Kuvittele, että olet menossa tapaamaan sosiaali- tai terveydenhuollon työntekijää hänen vastaanotolleen. Miten tapaaminen alkaisi? Ainakin uutta työntekijää tavatessa voisi olettaa, että työntekijä avaisi vastaanottotilansa oven, kutsuisi sinua nimellä tai vuoronumerolla, tervehtisitte toisianne ja astuisitte sisään työntekijän huoneeseen. Jos tuolit olisi aseteltu vastakkaisille puolille tietokonepöytää, todennäköisesti tulkitsisit ilman erillistä kehotusta, että työntekijän paikka on tietokoneen vieressä ja oma paikkasi vastaavasti pöydän toisella puolella. Kun olisitte istuutuneet, orientoituisit siihen, että työntekijä avaisi keskustelun ja pyytäisi sinua kertomaan elämäntilanteestasi.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaat ja työntekijät toimivat jatkuvasti tämänkaltaisten toimintaan sisäänrakennettujen oletusten varassa. Edellisessä kuvitelmassa oletukset perustuvat siihen, että tapaamisen puitteet muistuttavat varsin perinteisiä institutionaalisia kohtaamisia, joissa olemme tottuneet toimimaan kulttuuristen odotusten sekä organisaation ja työntekijän asettamien sääntöjen mukaan.
Mutta mitä vuorovaikutukselle tapahtuisi, jos kohtaaminen organisaation tiloissa sijoittuisikin vastaanottohuoneen sijaan avoimeen, olohuonemaiseen kohtaamispaikkaan, jossa asiakkaan tilanteesta keskusteltaisiin sohvaryhmän ääressä? Entä miten asiakas ja työntekijä asemoituisivat kohtaamispaikkaan ja sanalliseen vuorovaikutukseen, jos vastaavat asiat otettaisiin puheeksi asiakkaan yksityisessä kodissa?
Asiakkaiden ja työntekijöiden kohtaamispaikat ovat varsinkin päihde- ja mielenterveystyössä monipuolistuneet.
Viime vuosina näiden kysymysten äärelle pysähtyminen on ollut erityisen relevanttia, sillä asiakkaiden ja työntekijöiden kohtaamispaikat ovat varsinkin päihde- ja mielenterveystyössä monipuolistuneet. Asunnottomille päihderiippuvaisille kohdennetuissa päiväkeskuksissa voi nykyisin huolehtia monista arjen perustarpeista, kuten syödä, levätä lämpimässä tilassa ja saada joustavasti tukea monenlaisissa sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvissä asioissa. Kotiin vietävässä päihdetyössä taas tarjotaan tukea asumiseen ja muuhun arkeen siinä henkilökohtaisessa ympäristössä, jossa asiakkaan tuen tarve todellisuudessa konkretisoituu.
Tarkastelin tutkimuksessani (Ranta 2020) huumeita käyttäville ihmisille kohdennetun matalan kynnyksen auttamistyön asiakas-työntekijäkohtaamisia avohoitopalvelussa sekä asumisen ja arjen tuen hankkeessa. Tutkimukseni kohteena oli muun muassa se, miten asiakkaiden ja työntekijöiden vuorovaikutus kietoutui edellä mainitun kaltaisiin kohtaamispaikkoihin: organisaation vastaanottotiloihin, päiväkeskuksen olohuonemaisiin tiloihin ja asiakkaiden koteihin.
Matalan kynnyksen huumetyö on suhdeperustaista auttamistyötä
Kohtaamispaikan merkitystä matalan kynnyksen auttamistyölle voi lähestyä ja ymmärtää tarkastelemalla asiakkaan ja työntekijän vuorovaikutusta läpäiseviä laajempia suhteita. Nämä suhteet kietoutuvat tilannekohtaisesti asiakkaan ja työntekijän kykyyn, kapasiteettiin ja valtaan toimia sekä tehdä valintoja ja päätöksiä (Burkitt 2016). Toisin sanoen asiakkaan ja työntekijän kohtaamiset, kuten keiden tahansa ihmisten kohtaamiset, muodostuvat aina kontekstisidonnaisissa suhteissaan, kuten tietyssä yhteiskunnassa, palvelujärjestelmässä ja henkilökohtaisessa arjessa ilmenevissä suhteissa, mutta myös suhteessa kulloiseenkin kohtaamispaikkaan.
Suhteet ovat sidoksissa toisiinsa ja vaikuttavat konkreettisesti asiakkaan ja työntekijän toimintaan, mikä tekee matalan kynnyksen huumetyöstä suhdeperustaista auttamistyötä. Esimerkiksi perusoikeuksia, sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja niiden hankintaa sekä asiakkaiden asemaa koskeva lainsäädäntö kytkeytyy olennaisesti siihen, miten päihdepalvelut eri kunnissa järjestetään, millaisia oikeuksia palveluiden saamiseen kulloinkin liittyy ja millaisia palveluita asiakkaalla ylipäätään on omassa asuinkunnassaan valittavanaan.
Kansallinen ohje soveltaa asunnottomuustyössä asunnon perusoikeudeksi mieltävää Asunto ensin -mallia on aiheuttanut sen, että tukea tarjotaan enenevissä määrin juuri asiakkaiden kodeissa laitosten tai vastaanottotilojen sijaan.
Myös poliittiset suositukset vaikuttavat auttamistyön paikallisiin käytäntöihin. Esimerkiksi kansallinen ohje soveltaa asunnottomuustyössä asunnon perusoikeudeksi mieltävää Asunto ensin -mallia on aiheuttanut sen, että tukea tarjotaan enenevissä määrin juuri asiakkaiden kodeissa laitosten tai vastaanottotilojen sijaan. Yhdysvalloista vaikutteita saanut, suomalaisiin tarpeisiin räätälöity Asunto ensin -malli on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka kohtaamiset paikallisissa palvelujärjestelmissä kytkeytyvät laajimmillaan kansainvälisiin yhteyksiin.
Kohtaamispaikkojen monet merkitykset korostuvat haavoittuvissa elämäntilanteissa
Kohtaamispaikkoihin liittyvät merkitykset kietoutuvat monin tavoin asiakkaan ja työntekijän tunnekokemuksiin. Henkilökohtaiseen kokemukseen vaikuttavat esimerkiksi se, millaisia ihmissuhteita tilaan liittyy, miten tila on sisustettu, millaiset mahdollisuudet asiakkaalla ja työntekijällä on fyysisesti toimia tilassa ja millaisia muistoja tila osapuolissa herättää. Paikkakokemukset muodostuvat siis tässä mielessä myös suhteessa aikaan ja elämänhistoriaan.
Huumeista riippuvaisia ihmisiä on toisinaan saatettu kohdella huumeiden käytön vuoksi sosiaali- ja terveyspalveluissa leimaavasti, minkä vuoksi kynnys hakea apua minkä tahansa palvelun tiloista fyysisesti voi olla korkea. Jollekin taas tietyn organisaation tilat voivat tuoda mieleen positiivisia muistoja elämän harvoista arvostavista kohtaamisista, jolloin nämä tilat voivat olla jopa senhetkisessä elämäntilanteessa ainoita turvalliseksi koettuja paikkoja.
Huumeista riippuvaisia ihmisiä on toisinaan saatettu kohdella huumeiden käytön vuoksi sosiaali- ja terveyspalveluissa leimaavasti, minkä vuoksi kynnys hakea apua minkä tahansa palvelun tiloista fyysisesti voi olla korkea. Jollekin taas tietyn organisaation tilat voivat tuoda mieleen positiivisia muistoja elämän harvoista arvostavista kohtaamisista, jolloin nämä tilat voivat olla jopa senhetkisessä elämäntilanteessa ainoita turvalliseksi koettuja paikkoja.
Kohtaamispaikan keskeinen tarkoitus onkin juuri luoda puitteet turvalliselta tuntuvalle auttamistyön kohtaamiselle. Mahdollisuus rakentaa luottamussuhde työntekijään turvalliseksi koetussa paikassa on tärkeää erityisesti haavoittuvissa tilanteissa eläville ihmisille, joiden kyky toimia on monin tavoin heikentynyt. Esimerkiksi luottamuksen muodostaminen uusiin ihmisiin ja paikkoihin voi olla vaikeaa aiempien traumakokemusten, kuten luottamuksen rikkoneiden ja omanarvontuntoa vaurioittaneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Koronaviruspandemia on tuore esimerkki haavoittuvuutta kokeneiden ihmisten palveluiden arkeen vaikuttavista yhteiskunnallisista suhteista. Työntekijät ovat joutuneet luomaan uudenlaisia toimintatapoja asiakkaiden tavoittamiseen, kohtaamiseen ja luottamussuhteen säilyttämiseen, jotta asiakkaille on voitu tarjota huolenpitoa ja ehkäistä kasautuvaa huono-osaisuutta myös pandemian aikana.
Pyrkimys välttää viruksen leviämistä on vaihtanut monet fyysiset kohtaamiset ääni- tai videopuheluiksi. Toisinaan etäyhteydet antavat hyviä keinoja tuen tarjoamiseen, mutta niiden käyttö ei ole aina ongelmatonta. Esimerkiksi toimeentulotukihakemusta ei voi täyttää ja lähettää asiakkaan kanssa yhdessä tai siivousapua tarjota, jos työntekijä on fyysisesti eri paikassa kuin asiakas.
Kaikilla asiakkailla ei ole myöskään käytössä etävuorovaikutuksen edellyttämiä välineitä, kuten tietokonetta tai puhelinta, jolloin asiakkaita voidaan tukea käytännössä ainoastaan tapaamalla heitä kasvokkain. Pandemia-ajan kohtaamisilta edellytetään kuitenkin turvavälejä, kasvomaskien käyttöä ja muita virukselta suojaavia käytäntöjä. Sanallinen vuorovaikutus ja fyysinen toiminta näissä kohtaamisissa olisivatkin todennäköisesti rakentuneet varsin erilaisiksi, jos kohtaamiset olisivat tapahtuneet ennen pandemiaa.
Organisaation tilojen työntekijäjohtoisuus edellyttää herkkyyttä sanallisessa toiminnassa
Asiakkaan ja työntekijän kulloisetkin toimintamahdollisuudet riippuvat siis siitä, missä he toisensa kohtaavat. Alussa mainitsemani vastaanottotilat ovat lähtökohtaisesti työntekijän hallinnoimia alueita, joissa asiakas on aina vierailijana. Tällaiset tilat orientoivat osapuolet luonnostaan kulttuurisesti omaksuttuihin asiakkaan ja työntekijän rooleihin, jotta tapaamisen kulloistakin tehtävää, kuten eri tahojen välisiin neuvotteluihin perustuvia verkostopalavereita, voi toteuttaa odotetun mukaisin tavoin. Työntekijän oletetaan näissä tilanteissa usein toimivan vuorovaikutuksen vetäjänä, jolloin asiakas asettuu toimimaan keskustelulle asetetun rakenteen mukaan ja vastamaan hänen elämäntilannettaan koskeviin kysymyksiin.
Kaikille asiakkaille tämänkaltaiset tilat eivät kuitenkaan aina herätä luottamusta, mikäli tilaan liittyy negatiivisia kokemuksia, kuten leimaavia kohtaamisia. Liika työntekijäjohtoisuus voi jättää jo lähtökohtaisesti haavoittuvassa asemassa olevan asiakkaan passiiviseen rooliin, minkä vuoksi sanallisen vuorovaikutuksen merkitys korostuu vastaanottotiloihin paikantuvissa kohtaamisissa. Kokemus kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta muodostuu tällöin ensisijaisesti siitä, kuinka asiakkaalla on tilaa osallistua keskusteluun. Asiakkaan toimintamahdollisuuksia voi tällöin vahvistaa edistämällä hänen itsemääräämisoikeuttaan, kuten mahdollisuutta kertoa omista tarpeistaan ja osallistua aktiivisesti omaa tilannettaan koskevaan päätöksentekoon.
Liika työntekijäjohtoisuus voi jättää jo lähtökohtaisesti haavoittuvassa asemassa olevan asiakkaan passiiviseen rooliin, minkä vuoksi sanallisen vuorovaikutuksen merkitys korostuu vastaanottotiloihin paikantuvissa kohtaamisissa.
Joillekin taas juuri vastaanottotiloissa asioimiseen liittyvät rutiinit tuovat kaivattua tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta; asiakas saa asemoitua työntekijän vastaanottotilaan siten, kuin hän on tässä luottamuksellisessa ihmissuhteessa tottunut toimimaan. Kohtaamispaikkaan yhdistyvä luottamuksen kokemus ja muut positiiviset merkitykset mahdollistavat sen, että vaikeistakin asioista on mahdollista keskustella. Tietyn työntekijän vastaanottotilassa sijaitseva punainen nojatuoli voi muodostua jollekin asiakkaalle hyvin merkitykselliseksi, jos hän on siihen istahtaessaan uskaltanut ensimmäistä kertaa kertoa traumaattisista kokemuksistaan.
Organisaatioiden tiloissa on kuitenkin eroja, jotka riippuvat palvelun tehtävästä. Aiemmin kuvailemissani päiväkeskusten olohuonemaisissa tiloissa toiminta perustuu kevyemmille säännöille: asiakas ja työntekijä asemoituvat ”yhteiseen” tilaan ilman ennalta määriteltyjä istumapaikkoja ja sovittua tapaamisaikaa tai -aihetta. Asiakkaan sanallinen ja fyysinen toiminta saavat varsin vapaan ympäristön, jolloin valtasuhde osapuolten välillä tasapainottuu. Asiakas voi liikkua tilassa vapaasti, ohjata keskustelun kulkua ja kutsua työntekijän orientoitumaan tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti niin käytännön asioihin liittyvään, terapeuttiseen kuin muita ajankohtaisia teemoja käsittelevään arkiseen vuorovaikutukseen vaikkapa jaetun kahvihetken lomassa.
Kodit ovat hedelmällisiä, mutta ristiriitaisia kohtaamispaikkoja
Asiakkaan kotiin paikantuvat kohtaamiset tekevät kodista paikkana asiakkaan ja työntekijän kohtaamisen keskipisteen. Koti ja sen herättämät aistihavainnot siitä, miltä kodissa tuoksuu, kuulostaa tai näyttää, tulevat luontevasti osaksi vuorovaikutusta – kaipaavatko viemärit putsausta, milloin keittiössä on viimeksi tiskattu, mistä kauniit olohuoneen verhot on hankittu, miten arki muiden kodin asukkaiden kanssa sujuu ja niin edelleen.
Koti ei kuitenkaan ole kohtaamispaikkana itsestäänselvyys. Siellä toimiminen edellyttää työntekijältä sensitiivisyyttä, tasapainoilemista kodin vieraan ja työntekijän identiteettien välillä (Juhila ym. 2016). Fyysinen toiminta yksityisessä kodissa perustuu asiakkaan ehtoihin ja toiveisiin. Asiakas saattaa ohjata työntekijän istumaan ruokapöydän ääreen, sohvalle tai sängynreunalle. Kotia siivotessa toiminta saattaa perustua liikkeelläoloon, jolloin asiakas antaa ohjeita siitä, missä huoneissa työntekijä saa vierailla ja millaista siivousta hänen kodissaan saa ylipäätään tehdä. Myös se, mistä kodissa keskustellaan ja millaisia asioita yksityisestä paikasta halutaan ottaa puheeksi, on usein asiakkaan määrittämää. Tässä mielessä vuorovaikutuksen dynamiikka rakentuu varsin erilaisiksi kuin organisaation tiloissa.
Koti kertoo paljon ihmisen elämäntilanteesta, minkä vuoksi se on hedelmällinen ympäristö keskustella kokonaisvaltaisesti asiakkaan arjesta ja tarttua konkreettisesti siinä havaittuihin pulmiin. Haavoittuvuutta kokeneita ihmisiä voidaan auttaa kiinnittymään kotiinsa ja luomaan paikalle positiivisia merkityksiä silloin, kun koti ei tunnu itselle merkitykselliseltä paikalta ja asunnon menettämisen uhka on todellinen. Tuen tarpeita voi ilmetä muun muassa niissä tilanteissa, joissa kodin siisteystaso ei edusta asukkaan itsensä käsitystä viihtyisästä kodista tai se ei vastaa vuokranantajan asettamia ehtoja.
Kodin yksityisyys ja henkilökohtaisuus ovat auttamistyön kohtaamisille toisaalta rikkaus, toisaalta riski. Elämä omassa kodissa tuottaa toisille turvaa, toisille turvattomuutta. Toisinaan kodin ulkopuolelta löytyvät tilat luovatkin turvallisemman ympäristön asiakkaan ja työntekijän luottamussuhteen rakentamiselle ja asiakkaan omanarvontunnon vahvistamiselle. Näin on ainakin silloin, kun kotiin liittyy henkisen ja fyysisen väkivallan tai muunlaisen kaltoinkohtelun uhkaa.
Paikkasuhteiden yksilöllisyys vaatii pysähtymistä asiakkaan tunnekokemusten äärelle
Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä? Ainakin se, että auttamistyön kohtaamispaikalla on haavoittuvassa tilanteessa elävälle asiakkaalle väliä. Kohtaamispaikan valinta ei siis ole itsestäänselvyys.
Eri kohtaamispaikoilla on erilaisia tarkoituksia, jotka palvelevat asiakkaiden tarpeita ja auttamistyön käytäntöjä eri tavoin asiakkaan elämäntilanteesta ja auttamistyön fokuksesta riippuen. Ei siis voida tehdä yleisiä tulkintoja siitä, mikä kohtaamispaikka olisi muita parempi.
Paikkakokemusten yksilöllisyyden vuoksi on kuitenkin tarpeen herkistyä sille, miten kohtaamispaikassa fyysisesti ja sanallisesti toimitaan ja kenen ehdoilla. Esimerkiksi alisteisissa ja turvattomissa olosuhteissa eläneen ihmisen kykyä, kapasiteettia ja valtaa toimia voidaan auttamistyössä vahvistaa, kun hänellä on riittävästi tilaa osallistua vuorovaikutukseen turvalliseksi ja luottamukselliseksi kokemassaan kohtaamispaikassa.
****
Teksti pohjautuu kirjoittajan sosiaalityön alan väitöskirjaan Suhteellinen toimijuus huumeita käyttävien matalan kynnyksen palveluissa: Tutkimus institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, joka tarkastettiin 14.8.2020 Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Väitöskirja on tehty osana ”Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalveluiden marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa” -tutkimushanketta (Suomen Akatemia, 2017–2022), jossa MARGI-tutkimusryhmä tarkastelee institutionaalisia käytäntöjä ja vuorovaikutusta kotiin vietävässä päihde- ja mielenterveystyössä.
Kirjallisuus
Burkitt, Ian (2016) Relational agency: Relational sociology, agency and interaction. European Journal of Social Theory 19(3), 322–339.
Juhila, Kirsi & Hall, Christopher & Raitakari, Suvi (2016) Interaction during mental health floating support home visits: Managing host-guest and professional-client identities in home-spaces. Social and Cultural Geography 17(1), 101–119.
Ranta, Johanna (2020) Suhteellinen toimijuus huumeita käyttävien matalan kynnyksen palveluissa: Tutkimus institutionaalisesta vuorovaikutuksesta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 279. Tampere: Tampereen yliopisto.
