Rami Kankaan, Marko Nenosen ja Mari Välimäen keväällä 2021 ilmestynyt kirja K niin kuin katastrofi (Atena) pohtii, mitä koronakriisi paljastaa yhteiskunnastamme ja mitä yhteiskunnat voivat kriiseistä oppia. Alusta kysyi kahdeksan kysymystä kirjoittajilta.
1. Kun maailma muuttuu monimutkaisemmaksi ja moniarvoisemmaksi, yksinkertaisen kärjistetyt poliittiset ja uskonnolliset ja esimerkiksi salaliittoteoreetikkojen luomat viestit viehättävät. Niissä on usein maailmanlopun tai pelastuksen, siis yksinkertaisen ratkaisun lupaus. Salaliittoteoriat puhuttelevat länsimaissa miljoonia ihmisiä, koska ihminen ei ole maallistunut, vaikka maailma on. Salaliittoteorioiden suosio kertoo vaikeudesta elää ympäristössä, jossa kellään ei ole hallussaan absoluuttisia totuuksia. Salaliittoteoria on yritys selittää, että merkittävät tapahtumat tai kehityskulut johtuvat kahden tai useamman tahon salaisesta suunnitelmasta. Millaisia kriisejä tai ongelmia voi aiheutua, jos yksinkertaistava maailmanselittäminen muuttuu valtavirtaisemmaksi?
Euroopan historian suurimpia salaliittoja on ollut noitien hyökkäys kristikuntaa vastaan 1500- ja 1600-luvulla – kuten siis uskottiin. Uudenlaisen noituuden uskottiin syntyneen siksi, että maailmanloppu oli lähellä. Paholaisen luo lentävistä noidista ei ole Raamatussa mitään, mutta asiaa selitettiin Raamatun viisauksilla.
Noidat olivat tavallaan ulkoinen vaara eli Paholaisen tuoma uhka, mutta yhtä lailla meidän keskellämme eli yhteiskunnan sisällä naapurusten ja tuttujen tuoma uhka. Tällainen mekanismi on salaliittoteorioissa tavallinen.
Ja noitavainot kuvaavat sitä, mitä tällaisista ajatuksista voi syntyä.
Se, mikä on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä, on se, että meillä ja etenkään Yhdysvalloissa ei ole enää kunnollista ulkoista vihollista toisin kuin kylmän sodan aikana. Tätä on korostanut myös esimerkiksi Alondra Nelson Princetonin yliopistosta. Sosialistisen maailmanjärjestelmän hajoamisen jälkeen vihollisemme ovat nyt omassa joukossamme, eivät rautaesiripun takana. Tarve löytää vihollisia näyttää suurelta. Myös noitavainojen aikana viholliset olivat omassa joukossamme.
2. Pahimmillaan salaliitot ja poliittiset ja uskonnolliset ääriliikkeet luovat hämmennyksen, demokratian rapautumisen ja lisäksi terrorismia. Menneinä aikoina maantiede ja kulttuuriset erot rajoittivat näitä liikkeitä, mutta nykymaailman globaalin verkoston ansiosta samanmieliset löytävät toisensa ja rahoittajansa helpommin, kirjoitatte. Toisaalta terrorismiin sinänsä liittymätön kriisi voi luoda väkivaltaa. Koronakriisi on jo aiheuttanut mellakoita. Kirjoitatte, että väkivalta pulpahtaa pinnalle kaikissa kriiseissä ja katastrofeissa:
Väkivalta liittyy likimain aina kaikkiin katastrofeihin, niihinkin, joita ihminen ei aiheuta. Kun maanjäristys romahduttaa yhteisön tai sähkökatkos yhdysvaltalaisen kaupungin, alkavat varkaudet, ryöstöt, jopa murhat. Väkivalta on siis katastrofien julma oheistuote. Väkivalta on aina lähempänä kuin jokapäiväisesti ajattelemme.
Miksi väkivalta kuvitellaan usein kauas, joko menneisyyteen tai muille alueille?
Väkivalta on tavallisesti hyväksyttyä, vaikka emme huomaa sitä. Monissa kaupungeissa poliisin väkivaltahälytyksistä puolet voi tulla kodeista eikä katutappeluista. Niin on ollut vuosikymmeniä eikä siitä ole juuri melua nostettu.
Naisiin kohdistuva väkivalta on useissa maissa, esimerkiksi Puolassa ja Venäjällä, maantapa. Ja kun kouluissa jotakuta pahoinpidellään, se on ”koulukiusaamista” eikä väkivaltaa, eikä siitä voi tuomitakaan, koska alaikäisiä voidaan saada vastuuseen vain aivan poikkeuksellisissa tapauksissa.
Väkivallan poliittisten, aatteellisten ja uskonnollisten syiden vuoksi on edelleen usein hyväksyttyä, jos olemme yhtä mieltä niistä päämääristä, joita väkivallalla ajetaan. Monet toivovat pikkuisen rälläköintiä ja mekkalaa, koska se purkaa pahaa oloa ja kostaa niille, joita pidetään syyllisinä.
Mutta tärkein seikka on silti aivan toinen: vuosikymmeniä ja länsimaissa vuosisatoja väkivalta on vähentynyt eikä lisääntynyt, ja ihmisten turvallisuus on parantunut eikä huonontunut. Myös sotien määrä on maailmassa laskenut viime vuosikymmeninä.
Ongelma on siinä, olemmeko nyt tekemässä käännettä tässä asiassa, ja lisääntyykö väkivallan käyttö oman käden ”oikeutena” – se ei siis ole oikeusjärjestelmän mukaista – ja lisääntyykö väkivalta poliittisten ja uskonnollisten tavoitteiden puolesta.
3. Nassim Taleb kehitteli paljon käytetyn mustan joutsenen käsitteen. Kirjanne mukaan pandemiat eivät ole aitoja mustia joutsenia, koska asiantuntijat ovat tienneet niiden tulevan. Asia on näin, ja myös Talebin mukaan koronaviruksen leviäminen ja sen hoito erityisesti Yhdysvalloissa on ollut esimerkki vain huonosta ennakoinnista ja surkeasta toiminnasta. Pandemia on Talebin mukaan enne globalisaation haavoittuvuudesta. Miten oleellista globalisaation haavoittuvuuden ymmärtäminen on, jos mahdollisiin tulevaan kriiseihin halutaan saada ennakoiva näkökulma? Miten mustiin joutseniin voi varautua? Kehityskulkuja on mahdollista ennakoida yleissivistyksellä ja toisaalta myös jatkuvasti kehittyvillä datapohjaisilla ratkaisuilla. Kannattaako mustista joutsenista puhua, ja miksi korona ei ollut musta joutsen?
Mustat joutsenet ovat tulevaisuutta tarkasteleville synkkiä inspiraation lähteitä. Varautuakseen on pystyttävä kuvittelemaan kaikenlaisia uhkia. Katastrofeja on aina ollut ja tulee olemaan. Todellinen musta joutsen on hätkähdyttävä, koska se on jotakin sellaista, mitä emme ole kyenneet etukäteen ajattelemaan emmekä ennakoimaan. Usein mustaan joutseneen saattaa kuitenkin liittyä ennalta tunnettuja elementtejä. Tunnettuja pelon kohteita ovat muun muassa uinuvat tulivuoret, potentiaaliset maanjäristykset ja aurinkotuulesta johtuvat häiriöt. Näissä tapauksessa mustan joutsenen rooliksi jää lähinnä ajoitus ja vaikutusten laajuus.
Koronasta tiedettiin etukäteen todella seikkaperäisiä asioita. Koronan virusperhettä on tutkittu paljon ja uusi variantti (SARS-CoV-2) oli odotettavissa. Jopa ajankohta oli lähes ennustettavissa, koska tutkijat olivat jo tunnistaneet virusten, villieläinten ja märkätorien yhteyden. Siksi koronan kohdalla musta joutsen taisikin olla reagointi epidemiaan. Aluksi se kiellettiin, sitä vähäteltiin ja tietoa pimitettiin. Leviämisen nopeus pandemiaksi lienee myös yksi osa hämmästystä. Ruotsissa valmistui ”pandemiberedskap” eli pandemioihin varautumisen ohje vain kuukautta ennen kuin pandemia iski. Silti todellisuus yllätti.
Yllätykseen ei siis aina tarvita edes mustaa joutsenta, täysin yllättävää ilmiötä. Joskus myös ns. valkoinen joutsen aiheuttaa kriisin, koska teorian muuttuminen tosielämäksi yllättää lähes aina.
4. Kirjan johdanto on eräänlainen koronakriisin lyhyt historia Suomessa. Nyt monista tuntuu, että historiaan jäävät keväällä koetut poikkeukselliset järjestelyt: Siirryttiin etätyöhön ja etäopetukseen. Valmistumiseen ja itsenäistymiseen liittyvät sukupolvikokemukset jäivät joillain nuorilla välistä. Julkiset kokoontumiset rajoitettiin kymmeneen henkeen, ja normaalista elämästä tuli terveysriski ja ainakin sosiaalinen tabu. Matkustaminen ulkomaille ja kotimaan sisälläkin muuttui epämukavaksi ja kielletyksi. Keväällä 2020 yli 70-vuotiaat niputettiin varmuuden vuoksi yhdeksi eristettäväksi joukoksi. Jäävätkö historiaan voimakkaan poikkeukselliset asiat, jotka kuitenkin ovat lyhytaikaisia? Koska voimme tietää, mikä oli todella poikkeuksellista? Miten kokonaiskuva voi muuttua, kun kriisiä tarkastellaan arkistoaineiston kautta?
Voimakkaasti latautuneet tapahtumat jäävät ihmisten mieleen ja varmasti näitä suuriin ihmisjoukkoihin vaikuttaneita tapahtumia käsitellään myös historiantutkimuksessa. Koronakriisi on kestänyt nyt yli vuoden, vaikuttanut kaikkien elämään ja arkeen. Se tulee jäämään myös 2020-luvun alkua määritelleeksi asiaksi.
Koronakriisin kohdalla tutkijoilla on tulevaisuudessa lähteiden suhteen runsauden pula. Tutkijat saavat nykyhetkeä laajemmin viranomais- ja yksityisaineistoja, jotka syventävät tietoja päätöksenteosta ja myös koronakriisin arjen kokemuksista. Historioitsijoille on tässä töitä vuosikausiksi.
5. Etätyöstä on puhuttu vuosikymmeniä. Koronakevät teki etätyöstä pakollista siellä, missä se on mahdollista. Kirjoitatte, että myös työmarkkinapoliittisesti tapahtui merkittäviä muutoksia, kun koronakriisin pakottamana tehtiin kirjanne mukaan sodanaikaista »tammikuun kihlausta» muistuttavia päätöksiä. Työmarkkinajärjestöt sopivat hallituksen kanssa nopeutetusta irtisanomismenettelystä eli irtisanomisesta tai lomautuksesta ilman yhteistoimintaneuvotteluja. Vastaavasti lomautetun ja irtisanotun omavastuupäivät poistettiin. Mitkä kotimaiset koronakriisin hoidosta seuranneet toimet jäävät muistoihin ja historiaan?
Etätyö jää elämään, mutta moni haluaa myös palata työpaikalleen ja tapaamaan ihmisiä. Sosiaalisuuden kaipuu on syvä ja eristäytyminen on pitkittyessään vahingollista. Korona jättää pahoja arpia työelämään. Se on eriarvoistanut työmarkkinoita entisestään. Toisia kriisi on kohdellut silkkihansikkain ja jopa taloudellisesti myönteisesti, toisille se on ollut täydellinen katastrofi. Erityisen synkästi korona on kohdellut kulttuurialan toimijoita. Se tullaan muistamaan pitkään.
Irtisanomiset ja lomautukset ovat tuttuja entuudestaan, mutta nyt rajuinta vastustusta ja katkeruutta on hillinnyt tietoisuus kasvottomasta vastustajasta. Kriisin pitkittyessä jokaisesta päätöksestä tulee poliittinen, mikä tuo takaisin perinteisemmän suhtautumisen työsuhteen päättymiseen ja töiden häviämiseen. Epätasa-arvoisuuden tunne aiheuttaa paljon kitkaa tulevaisuudessa. Polarisoituminen pahenee.
6. Kirjanne mukaan poliittisen järjestelmän kannalta arveluttavin erimielisyys koronakriisin hoidossa oli presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Sanna Marinin erimielisyys. Miten se vertautuu aiempiin parlamentaarisiin kiistoihin? Muistetaanko se vielä 10 vuoden kuluttua?
Monet kaipaavat vahvaa johtajaa. Kuten kirjoitamme, sellaisella ajatuksella on myyttinen ja uskonnollinen pohja jumalien kuvissa. Se on turvallisuushakuisuutta tilanteissa, joissa usko vakiintuneisiin muotoihin ja instituutioihin horjuu.
Demokratian kannalta se on ongelma. Urho Kekkonen puuttui yhtenään hallituksen työhön ja muutoinkin tunki hänelle kuulumattomiin asioihin. Hänet valittiin ilman vaaleja poikkeuslailla vuonna 1973 ja yhtä poikkeuksellisesti, joskin näytösluontoisin vaalein, vuonna 1978. Näihin vaaleihin ei oikeita vastaehdokkaita haluttu. Siitä opittiin, että pääministeri johtaa parlamentaarista järjestelmää, ja sen mukaisia linjauksia ruvettiin tekemään 1990-luvulla ja lopulta vuoden 2000 valtiosääntöömme.
Tasavallan presidentin Sauli Niinistön tiedetään olevan hyvin ahkera myös arkipäivän poliittisissa asioissa. Kerromme siitä, kuinka hallitus ja eduskunnan vanhat parlamentaarikot, kuten silloinen puhemies Matti Vanhanen, mutta myös esimerkiksi oikeuskansleri Tuomas Pöysti kohteliaasti hukuttivat koko ajatuksen ulkoparlamentaarisesta ja lakeihin perustumattomasta ”koronanyrkistä”. ”Koronanyrkki” oli sitä paitsi viestinnällisesti aivan kaamea sana, joskin ehkä kuvasi miehisiä mietteitä naisten johtaman hallituksen aikana.
Kuten kirjoitamme, ”tyttöjen hallituksen” johtamiskykyä epäiltiin kriisin aikana.
Yleisesti katsotaan poliittisissa piireissä, että Niinistö kolisteli valtaoikeuksiensa rajoilla melko lailla. Tätä ei kuitenkaan tohdita ääneen sanoa.
Olennaista demokraattiselle järjestelmälle on, että se toimii myös kriisien oloissa. Siksi hallinnon ja päätöksenteon kriisivalmiutta on aina pidettävä silmällä, hyvinäkin aikoina. Muutoin luottamus hyvään hallintoon ja päätöksentekoon katoaa. Se johtaa kuvitelmiin siitä, että joku ”viisas” mies – mieshän se apuun huudettava sitten aina on – tarvitaan komentajaksi.
7. Kirjoitatte syistä, miksi Ruotsin koronalinja on ollut niin erilainen. Historian pitkät linjat voivat selittää monella tavalla Suomen ja Ruotsin eroavuutta koronakriisin hoidossa. Ruotsista puuttuivat Suomen valmiuslakia vastaavat rauhanaikaa koskevat säädökset, yksilön vapauteen ja oikeuksiin oli poliittisesti vaikeaa tai kenties mahdotonta puuttua, kirjoitatte. On vielä epäselvää, mitkä valtiot ja alat toipuvat koronakriisistä parhaiten. Koronan pidempiaikaisia talousvaikutuksia ei voi vielä tietää. Uskallatteko ennustaa, miten muista länsimaista poikennut Ruotsin linja jää historiaan?
Tulevaisuudessa tehtävissä analyyseissa Ruotsin muista poikkeava koronaepidemian hoidon linja keväällä 2020 tullaan todennäköisesti muistamaan. Ruotsi ei sulkenut yhteiskuntaansa, kuten monet muut maat vaan luotti ihmisille annettujen suositusten voimaan. Tähän oli kolme syytä. Ruotsin lainsäädäntö ei mahdollista poikkeustilan julistamista rauhanaikana epidemian vuoksi toisin kuin esimerkiksi suomalainen lainsäädäntö. Poikkeustilan mahdollistamaa kansalaisten oikeuksien voimakasta rajoitusta ei yksinkertaisesti voitu tehdä. Tämä seikka oli todettu useissa 2000-luvulla tehdyissä selvityksissä mahdolliseksi riskiksi rauhanajan kriisitilanteissa. Ruotsissa lainsäädännön uudistaminen on jo aloitettu.
Toinen syy Ruotsin linjaan oli yksilön oikeuksien kunnioittaminen ja yksilön vastuun korostaminen. Pääministeri Stefan Löfven vetosi vastuuseen, ymmärrykseen ja hyviin tapoihin. ”Folkvett” oli asenne, jota jokaiselta ruotsalaiselta kaivattiin. Kolmas merkittävä tekijä oli talous. Voimakkaiden sulkutoimien nähtiin johtavan sosiaalisiin vaikeuksiin ja talouden lamaan.
Tulevat tutkimukset tulevat kuitenkin korostamaan sitä, että vuoden 2020 kuluessa Ruotsin ja muiden maiden koronastrategiat alkoivat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Mitään maata ei voi pitää pitkään suljettuna ja toisaalta joitain rajoituksia tarvitaan epidemian hillitsemiseksi kaikkialla. Vuoden kuluessa yhteiskuntansa sulkeneet vapauttivat liikkumista ja loppuvuodesta 2020 esimerkiksi Suomen ja Ruotsin epidemian hallinta oli hyvin samankaltaista. Keväällä 2021 näyttää siltä, että Suomessa otetaan jälleen käyttöön tiukemmat rajoitukset kuin Ruotsissa.
8. Yksi kirjan ennustuksista on digitalisaation arvaamaton luonne ja haasteet. Yhteiskuntien ja poliittisten toimijoiden pitäisi olla siitä vähintään yhtä kiinnostuneita kuin digitalisaatiolla rahaa tekevät yritykset ovat. Digitalisaatio on tuonut saataville entistä enemmän tietoa, mutta se on tehnyt meidät myös sokeaksi tiedon katoamiselle ja riippuvuudellemme datasta. Parikymmentä vuotta sitten jatkuvalle valvonnalle alistuminen liitettiin totalitaarisiin valtioihin. Neuvostoliiton ja Itä-Saksan aikaan tietojen kerääminen ihmisistä oli pahan valvojavaltion piirre. Nyt dataa kerätään paljon enemmän, mutta dataa keräävät yritykset kaupallisin tarkoituksiin.
Digitalisaation ”koronakriisi” voisi olla esimerkiksi se, että kerättyä dataa siirtyy vääriin käsiin, tai arkeamme ohjaava näkymätön data, tai sen tuottamisen reunaehdot, tuhoutuvat. Mitä se tarkoittaisi ja miten siihen voi varautua?
Maailma pyörii tällä hetkellä datan ympärillä. Tieto on arvokasta ja sen avulla tehdään miljardien liikevaihtoja. Datan tuottajat eli tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä toistaiseksi. Päinvastoin, datasta ei saa korvausta ja kerätty tieto voi kääntyä luovuttajaansa vastaan. Länsimaisen ihmisen tiedot pyörivät käytännössä kourallisen suuryrityksen palvelimilla.
Digitalisaation myötä valveutuneet ihmiset ovat alttiita harjoittamaan itsesensuuria. Tällä on suora vaikutus sanavapauteen ja tunteeseen omista vaikutusmahdollisuuksista. Vain 10 vuotta sitten uskottiin, että internet ja sosiaalinen media olisivat vapauttaneet sanan ja laajentaneet demokratiaa maailmanlaajuisesti. Nyt on huomattu, että kehityskulku on ollut päinvastainen. Koneet ja bisneslogiikat ohjaavat toimintaa niin, että huomiota herättävimmät viestit vahvistuvat. Se ei edistä demokratiaa.
Digitalisaatiossa tieto itsessään varastoituu määrällisesti eikä se valikoidu muistin kaltaisesti. Se myös vääristää kontekstitietoisuutta. Digitalisaation ominainen piirre on myös sen aineettomuus. Fyysistä ovat palvelimet, joissa massiiviset tietomäärät pyörivät. Jos tiedolla ei ole vertaisia artefakteja ja palvelimiin kohdistuu jokin kollektiivinen katastrofi, voimme menettää tietoa kohtalokkaan paljon. Kulttuurin ylläpito on siis myös muistin monipuolista ylläpitoa.
Kirjalla on Spotifyssa oma soundtrack, johon valittu musiikki kuvaa eristäytymisen, katastrofien ja toivonkin tunnelmia.
