Vuotta 2020 on kuvattu salaliittoteorioiden luvatuksi vuodeksi, joka huipentui loppiaisena 2021 salaliittoteoria QAnonin kannattajien rynnäköidessä Yhdysvaltain kongressiin. Myös COVID19-salaliittoihin uskovat ovat mellakoineet mielenosoituksissa ja kyseenalaistaneet viranomaisten suosituksia. Tapahtumat osoittavat, että salaliittoteoriat ovat miljoonia ihmisiä puhuttelevaa valtavirtaa ja ne voivat kanavoitua arvaamattomaksi poliittiseksi liikehdinnäksi.
Uutisotsikoihin nousseet tapahtumat ovat lisänneet tarvetta ymmärtää salaliittoteorioiden suosion syitä. Elämmekö todella salaliittoteorioiden kulta-aikaa? Miksi teoriat ovat niin koukuttavia? Pitkään salaliittoteorioiden suosiota selitettiin patologisoimalla salaliittoteorioihin uskovia ja yhä moni tutkimus ponnistaa tästä asetelmasta. Teoreetikkojen kuvataan olevan yksinkertaisia, vainoharhaisia tai mieleltään järkkyneitä. (Hofstadter1966; Sunstein & Vermeule 2009; Barron ym. 2014) Myös arkipuheessa salaliittoteoreetikoille hymähdellään kaninkoloon sukeltaneina foliohattuina.
Salaliittoteorialla tarkoitetaan yritystä selittää merkittävän tapahtuman tai kehityskulun johtuvan kahden tai useamman tahon salaisesta suunnitelmasta.
Tutkimuksessa psykopatologisoiva käsitys on kuitenkin myös kyseenalaistettu (esim. Harambam 2020; Thalman 2019; Butter & Knight 2018). Niin teorioiden kuin niihin uskovien joukko on kirjava: mukana on niin korkeasti koulutettuja kuin kouluttamattomia, henkilöitä kaikista yhteiskunta- ja tuloluokista ja ihmisiä, jotka toimivat monin tavoin normaalisti yhteiskunnan jäseninä. Salaliittoteorioiden suosiota tulisikin hahmottaa pitkän sosiokulttuurisen kehityksen seurauksena ja ilmiönä, johon vaikuttaa monia psykologisia, poliittisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia syitä.
Maailma on maallistunut, ihminen ei
Neljä suurta kehityskulkua – sekularisaatio, demokratisaatio, medioituminen ja globalisaatio – ovat luoneet länsimaisissa yhteiskunnissa kulttuurista tilaa salaliittoteorioiden kukoistukselle muuttaen ihmisten suhdetta tietoon, totuuteen, auktoriteetteihin ja valtaan, esittää sosiologi Jaron Harambam (2020) kirjassaan Conspiracy Culture.
Maallistuminen on irrottanut kansalaisia suurista kertomuksista ja kirkollisista instituutioista 1960-luvulta lähtien. Uskonnolliset auktoriteetit ovat menettäneet asemaansa moraalisina, poliittisina ja yhteiskunnallisina vaikuttajina ja ihmiset etsivät vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin vapaasti erilaisten uskontojen, liikkeiden ja ideologioiden parista.
Myös salaliittoteorioiden on todettu vastaavan ihmisten hengelliseen etsintään (esim. Bradley ym. 2013). Teoreetikkojen joukossa on paljon ihmisiä, jotka pyrkivät löytämään elämän merkityksellisyyden tavalla, joka ei palaudu materialistiseen maailmankuvaan. Salaliittoteoriat voikin ymmärtää uushengellisyyden yhtenä muotona.
Kaikkien asioiden välillä nähdään olevan merkityksellisiä yhteyksiä, eikä sattumaan uskota.
Charlotte Ward ja David Voas (2011) kuvaavat kehitystä salaliiton ja hengellisyyden yhdistävällä käsitteellä conspirituality. Heidän mukaansa new agesta ponnistava hengellisyys ja salaliittoteoriat ovat punoutuneet internetin aikana hybridiksi uskomusjärjestelmäksi, jossa keskeistä on holistisen ajattelu: kaikkien asioiden välillä nähdään olevan merkityksellisiä yhteyksiä, eikä sattumaan uskota. Erilaisia ihmisiä yhdistää myös valtavirran ulkopuolelle asemoituminen ja tietoisuus siitä, ettei ympäröivä yhteiskunta hyväksy heidän näkemyksiään. Tällaista valtakulttuurin ulkopuolista liikehdintää sosiologi Colin Campbell (1972) kuvaili jo 1970-luvulla kulttisen miljöön käsitteellä. Kulttinen miljöö on tila, jossa alakulttuuriset ilmiöt ja uskonnolliset liikkeet löytävät toisensa. Niissä keskeistä on henkilökohtainen kokemus ja totuuden jatkuva etsintä.
Salaliittoteoreetikot kuvailevat totuuden löytymistä heräämisen narratiivilla. Kyse on havahtumisesta, jonka jälkeen teorian valaisema maailma alkaa näyttää selkeältä ja loogiselta. Uskonnollista retoriikkaa muistuttaa myös tapa, jolla kuvataan teoriaa tuntemattomia: he ovat nukkuvia tai sokeita. (Harambam 2020) Salaliittoteorioidenkin onkin nähty puhuttelevan ihmisiä siksi, että ne synnyttävät illuusion ylivertaisuudesta ja antavat tunteen, että teoreetikot tietävät jotain, mitä muut eivät tiedä (Lantian ym. 2017).
QAnon-salaliittoteoria on hyvä esimerkki kulttisen miljöön toimintalogiikasta. Teoria yhdisti myyttisiä elementtejä tarinaan juonittelevista valtaeliiteistä ja houkutteli kannattajia, joilla ei nopeasti ajatellen pitäisi olla mitään yhteistä: suomalaisia joogan harrastajia, yhdysvaltalaisia konservatiivikristittyjä ja äärioikeistolaisia rasisteja (esim. Jääskeläinen 2020). Teorian sankarihahmo oli presidentti Donald Trump, jonka kerrottiin käyvän sotaa korruptoitunutta ja satanistista eliittiä vastaan Yhdysvalloissa. Rikollisen eliitin kasvoina esiintyi Hillary Clinton.
Koska kulttisessa miljöössä kiinteät oppirakennelmat eivät rajoita teorioiden kehittymistä ja ne muovautuvat orgaanisesti, vuoden 2020 aikana QAnon omaksui aineksia myös koronapandemiasta.
Koska kulttisessa miljöössä kiinteät oppirakennelmat eivät rajoita teorioiden kehittymistä ja ne muovautuvat orgaanisesti, vuoden 2020 aikana QAnon omaksui aineksia myös koronapandemiasta. Teoria yhdisti esimerkiksi raamatullisen pedon merkin uhkakuvan kehitteillä oleviin koronarokotteisiin. Näin teoriaa tukevat konservatiivikristityt kokivat käyvänsä ikiaikaista taistelua pahaa vastaan, samaan aikaan kun rokotevastaiset ja uskomushoitoihin luottavat katsoivat vastustavansa lääketeollisuuden Big Pharma-salaliittoa.
Vaikka internet nopeuttaa salaliittoteoreettisten ajatusten leviämistä, teorioiden tarkastelu uushengellisyyden muotona muistuttaa siitä, ettei ilmiö ole uusi. Päinvastoin, Katharina Thalman (2019) kirjoittaa, että menneinä vuosisatoina salaliittoteorioilla oli merkittävä sija ihmisten arkiajattelussa. Yliluonnolliset ja mystiset päätelmät olivat hyväksyttävä tapa selittää yhteiskunnan tapahtumia. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tieteellinen maailmankuva ja materialistinen todellisuuskäsitys vahvistuivat niin, että asenne alkoi muuttua. Kriittisyyden lisääntyessä toisen maailmansodan jälkeistä aikaa alettiin kutsua salaliittoteorioiden kulta-ajaksi, mikä kuvaakin enemmän asenteen muuttumista kuin salaliittoteorioiden määrän varsinaista kasvua (Uscinski & Parent 2014).
”Totuus on siellä jossain”
Maallistumisen lisäksi Harambam (2020) kytkee nykyisten salaliittoteorioiden suosion tiedon demokratisaation, medioitumisen ja globalisaation kehityskulkuihin, jotka ovat vähitellen johtaneet postmodernin tilanteen (Lyotard 1985) syntyyn. Postmodernissa maailmassa arvoista on tullut relatiivisia, eikä ehdottomia totuuksia tunnusteta. Harambamin mukaan salaliittokulttuuri voidaankin nähdä postmodernin elämän radikaalina materialisoitumisena. Hän kutsuu epistemologisen epävarmuuden ympäristöksi tilannetta, jossa millään toimijalla ei ole enää hallussaan absoluuttisia totuuksia, mutta siitä seuraavaa ambivalenssia ei haluta hyväksyä.
Samankaltaisia päätelmiä ovat tehneet muutkin tutkijat. Postmodernistinen tieteenfilosofia on nähty jopa syypäänä niin populismille kuin muille ns. totuudesta piittaamattomille ilmiöille, jollaiseksi salaliittoteoriatkin usein kuvataan (esim. Calcut 1016; McIntyre 2018; Niiniluoto 2019).
Politiikan tutkijat Paul-Erik Korvela ja Johanna Vuorelma (2020) kuitenkin huomauttavat, ettei esimerkiksi populistiselle viestinnälle rakentuvien ilmiöiden kytkentä postmoderniin ole perusteltua. He korostavat, että nämä ilmiöt rakentuvat enemmänkin yksiselitteiselle ja naiville totuuskäsitykselle kuin postmodernille monitulkintaisuudelle.
Salaliittoteorioiden tarkastelu tukee Korvelan ja Vuorelman päätelmiä, sillä osa teoreetikoista etsii totuutta jopa pakkomielteisesti. Modernismin ihanteiden mukaisesti he käyttävät tuntikausia etsiessään tietoa erilaisten instituutioiden, organisaatioiden ja tiedelaitosten dokumenteista. Tällaisen salapoliisityön ja loputtomien johtolankojen selvittämisen on arvioitu puhuttelevan etenkin akateemisia salaliittoteoreetikoita.
Salaliittoteorioissa kyllä kyseenalaistetaan postmodernismin hengessä perinteisiä metakertomuksia esimerkiksi tieteestä edistyksen tuojana, mutta teoreetikot eivät ulota postmodernia kritiikkiä omaan toimintaansa ja kiistävät harvoin yksiselitteisen totuuden idean. Totuuden ajatellaan olevan yhä saavutettavissa – ”siellä jossain”. Vaikka salaliittoteorioita käytetään kyynisesti poliittisen propagandan välineinä ja lueskellaan myös viihteenä ottamatta tarinoita kovinkaan vakavasti, useimmat salaliittoteoreetikot eivät suhtaudu teorioiden totuuspohjaan välinpitämättömästi tai pidä jakamaansa tietoa harhaanjohtavana. Enemmänkin kyse on tiedon auktoriteettien haastamisesta.
Salaliittoteoriat heijastelevatkin ambivalenttia maailmaa, jossa moderni ja post-moderni elävät rinta rinnan. Ihmiset kyseenalaistavat asiantuntijoiden valmista faktatietoa (knowledge), mutta heidän näyttää olevan vaikea luopua yhden totuuden ideasta. Totuuden tavoittelusta on kuitenkin tullut henkilökohtainen projekti ja keskeiseksi nousee tietämisen (knowing) tapa, jossa yksilöt arvioivat tietoa intuitionsa, tunteidensa, viiteryhmiensä, kokemustensa ja erilaisten uskomusten määrittelemänä. Totuudesta on tullut jotain sellaista, jonka pitää myös tuntua oikealta.
Tarinat puhuttelevat kaikkia
Tiedollisen epävarmuuden ympäristössä eläminen ei ole kenellekään helppoa. Onkin hyvä muistaa, että salaliittoteoreettisen ajattelun on todettu olevan hyvin tavallista. Todennäköisesti meidän jokaisen lähipiiristä löytyy salaliittoteoriaan uskova, vaikka juuri kukaan ei sellaista tunnusta.
Yksi keskeinen tekijä teorioiden suosion taustalla on niiden tapa pukea monimutkaisia ja usein abstrakteja asioita kertomuksen muotoon. Salaliitoista kertovista tarinoissa nimetään sankareiden lisäksi myös syyllisiä. Ne vetoavat ihmisten tunteisiin etenkin epävarmoina aikoina, autoritaarisissa yhteiskunnissa, toivottomaksi koetussa elämäntilanteessa tai jos ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat heikot Teoriat lisäävät turvallisuudentunnetta ja niiden nimeämiin syntipukkeihin voi projisoida vihan ja pelon tunteita. Ne ilmentävät tarinoiden muodossa pettymystä, epäilyä ja epäluottamusta keskeisiä yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan. Salaliittoteorioita voikin ymmärtää eräänlaisena tarinaradikalismina (Nurminen & Kovalainen 2020).
Tarinamuoto puhuttelee meitä kaikkia. Salaliittotarinoiden omaksumista edesauttaa se, että ne ovat elokuvista ja televisiosta niin tuttuja. Vaikka salaliittoteorioihin uskominen on yhtäältä stigmatisoitu, samanaikaisesti juonittelut ja salaliitot on populaarikulttuurissa normalisoitu, ja fiktiosta omaksutut selitysmallit voivat valua myös reaalimaailman odotuksiksi.
Psykologiassa salaliittoteorioiden suosiota on taas selitetty ihmisen ajatteluun vaikuttavilla kognitiivisilla vinoumilla, joiden tehtävä on nopeuttaa ajatteluprosessia, mutta jotka johtavat usein virhepäätelmiin. Näistä vinoumista vahvistusharha saa ihmisen huomioimaan ensisijaisesti hänen ennakkokäsityksiinsä sopivaa informaatiota; yliluottamusharhaksi kutsutaan ihmisen taipumusta pitää omia kykyjään ja taitojaan keskimääräistä parempina; suhteellisuusharha ohjaa intuitiivisesti etsimään syitä merkittäville tapahtumille ja intentionaalisuusharha taas näkemään syy-seuraussuhteita sattumanvaraistenkin asioiden taustalla. Rob Brothertonin (2015) mukaan salaliittoteoreettisen ajattelun suosio johtuukin siitä, että ne kutittelevat useampaa kuin yhtä kognitiivista vinoumista samanaikaisesti.
Kognitiiviset vinoumat vaikuttavat ajatteluumme kaiken aikaa, eikä tiedon arviointia helpota se, että digitaalisessa mediaympäristössä informaatiota on tarjolla loputtomasti ja algoritmit ohjaavat ihmisiä sellaisten sisältöjen pariin, joista heidän ounastellaankin pitävän.
Kognitiiviset vinoumat vaikuttavat ajatteluumme kaiken aikaa, eikä tiedon arviointia helpota se, että digitaalisessa mediaympäristössä informaatiota on tarjolla loputtomasti ja algoritmit ohjaavat ihmisiä sellaisten sisältöjen pariin, joista heidän ounastellaankin pitävän. Mediatutkija Mark Andrejevic (2013) kirjoittaa, että nykyisen ristiriitaista informaatiota sisältävän tietotulvan keskellä kaiken epäilystä tulee helposti tiedon arviointia leimaava lähtöasetus. Hän näkee internetin rakenteen suorastaan ruokkivan salaliittoteoreettista ajattelua: tietovaranto on loputon ja linkit johtavat aina syvemmälle vaihtoehtoisten lähteiden maailmaan.
Mikä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Koska ilmiö on kompleksinen, ei sen torjuminen ole helppoa. Kyse ei ole vain virheellisen tiedon levittämisestä, johon voitaisiin vastata faktantarkistuksella tai julkaisemalla oikaisuja. Tästä syystä salaliittoteoriat ovatkin viranomaistoimijoille hankala vastustaja: huhut leviävät tehokkaasti, ja oikaisevan faktatiedon julkaiseminen on salaliittoteoreettisen maailmankuvan omaksuneelle usein vain todiste salaliiton olemassaolosta.
Huhut leviävät tehokkaasti, ja oikaisevan faktatiedon julkaiseminen on salaliittoteoreettisen maailmankuvan omaksuneelle usein vain todiste salaliiton olemassaolosta.
Niin Korvola ja Vuorelma (2020) kuin Harambam (2020) kääntyvät postmodernismin puoleen todeten, että juuri sen tarjoama teoreettinen viitekehys voisi tarjota analyyttisen työkalupakin, jonka avulla salaliittoteorioidenkin kaltaisia kompleksisia ilmiöitä voi tehdä näkyväksi samalla haastaen mustavalkoista totuuspuhetta.
Nopeita ratkaisuja ei kuitenkaan ole. Sellaisiin turvauduttaessa synnytetään helposti uusia, kenties suurempiakin ongelmia. Esimerkiksi sosiaalisen median yritysten pyrkimys rajoittaa QAnon-salaliittoteorian leviämistä algoritmisen moderoinnin avulla nostaa väistämättä esiin kysymykset sananvapaudesta, suuryritysten vallasta ja siitä, voivatko kaupalliset yritykset määritellä demokraattisissa yhteiskunnissa sallitun poliittisen puheen rajat.
Lähteet
Andrejevic, M. (2013) Infoglut: How Too Much Information Is Changing the Way We Think and Know. New York: Routledge.
Bradley, F.; Bangeter, A. & Bauer, M. (2013) Conspiracy Theories as Quasi-Religious Mentality. An Integrated Account from Cognitive Science, Social Representations Theory and Frame Theory. Frontiers in Psychology. 16.7.2013.
Brotherton, R. (2015) Suspicious Minds: Why We Believe Conspiracy Theories. Bloomsbury Publishing.
Butter, M. & Knight, DP. (2018) The History of Conspiracy Theory Research: A Review and Commentary. Teoksessa JE. Uscinski (toim.) Conspiracy Theories and the People Who Believe Them. Oxford: Oxford University Press.
Byford, J. (2011) Conspiracy Theories: A Critical Introduction. London: Palgrave MacMillan.
Calcutt, A. (2016) The surprising origins of ‘post-truth’ – and how it was spawned by the liberal left. The Conversation, 18.11.2016.
Campbell, C. (1972) The Cult, the Cultic Mileu and Secularization. Teoksessa Michael Hill (toim.) A Sociological Yearbook of Religion in Britain. London: SCM Press.
Harambam, J. (2020) Contemporary Conspiracy Culture. Truth and Knowledge in an Era of Epistemic Instability. London: Routledge.
Hofstadter, R. (1966) The Paranoid Style in American Politics and Other Essayes. London: Cape.
Jääskeläinen, Petri (2020) Hyvinvointivalmentajia ja terveysguruja hurahti QAnon -salaliittoteoriaan: joogaopettajat jakavat maskipelotteluita ja haukkuvat koronarajoituksia. Seura, 15.10.2020.
Korvola, J-E. & Vuorelma, J. (2020) Politiikan totuudet eivät ole tieteenfilosofiaa. Tieteessä tapahtuu, 1/2020, s. 51-55.
Lantian, A.; Muller, D.; Nurra, C. & Douglas, KM. (2017) ”I Know Things They Don´t Know”. The Role of Need for Uniqueness in Belief in Conspiracy Theories. Social Psychology, 48(3), 160-173.
Lyotard, J-F. (1985) Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Tampere: Vastapaino.
McIntyre, L. (2018) Post-Truth. Cambridge, MA: The MIT Press.
Niiniluoto, I. (2019) Kuka hukkasi totuuden? Tieteessä tapahtuu, 2/2019, s. 10-15.
Nurminen, M. & Kovalainen, HA. (2020) Ääriliikkeiden tarinaradikalismi. Teoksessa Maria Mäkelä, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen (toim.) Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa. Tampere: Vastapaino.
Sunstein, C. & Vermeule, A. (2009) Conspiracy Theories: Causes and Cures. Journal of Political Philosophy, 17(2), 202-207.
Thalman, K. (2019) The Stigmatization of Conspiracy Theory since 1950s: ”A Plot to make Us Look Foolish”. London: Routledge.
Uscinski JE. & Parent, JM. (2014) American Conspiracy Theories. Oxford: Oxford University Press.
Ward, C. & Voas, D. (2011) The Emergence of Conspirituality. Journal of Contemporary Religion, 26(1), 103-121.
