksiin. Viestintä on taitolaji, ja me emme oikein tietäneet, miten sen pitäisi mennä ja ehkä se ei mennyt täysin nappiin.
MARJO KOLEHMAINEN: Muistan siitä keväästä, että kiinnitin huomioita siihen, että aika paljon puhuttiin ehkä oletuksella, että ihmiset jäävät kotiin perheen pariin. Niissä puheissa unohtuu, että Suomessakin asuu paljon ihmisiä yksin. Kaikilla ei ole perhettä, jonka kanssa sitten elää sosiaalista elämää. Mutta ei se julkisista viesteistä ole kiinni, ketkä haluavat jäädä sinne kotiin. Eihän missään vaiheessa ohjeistettu, että missään ei voisi käydä. Silti löytyy niitä ihmisiä, jotka sitten ovat jämähtäneet sinne kotiin syystä tai toisesta.
TIINA HEIKKILÄ: Mainitsit tämän, että tosi paljon ihmisiä asuu yksin. Voi ajatella, että perheelliset ovat kärsineet pakkososiaalisuudesta, eli on ollut pakko olla sen perheen kanssa sisätiloissa 24/7 ja sitten toisaalta jotkut yksinasuvat saattavat kärsiä yksinäisyydestä.
Jos ajattelee tämmöisiä ääripäitä, että ihminen on ei totaalisen yksin, mutta melko yksin tai sitten että on siellä perheessä neljän seinän sisällä mutta kuitenkin perheensä kanssa autolla 24/7, niin mitä tämmöiset ääripäät tekevät ihmiselle ja ihmissuhteille?
SAMI PIRKOLA: Tästä ei ole dataa sanoa, tämä on lähinnä pohdintaa. Mutta avaisin sitä, miten moninaista se perheen kesken oleminen on.
Joillekin se saattoi olla pakkososiaalisuutta ja joille tolkun ahdistavaan ja vähän kuristavaa, että koko ajan nämä tässä. Jollakin on taas jatkuva joulu: on kiva olla kotona pyjamassa ja katsoa videoita. Näitä ei voi liikaa yleistää, että kelle se on hyvää ja kelle huonoa.
Palaan siihen, että meidän pitää tunnistaa ne jo nyt tästä on sitten riskejä ja joille se yksinäisyys on jollakin tavalla kuristavaa.
MARJO KOLEHMAINEN: Lisäisin, että tässä on nyt paljon puhuttu esimerkiksi siitä, että koronan yksi seuraus on yksinäisyys, ja se on toki vakavaa. Se pitää ottaa vakavasti, mutta konkreettisia asioita, jotka voi järjestää niitä tilanteita sitten kotona tai muualla lomautukset taloudellinen tai ihan siis konkreettisia asioita, jotka voivat kärjistää asioita kotona: lomautukset ja putoaminen löyhyyteen. Eli ne eivät johdu suoranaisesti yksinäisyydestä tai pakko sosiaalisuudesta. Ne ovat tosiaan hyvin tilannekohtaisia.
Totta kai varmasti on ollut raskasta, että monella ei ole ollut tavallaan arkea, johon on voinut rytmittää omassa haluamassaan suhteessa vapaa-aikaa tai sosiaalisuutta. Totta kai se on raskasta niille, jotka ei pääse sieltä ehkä kotona ja perheen parissa helposti enää hengähtämään oman harrastuksen pariin, tai sitten niille, joilla sosiaalinen elämä on kaventunut.
SAMI PIRKOLA: Hirveän tärkeä asia on talouspuoli. Lomautukset ja firmojen konkurssit vaikuttavat viiveellä ja vaikuttavat hurjalla tavalla. Kuten näimme 1990-luvun laman aikana ja seuraamukset tulivat viiveellä sukupolvessa.
TIINA HEIKKILÄ: Kommentoit Ylellä liittyen 90-luvun laman ja koronalaman jälkihoitoon. Mitä voisimme oppia 90-luvun laman jälkihoidosta mielenterveysasian suhteen, jos meille tulee nyt jonkinlainen lama?
SAMI PIRKOLA: Laman seuraus oli monimutkainen kuvio. Mielenterveyspalvelut olivat myllerryksessä, oli toteutettu isoja muutoksia. Lama tyssäsi ainakin alueellisen kehityksen, jota olisi tarvittu silloin. Jos siitä oppia ottaisi, niin kannattaakin katsoa niiden haavoittuvimpien perään ja mielenterveyspalveluiden perään pitäisi katsoa nyt. Varaudutaan riittävän varhain ja tarjotaan apua, ennen kuin ne asiat keriytyvät, pesiytyvät ja menevät pahemmiksi.
”Laman seuraus oli monimutkainen kuvio. Mielenterveyspalvelut olivat myllerryksessä, oli toteutettu isoja muutoksia. Lama tyssäsi ainakin alueellisen kehityksen, jota olisi tarvittu silloin. Jos siitä oppia ottaisi, niin kannattaakin katsoa niiden haavoittuvimpien perään ja mielenterveyspalveluiden perään pitäisi katsoa nyt. Varaudutaan riittävän varhain ja tarjotaan apua, ennen kuin ne asiat keriytyvät, pesiytyvät ja menevät pahemmiksi.”
TIINA HEIKKILÄ: Olet johtanut Suomen mielenterveysstrategiatyötä, joka tuli valmiiksi helmikuussa. Miten koronan tuoma valtiontaloudellinen epävarmuus on vaikuttanut mielenterveysstrategiatyöhön? Saitte hyvät ideat valmiiksi, ja nyt sitten on keskusteltu ihan muista asioista.
SAMI PIRKOLA: Kutakuinkin näin. Ei se loppujen lopuksi ihan olennaisesti vaikuta. Tehty strategia on pitkän aikavälin periaatteellinen linjaus. Se ulottuu vuoteen 2030. Siinä nostettiin esiin periaatteita, joiden mukaan meidän pitää katsoa positiivista ja negatiivista mielenterveyttä.
Olennaisin vaikutus oli, juuri kuten sanoit, että huomio meni juuri kun strategia julkaistiin. Strategia olisi ansainnut näkyvämmän käsittelyn, ja pandemia vei kaikessa yhteisen kiinnostuksen. En ole siitä hirveän huolissani lopulta kuitenkaan, koska keväällä laitettiin merkittäviä valtionavustushakemuskierroksia auki mielenterveystrategian pohjalta. Ne eivät ehkä näkyneet paljoa, kun oli pandemia, mutta tosiasiassa strategia laitettiin täytäntöön monelta osin.
Lisäksi strategien periaatteet ovat aika hyvin linjassa sen kanssa, mitä meidän tulisi nyt tehdäkin. Eli huolehtia palveluiden joustavuudestaan ja yhteensovittamisesta ja huomioida haavoittuvat ryhmät ja lapset ja perheet. Mielenterveysstrategia sopii ihan hyvin myöskin pandemian seuraamusten hoidon selkänojaksi.
TIINA HEIKKILÄ: Voiko sanoa, että korona teki näkyväksi asioita, joista strategia lähtee?
SAMI PIRKOLA: Joo, hyvä pointti, sen tarpeellisuus tulee tässä näkyväksi. Voi sanoa, että pandemia vei kaiken huomion ja tässä yhteiskunnassa tärkeät asiat saivat väistyä tällaisen kriisin myötä, eikä siinä sen kummempaa.
”Mielenterveysstrategia sopii ihan hyvin myöskin pandemian seuraamusten hoidon selkänojaksi.”
TIINA HEIKKILÄ: Oikeastaan tuli sinulle semmoinen kysymys mieleen, että kun olet haastatellut terapeutteja, niin ovatko terapeutit jollain tavalla pohtineet sitä, että heidän työnsä tärkeys on tullut nyt erityisesti esille?
MARJO KOLEHMAINEN: Ei ehkä ihan suoraan. Kyllä terapia- ja neuvontatyöntekijät yleisesti kokevat tekevänsä hyvin mielekästä ja tärkeää työtä ennen koronaakin.
Mutta totta kai sitten tulee nämä kysymykset palvelujen saatavuudesta ja tuen tarpeesta ja tämmösistä. Totta kai ne on korostuneet tässä korona-aikana. Mulla on ollut haastateltavina esimerkiksi psykoterapeutteja. Heillä saattaa olla se tilanne, että asiakasmääriin korona ei vaikuta millään tavalla, koska heillä on mahdollisuus ottaa vain tietty määrä asiakkaita. Terapiat ovat pitkäkestoisia, joten korona ei toistaiseksi siinä näy. Heillä ei ole mahdollisuutta vastata nopean avun tarpeeseen.
Mutta on myös terapeutteja ja neuvontatyön tekijöitä, jotka työskentelevät esimerkiksi organisaatioissa, joissa on laajemmalta pohjalta neuvontapalveluja ja terapiapalveluja. Niissä sitten on saattanut alkaa näkyä just ruuhkautuminen. Hyvä puoli on se, että kun on tullut pakollinen digiloikka, niin apua kun on ollut mahdollista antaa ja saada. Maantieteelliset etäisyydet eivät välttämättä ole suuria esteitä. Myös se, että vaikka olisi sairastunut tai karanteenissa, niin silti on mahdollisuus etävälitteiseen terapiaan tai jonkinlaisen terapeuttiseen tukeen.
TIINA HEIKKILÄ: Minkä verran uskotte tähän digiloikkaan? Kun korona teki pakkodigiloikan, niin tuliko se jäädäkseen? Onko se ollut hyvä asia?
SAMI PIRKOLA: Varmasti ihan hyviä. Varmasti puhutaan nyt etävastaanotoista. Hyvä on, että ne tarjoavat uusia välineitä. Psykiatrisessa lääketieteessä on ollut vähän niin kuin trendi siihen suuntaan, että lähdetään hakemaan uusia välineitä. Tämä on soittanut niiden tarpeellisuuden. Kun aina muistaa sanoa, että se ei sovi kaikille, eikä vastaa inhimillistä vastaanottoa.
MARJO KOLEHMAINEN: Ehkä voisin tuohon lisätä sen, että ehkä tämmöiset etävastaanotot sopivat parhaiten niille, joilla menee kuitenkin suhteellisen hyvin. Heillä on mahdollisuus järjestää se rauhallinen tilanne ja sillä tavalla elämä kondiksessa. Totta kai yleisellä tasolla se on erilaista, siinä on paljon hyviä puolia ja on myös huonoja puolia. Jotain terapeuttista voi jäädä pois. Toisaalta myös asioita, jotka tulee tilalle tai voi tulla tilalle. Esimerkiksi on tullut ilmi, että joillekin ihmisille voi olla helpompi puhua kipeistä asioista, kun he ovat siellä etäisyyden päässä.
SAMI PIRKOLA: Tuo eriarvoistavuus on hyvä muistaa: lähtien työhuoneesta ja tietokoneesta kaikki ei ole samalla viivalla.
TIINA HEIKKILÄ: Palasin vielä semmoiseen asiaan kuin huolihakuilu. On siis termi, jota tutkijatohtori Tuuli Turja käyttää Alustalle kirjoittamassaan jutussa. Hän kirjoittaa huolihakuilusta, eli viittaa sillä siihen, kun ihmiset etsivät internetistä jatkuvasti uutisia koronasta ja ahdistuvat niistä. Miten pahana pidätte tällaista ihmisen mielenterveydelle, jos seuraa koko ajan koronauutisvirtaa ja voiko siitä olla hyötyäkin, voiko se olla terapeuttista jollain tavalla?
SAMI PIRKOLA: Tämä ilmiö on ollut koronasta huolimatta, eli tuomiosurffailusta puhutaan. Osa meistä osaa ikään kuin tarvitsee addiktion lailla stimulusta. Vaikka Yhdysvaltain presidentin toimet voivat olla sellainen, jota seurata joka päivä. Se on kuulostaa vähintäänkin ikävältä, jos jää koukkuun sellaiseen ikään kuin pulmapuheeseen. Parempi olisi vaikka lähteä kävelemään metsään. Hankala ilmiö, mutta en lähtisi sen suuremmin demonisoimaan tätä. Ehkä siinä on jotain aika inhimillistä.
TIINA HEIKKILÄ: Mediaympäristö myös luo sen mahdollisuuden. Onko tämä huolihakuilu näkynyt siellä terapeuttien haastatteluissa, siis huolestuttava mediasisältö, jota ihmiset seuraavat liikaa?
MARJO KOLEHMAINEN: Ei hirveästi. Siinäkin näkyvät nämä alueelliset erot. Osa haastateltavistani työskentelee alueella, jossa sitä koronapelkoa ja huolta on kuitenkin suhteellisen vähän. Toiset työskentelevät alueella, jossa on sitonut suoranaista paniikki ja ovat todellakin joutunut rauhoittelemaan asiakkaita. Ei ole hirveästi tullut tätä esille, että koko ajan katsottaisiin uutisia ja etsittäisiin tietoja koronasta. Varmaan he myös pyrkivät tarjoamaan muuta otetta, jotta elämä ei menisi sitten ihan pelkäksi koronan peloksi.
TIINA HEIKKILÄ: Alueellisuus on aika mielenkiintoinen pointti, kun se näkyy just nimenomaan terapeuttienkin työssä. Mitä tästä nyt sitten voisi oppia, jos ajattelee syksyä?
SAMI PIRKOLA: Olisi hienoa, jos näkisimme tässä yhteisöllisyyden ja kulttuurin, ja yhteisen tekemisen arvon. Puhun esimerkiksi tapahtumateollisuudesta. Näkisimme, miten merkityksellistä se on meille, ja sitten sitä jatkossa enemmän ihan kulttuuria kaikille muodossa. Myös liikuntaa ja luontoa.
”Olisi hienoa, jos näkisimme tässä yhteisöllisyyden ja kulttuurin, ja yhteisen tekemisen arvon. Puhun esimerkiksi tapahtumateollisuudesta.”
TIINA HEIKKILÄ: Itsestäänselvyyksien poistuminen ehkä kertoo niiden arvosta monessakin mielessä.
MARJO KOLEHMAINEN: Kyllä arkisia ja itsestään selvinä pidetyistä asioista, että niitä itse kukin osaa nyt arvostaa udella tavalla.
Sanoinkin sen, että vaikka helposti huoli-, pelko- ja kriisipuhe täyttää elämää, niin jos on oikeasti tosi paha olla niin kyllä sitä apuakin myös saa. Ettei jäätäisi vaan siihen, että puhutaan koko ajan siitä, kuinka on ruuhkaa ja jonoa, ja terveyspalvelut ovat tukossa, koska se on sittenkin vain osatotuus.
