Alusta julkaisee koko 26.11. alun perin lähtetyn keskustelun litteroituna saavutettavuuslain vaatimusten täyttämiseksi. Katso muut Seurannassa-jaksot sarjan kotisivulta.
TIINA HEIKKILÄ: Tervetuloa Seurannassa-lähetystä seuraamaan. Seurannassa on Alusta-verkkojulkaisun ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan yhteisprojekti. Täällä asiantuntijat keskustelevat koronaviruksen kanssa elävästä yhteiskunnasta.
Tänään meillä on vähän ikävämpi aihe. Olemme täällä keskustelemassa koronasta ja koronaeristyksen aiheuttamista konflikteista kotona.
Keskustelemassa ovat lasten kaltoinkohtelua tutkinut Tampereen yliopiston hoitotieteen professori Eija Paavilainen ja perheväkivaltaa tutkinut Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan apulaisprofessori Marita Husso.
Teillä molemmilla on myös viritteillä koronaan, tai koronaeristykseen liittyviä tutkimushankkeita, joista myöhemmin lisää. Ja minä olen Tiina Heikkilä, olen Alusta-verkkojulkaisun toimittaja.
Missä vaiheessa kevättä te ymmärsitte sen, että korona tulee vaikuttamaan ja miten korona tulee vaikuttamaan myös teidän omiin tutkimusaloihinne? Te tutkitte perheväkivaltaa ja lasten kaltoinkohtelua, ja tällainen eristys tulee jollain tavalla varmasti vaikuttamaan myös teidän tutkimusaiheisiinne. Miten te sen tajusitte?
MARITA HUSSO: Kyllä se tuli hyvin varhaisessa vaiheessa esille. Alkoi tulla aika nopeasti tutkimustietoa eri paikoista maailmalta. Myös Suomesta alkoi tulla kyselyitä ja alkuun näkyi se, että tuli paljon muutoksia.
Jos ajattelee palveluita ja instituutioita, koulua ja päiväkotia, perheiden arki rupesi muuttumaan niin merkittävällä tavalla, että itsestään selvästi kävi ilmeiseksi, että näitä muutoksia näkyy myös perheen sisäisissä konflikteissa ja vallankäytössä, ja väkivallassa, ylipäänsä perhesuhteissa ja lähisuhteissa.
EIJA PAAVILAINEN: Joo samaa mieltä. Kyllä aika äkkiä tuli semmoinen olo, että tästä seuraa kaikenlaisia asioita. Tietysti ei voi sanoa mikä mistäkin johtuu tarkkaan. Semmoinen tunne tuli heti, että tämä jotenkin vaikuttaa omaan tutkimuskenttään. Sitten ihan silleen, että miten aineistoja saa, eli kuka suostuu vastaamaan kyselyihin tämmöisenä aikana. Jos ajattelee vaikka terveydenhuoltojärjestelmää, niin ei henkilökunta kerennyt vastaamaan heti kyselyihin.
Kun tilanne paheni, monet hankkeet viivästyivät ihan aineiston keruun takia, koska tutkimuskohteet eivät ehtineet vastaamaan ja monet organisaatiot sanoivat, että he eivät nyt voi osallistua mihinkään.
TIINA HEIKKILÄ: Mitä kautta se tieto sitten tulee?
EIJA PAAVILAINEN: Eri tahot alkoivat kerätä sitä aineistoa. Tietoa tuli eri maista ja Suomestakin. Esimerkiksi järjestöt laittoivat äkkiä pystyyn kyselyitä, ja eräs gradun tekijä sai aika pian aineistoa analysoitavaksi.
MARITA HUSSO: Joo, se oli jännä. Oli kiinnostavaa huomata miten nopeata ja nopeatempoista tutkimus on. Miten äkkiä alkoi tulla alustavia tietoja ja alustavaa dataa, ja myös analyysejä. Aivan hurjaa vauhtia lähdettiin eteenpäin. Meillä oli keväällä 2020 meneillään juuri kouluissa focus-ryhmähaastattelut opettajaopiskelijoille ja opettajille sekä koulun muulle henkilökunnalle väkivallan kohtaamisen haasteesta, sukupuolittuneesta väkivallasta, ja sen kohtaamisesta kouluissa. Siinä huomasi, että kun koronapandemia alkoi tulla ja tämä tilanne alkoi muuttua, aineiston keräämiseen liittyvät haasteet tulivat hyvin nopeasti konkreettisiksi. Mutta kiinnostavaa oli notkeus ja joustavuus, miten nopeasti otettiin näitä etäyhteyksiä myös tutkimuksellisesti käyttöön, oli itsellenikin aika ison hämmästyksen aihe. Ihmiset aika notkeasti siirtyivät systeemistä toiseen.
EIJA PAAVILAINEN: On julkaistu sellaistakin tietoa, että kun on paljon julkaistu tutkimuksia koronatilanteeseen liittyen erilaisiin tilanteisiin perheissä tai ylipäätään tautiin itseensä. Niin kuinka luotettavaa se tieto on, kun se tulee niin nopeasti. Tutkimuksia ei ehdi esimerkiksi vertaisarvioimaan tai muuta, kun ne jo julkaistaan.
TIINA HEIKKILÄ: Tieteessä tapahtuu- lehdessä taisi oli ainakin tästä asiasta. Teidän tutkimuskohteenne ovat lasten kaltoinkohtelu ja lähisuhdeväkivalta. Tutkitte myös muita asioita, mutta tässä nyt puhutaan niistä suurin piirtein tällä rajauksella lasten kaltoinkohteluun ja lähisuhdeväkivaltaan. Perheväkivaltaan ja lasten kaltoinkohteluun on tunnettuja riskitekijöitä. Miten nämä riskitekijät ovat tulleet koronaeristyksen aikana näkyviin? Mitä oikeastaan nämä tällaiset riskitekijät ovat?
Mutta mitä korona on tehnyt näkyväksi ja miten se on vaikuttanut perheisiin? Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen se, että meillä on tietynlaiset institutionaaliset käytännöt, rakenteet, palvelujärjestelmät ja kun niissä tapahtuu muutoksia, perheen arjessa tapahtuu muutoksia. Esimerkiksi koulut ja päiväkodit.
MARITA HUSSO: Hyvin monenlaisia riskitekijöitä on, ja niitä on tutkimuksellisesti nostettu paljon esille. Mutta mitä korona on tehnyt näkyväksi ja miten se on vaikuttanut perheisiin?
Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen se, että meillä on tietynlaiset institutionaaliset käytännöt, rakenteet, palvelujärjestelmät ja kun niissä tapahtuu muutoksia, perheen arjessa tapahtuu muutoksia. Esimerkiksi koulut ja päiväkodit. Palveluiden saatavuudessa myöskin tapahtui isoja muutoksia. Jos ajattelee esimerkiksi perheneuvolapalveluita, mitä tahansa julkisia palveluita, meidän sosiaalipoliittista palvelujärjestelmää, niin muutokset niissä tietenkin nostivat tosi paljon asioita esille ja muuttivat perheen sisäistä dynamiikkaa. Arki piti tietyllä tavalla uudestaan miettiä. Semmoinen on totta kai riskitekijä, koska monille osapuolille kertyy monenlaista kuormitusta, uudenlaisia vastuita, velvoitteita, huolta ja paineita.
EIJA PAAVILAINEN:Juuri näin. Jos ajattelee omia tutkimuksia siitä, että mitä lasten kaltoinkohtelun riskitekijät ovat normaalioloissa, ne riskitekijät, joita on vuosikausia tutkittu, niin siellähän nousee lapseen itseensä liittyviä tekijöitä ja vanhempaan ja perhetilanteeseen liittyviä riskitekijöitä. Niistä olemme kirjoittaneet hoitosuosituksissa jo kauan sitten. Hoitosuositusta ollaan nyt päivittämässä.
On mielenkiintoista nähdä, miten koronaeristys vaikuttaa mahdollisesti tässä tilanteessa. Riskitekijät ovat lapsen käyttäytymiseen liittyviä asioita, ja sitten vanhemman alkoholinkäyttöön tai mielenterveysongelmiin ja perheväkivaltaan ja liittyviä asioita, jotka normaalioloissakin vaikuttavat.
On mielenkiintoista nähdä, miten koronaeristys vaikuttaa mahdollisesti tässä tilanteessa. Riskitekijät ovat lapsen käyttäytymiseen liittyviä asioita, ja sitten vanhemman alkoholinkäyttöön tai mielenterveysongelmiin ja perheväkivaltaan ja liittyviä asioita, jotka normaalioloissakin vaikuttavat.
Voisi ajatella, että ne varmaan tämmöisessä tilanteessa kärjistyvät. Eli syntyy otollisimmat olosuhteet väkivallalle, kun tulee eristäytymistä. Jos perheet ovat muutenkin eristäytyneitä, eivätkä käytä palveluita, niin sellaiset perheet varmaan vielä vähemmän käyttävät palveluita nyt. Kuulimme keväällä tai kevään jälkeen, että esimerkiksi kouluterveydenhuollon käynnit olivat viidenneksellä vähentyneet ja lastenneuvola tai äitiysneuvolakäynnit ehkä 40%. Eli perheet eivät menneet palveluihin.
MARITA HUSSO: Ja se näkyy myös turvakotipalveluissa ja niihin liittyvissä tutkimuksissa, että samaan aikaan kun väkivallan määrä on lisääntynyt koronan aikana, turvakotien käyttöaste on pienentynyt. Eli ihmiset eivät hakeudu palveluihin.
Meillä kertyy tällä hetkellä tosi kiinnostavaa seuranta-aineistoa, jota tulee koko ajan. Tätä seuranta-aineistoa on saatavilla hyvin pitkältä ajanjaksolta.
Sama liittyy palveleviin puhelimiin. Puhelujen määrä alkoi lopulta kasvaa huimasti, ihan ennennäkemättömiin lukuihin, mutta heti siinä kriisitilanteessa ja ja kriisin alkuvaiheessa näkyi semmoinen pieni väheneminen. Sitten alkoi näkyä se, että ihmisillä on tosi paljon tarvetta tälle avulle. Mutta palveluihin hakeutumisessa on selkeästi ongelmia. Eli se, miten ne palvelut kohtaavat tämän tyyppisissä tilanteissa ihmiset, on sellainen asia, missä on selkeästi tutkimisen tarvetta ja myös kehittämisen tarvetta.
EIJA PAAVILAINEN: Tämä ilmiö on varmaan yleismaailmallinen. Meillä on tutkimusyhteistyötä Euroopassa, ja sieltä tuli eri maista hyvin samantapaista viestiä. Eli normaalipalvelut suljettiin ja tilalle tuli chattia ja puhelinsoittopalvelua. Joissakin maissa lisättiin näitä ihan tarkoituksella, että tuli erilaisia uusia systeemeitä.
TIINA HEIKKILÄ: Eli ihmiset käyttivät etäpalveluita, ja esimerkiksi auttavat puhelimethan ovat lähtökohtaisesti jo etäpalveluita. Niitä pystyy käyttämään myös kotoa käsin, ja niitä sitten kuitenkin käytettiin. Jotkut putoavat palveluiden piiristä, toiset perheet ei myöskään ole palveluiden piirissä, vaikka saattaisi olla syytäkin olla.
Täällä keskusteltiin lokakuussa sosiaalipsykiatrian professori Sami Pirkolan ja tutkijatohtori Marjo Kolehmaisen kanssa siitä, että miten koronaeristys vaikuttaa mielenterveyteen ja mielenterveyspalveluihin.
Jos mielenterveyspalveluiden parissa olevat ihmiset tarvitsevat aktiivista otetta siihen, että he pysyvät mukana, onko perheiden suhteen sama, että jos tämmöistä aktiivista mukaan ottavaa otetta ei ole, niin siinä saattaa tulla palvelujen piiristä putoamisia, jotka sitten näkyvät viiveellä hyvinkin fataalisti, vai onko näin?
EIJA PAAVILAINEN:Kyllä se varmaan voi olla just noin. Jos ajattelee esimerkiksi neuvolapalveluita, Suomessahan lähes kaikki käyvät neuvolassa. On tutkimusta myös siitä, että perheet, joilla on enemmän ongelmia eivät välttämättä käy neuvolassa niin usein. He saattavat peruuttaa käyntejä, jättää tulematta ja tämän tapaista.
Uskon, että tällainen käyttäytyminen varmaan on lisääntynyt. On mietitty paljon sitä, miten niitä perheitä ja lapsia voidaan etsiä, ja mistä ne pitäisi löytää. Jos he eivät tule itse, niin heitä pitää etsiä sitten näiden palveluiden piiriin.
Toisaalta silloin kun lapset eivät olleet koulussa ja monet olivat pois päiväkodeista, niin ei ollut oikein mitään paikkaa, mistä olisi voinut etsiä. Jos ei joku terveydenhoitaja tai lastentarhanopettaja lähtenyt sitten kotiin etsimään, missä se lapsi on.
TIINA HEIKKILÄ: Onko tämmöistä tehty ylipäätään?
EIJA PAAVILAINEN: Jos huoli herää, mutta ei se varmaan kovin tavallista ole. Kyllä siinä pitää olla joku todellinen huoli. Mutta moni terveydenhoitaja siirrettiin koronajäljitykseen ja tämän tapaisiin asioihin. Korona sitoi palveluita monella tavalla.
MARITA HUSSO: Jos ajattelee lastensuojelutilastoja, joita on tehty keväällä, niin tietyllä tavalla palveluiden väliin tippuminen näkyy myös tuossa turvakotiaineistossa, jota kertyy tähän koronatutkimukseemme liittyen.
Se näkyy esimerkiksi avovastauksissa sillä tavalla, että ihmiset kertovat huolesta ja turvattomuuden tunteesta ja tietyllä tavalla myös luottamuksen murenemisesta. Nekin perheet, tai äidit ja lapset, jotka ovat turvakodeissa olleet, ovat saattaneet lähteä pois sen takia, että arki on ollut niin kuormittavaa siellä lasten kanssa, koska pitää ottaa korona huomioon. Eristäytyminen omaan huoneeseen ja rajoitteet toimintaan turvakodeissa ja näissä instituutioissa voivat olla hyvin raskaita ja hankalia. Ne voivat aiheuttaa sen, että ihmiset kokevat olonsa hirveän hankalaksi ja raskaaksi muutenkin raskaassa elämäntilanteessa. Ihmiset saattavat turvautua muihin omiin turvaverkkoihinsa, ja olla samalla palveluiden ulottumattomissa ja näkymättömissä.
”Tietyllä tavalla palveluiden väliin tippuminen näkyy myös tuossa turvakotiaineistossa, jota kertyy tähän koronatutkimukseemme liittyen. Se näkyy esimerkiksi avovastauksissa sillä tavalla, että ihmiset kertovat huolesta ja turvattomuuden tunteesta ja tietyllä tavalla myös luottamuksen murenemisesta.”
Turvakotipaikkoja oli keväällä hyvin paljon tyhjillään. On muutenkin elämässä huolta, pelkoa, stressiä. Sitten kun vielä joutuu ottamaan huomioon poikkeustilanteen, niin kyllä se ilman muuta vaikuttaa palveluihin hakeutumiseen ja turvautumisen.
TIINA HEIKKILÄ: Mennään kohta näihin, kun teillä on tosiaan molemmilla koronaan liittyviä tutkimuksia tai koronan koronaeristykseen liittyviä tutkimuksia. Ette tutki koronaa vaan koronaeristyksen sosiaalisia seurauksia.
Mutta jos nyt puhutaan tästä, että ihmiset putoavat palveluiden väliin, sanoit ja tällä tavalla, että esimerkiksi ensi- ja turvakoteihin ihmiset eivät mene, tai eivät halua jäädä sinne näiden koronarajoitusten takia ja niin edelleen. Mitä tämmöisestä palveluiden väliin putoamisesta siis oikeasti seuraa vuoden tai kahden viiveellä?
MARITA HUSSO: Yhdeksänkymmentäluvulla vastahan me opimme, että ne seuraukset saattavat olla pitkäkestoisia ja hyvin vakavia, kun tämän tyyppisiä yhteiskunnallisia muutoksia tapahtuu.
Sitä pitäisi pystyä ennakoimaan ja miettimään etukäteen, ja tarttua aika nopeasti siihen minkälaisia tilanteita ihmisille aiheutuu ja minkälaista apua ja tukea he tarvitsevat.
Kyllä tässä ihan selkeästi on riskiä sellaiselle tilanteiden kriisiytymiselle. Tietysti se vaikuttaa eri tavalla eri ihmisiin, jos ajattelee arkea ja elämän sujumista. On myös ilman muuta haavoittuvampia ryhmiä, joita se koskettaa vielä huomattavasti enemmän.
Nyt on esimerkiksi tullut uutisia päihdeongelmista ja monista asioista, jotka on nousseet esille korona-aikana.
”Tavallaan korona on tehnyt asioita näkyväksi. Siinä mielessä koronapandemia on toiminut kuin laskuvesi, että se on paljastanut myös ongelmia, jotka meillä on ollut muutenkin, mutta jotka on pystytty jollakin tavalla handlaamaan ja ne on jääneet huomaamatta.”
Tavallaan korona on tehnyt asioita näkyväksi. Siinä mielessä koronapandemia on toiminut kuin laskuvesi, että se on paljastanut myös ongelmia, jotka meillä on ollut muutenkin, mutta jotka on pystytty jollakin tavalla handlaamaan ja ne on jääneet huomaamatta.
TIINA HEIKKILÄ: Täälläkin on monessa lähetyksessä todettu, että se on nimenomaan tehnyt näkyväksi sellaisia asioita, joita yhteiskuntatieteellinen tutkimus on pitkään tutkinut.
EIJA PAAVILAINEN:
Jotenkin voisi olla aika varma, että tulee eriarvoistumista ja huonompiosaisuuden näyttäytymistä eri lailla. Semmoinen polarisoituminen, että joillakin menee ihan hirveän hyvin, joillakin huonommin sen takia, että ne ei saa tukea tässä tilanteessa, kun palvelut ei pysty vastaamaan.
Haluaisin etsivää työotetta moniin paikkoihin. Mentäisiin jos ei nyt ihan kotiin, tai voitaisiin mennä ihan kotiinkin katsomaan, että miten ihmiset voi. Ja ihmisille työkaluja nähdä, jos ongelmia on ja hakea apua.
Mutta tietysti on ihmisiä, jotka ovat niin jaksamattomia, että ne ei pysty oikeastaan oma-aloitteisesti tekemään juuri mitään. He tarvitsevat ehkä eniten apua.
MARITA HUSSO: Toi oli tärkeää, mitä nostit esille toimijuudesta ja siitä, miten tämän tyyppiset tilanteet, kuten pandemiakriisit ja katastrofit ylipäänsä tutkimusten mukaan vaikuttavat tosi paljon ihmisten mahdollisuuteen toimia ja toimijuuteen tietenkin.
”Kriisit lisäävät väkivallan ja konfliktien riskejä. Jos ajatellaan tätä väkivaltateemaa esimerkiksi: se, että altistuu ja joutuu väkivallan kohteeksi omassa arjessaan omassa läheisessä suhteessaan, vaikuttaa ilman koronaakin todella voimakkaasti ihmisten mahdollisuuksiin toimia ja toimijuuteen.”
Kriisit lisäävät väkivallan ja konfliktien riskejä. Jos ajatellaan tätä väkivaltateemaa esimerkiksi: se, että altistuu ja joutuu väkivallan kohteeksi omassa arjessaan omissa läheisessä suhteessa, vaikuttaa ilman koronaakin todella voimakkaasti ihmisten mahdollisuuksiin toimia ja toimijuuteen. Ylipäänsä omaan jaksamiseen. Väkivallan vaikutukset ovat hyvin moninaiset ja vakavat.
Palvelujärjestelmässä unohtuu helposti, että meidän pitäisi huomioida se, että emme voi edellyttää ja vaatia ihmisiltä kauhean vahvaa toimijuutta tilanteessa, jossa se ei oikeasti ole mahdollista. He ovat käyneet niin rankkoja kriisejä läpi elämässään, että tarvitsevat tukea ja apua. Suomalaisessa palvelujärjestelmässä on paljon kehittämistä, koska esimerkiksi väkivaltaluvut ovat olleet hirveän korkeita, siis suhteessa, jos ajatellaan länsimaisittain ja pohjoismaisittain. Ainahan se on suhteellista, mihin verrataan.
Joka tapauksessa väkivalta on ollut meillä yhteiskunnallinen ongelma, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Samaan aikaan tutkimus on osoittanut, että meillä ei puututa väkivaltaan, vaikka se on tiedossa. Meillä on yksityisen ja julkisen rajaa hyvin tiukka, ja olemme ajatelleet, että se on yksityistä ja totuttu sellaiseen asenneilmapiirin. Eli puuttumisessa on ollut ongelmia.
EIJA PAAVILAINEN:
Ylisukupolvisuus, ja siirtymä, millä mekanismeilla hyvät ja huonot asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle on asia, jota pitäisi tutkia paljon enemmän.
Miten siihen voidaan vaikuttaa että, monilla on hankalia asioita, joita pitäisi palveluissa ottaa huomioon, ja lähteä siitä kysymään, mitä on tapahtunut ja miten sinä voit. Sitten siihenkin voisi olla systemaattisia työkaluja, joiden avulla päästään kiinni siihen, mistä pitäisi puhua.
TIINA HEIKKILÄ: Kun ajatellaan vaikka neuvoloita, niin niissähän yksi oleellinen pointti on se, että siellä voidaan matalalla kynnyksellä puuttua siihen, että jos on jotain ongelmia. Nyt, kun neuvolakäynnit ovat vähentyneet, ja myös muissa palveluissa käynti vähenee, siis asiointi paikoissa, joissa voidaan puuttua tällä tavalla asioihin matalalla kynnyksellä ennen kuin ongelmia tulee. Miten suuri ongelma tämä on, että näitä puuttumisen paikkoja ei yksinkertaisesti ole?
EIJA PAAVILAINEN: Mielestäni se on tosi iso ongelma. Ei päästä arvioimaan sitä, mikä perheen ja lapsen todellinen tilanne on. Ei ole ketään, joka menisi sinne, eikä kodista tulla neuvolaan. Ei ole tavallaan paikkaa, jossa huomattaisiin, jos joku menee huonoon suuntaan. Olisi hirveän tärkeää, että kehitettäisiin uusia tapoja siihen, miten voitaisiin perheen tilannetta ja lapsen tilannetta arvioida. Jos niin ei näin tehdä, se johtaa juuri eriarvoistumisen lisääntymiseen. Ihmisten asiat menevät huonompaan suuntaan, huolista tulee aika pian isoja murheita ja seuraa kärsimystä.
MARITA HUSSO: Olen samaa mieltä ja tässä on myös paljon asenteellista ongelmaa. Tietynlaisia käsityksiä, näkemyksiä, jotka liittyvät juuri siihen, että väkivalta on yksityisasia, ja tämän tyyppiset kriisit ja konfliktit ovat asioita, joita olemme tottuneet väistelemään ja sivuuttamaan.
Olemme tehneet tutkimuksia esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa ja myös poliisien kanssa. Väkivaltaan puuttumisessa näkyy ihan selkeästi se, että puuttuminen koetaan haastavaksi edelleenkin. Siinä on paljon taustalla meidän tapaamme ja perinnettä asennoitua ja suhtautua asioihin. Olisi paljon tehtävää myös ihan semmoisen tietoisuuden lisäämisen ja asenteiden muutoksen alueella ja myös yhteiskunnallisten käytäntöjen suhteen. Tunteet ja asenteet ylläpitävät institutionaalisia käytäntöjä ja ideologisia asetelmia. Siinä on hyvin paljon asioita, jotka laajemmin liittyvät paitsi näihin järjestelmiin, myös meidän instituutioihimme ja ideologioihin.
”Väkivaltaan puuttumisessa näkyy ihan selkeästi se, että puuttuminen koetaan haastavaksi edelleenkin. Siinä on paljon taustalla meidän tapaamme ja perinnettä asennoitua ja suhtautua asioihin.”
EIJA PAAVILAINEN: Esimerkiksi neuvolaa on perinteisesti pidetty fyysisen terveyden seurantapaikkana.
Neuvolassa ei ole puututtu siihen, miten perhe tai lapsi voi henkisesti tai sosiaalisesti voi, tai mikä perheen sosioemotionaalinen tilanne on. Siellä on enemmän keskitytty fyysiseen puoleen. Ehkä perheillä on käsitys, ettei neuvolassa oikein voi puhua hankalista asioista.
On erilaisia lomakkeita, joita neuvolassa täytetään. Mutta miten niitä sitten käsitellään? Perheet monta kertaa sitä kritisoivat, että lomakkeita ei sitten kuitenkaan käydä läpi. Jos minulla on huolia tämmöisestä ja tämmöisestä, että niitä ei välttämättä oteta puheeksi, vaikka pitäisi.
Pitäisi olla parempia systemaattisia tapoja siihen, että miten huolet otetaan puheeksi. Neuvolassa perheillä on lupa kertoa kaikesta, mikä heitä painaa tai mitä he haluavat tuoda esiin. Niin ja houkutellaan kertomaan, jotta voidaan auttaa, niin se olisi hirveän tärkeätä, että neuvola on hyvä paikka kertoa, mutta se ehkä kaipaa pientä muutosta.
”On erilaisia lomakkeita, joita neuvolassa täytetään. Mutta miten niitä sitten käsitellään? Perheet monta kertaa sitä kritisoivat, että lomakkeita ei sitten kuitenkaan käydä läpi.”
MARITA HUSSO: Tämä näkyy muuallakin yhteiskunnallisissa instituutioissa ja muissakin käytännöissä. Jos esimerkiksi ajatellaan lapsia, joita on seksuaalisesti hyväksikäytetty. Kun heitä on tarkasteltu tutkimuksissa ja tutkittu väkivallasta kertomista, niin hyvin harvat kertovat kellekään aikuisille.
Salaaminen, peittäminen, piilottaminen, häpeäminen ovat isossa roolissa tässä. Edellyttää asenteellista ja yhteiskunnallista muutosta, joka näkyy sitten aika läpäisevästi myös kaikissa meidän palveluissamme ja vaikuttaa palveluiden saatavuuteen, palveluiden tarjontaan, kysyntään ja sitä kautta todella moniin muihin asioihin. Heijastusvaikutukset ovat yhteiskunnallisesti ajateltuna tosi laajoja ja kauaskantoisia.
EIJA PAAVILAINEN: Väkivallasta pitäisi tehdä ikään kuin lainausmerkeissä ”normaali” asia, josta voi puhua. Palveluissa sitä pitää voida ottaa esiin niin, ettei työntekijä tai asiakas ahdistu. Väkivallan pitäisi olla keskusteluasia siinä mielessä, että se olisi meillä olemassa, koska se on olemassa oleva asia. Sitä ei tarvitse piilottaa eikä tarvitsisi miettiä, että kenen kuuluu siihen puuttua.
”Väkivallasta pitäisi tehdä ikään kuin lainausmerkeissä ”normaali” asia, josta voi puhua. Palveluissa sitä pitää voida ottaa esiin niin, ettei työntekijä tai asiakas ahdistu. Väkivallan pitäisi olla keskusteluasia siinä mielessä, että se olisi meillä olemassa, koska se on olemassa oleva asia. Sitä ei tarvitse piilottaa eikä tarvitsisi miettiä, että kenen kuuluu siihen puuttua.”
Puuttuminen kuuluu kaikille. Kaikkien pitää pystyä tunnistamaan riskioloja ja puuttua sitten siihen, jos jotakin on tarpeen tehdä, jotta ihmiset saisivat avun paikasta, jossa he käyvät.
Ettei tarvitsisi miettiä, kehtaako tästä puhua, ja ahdistuuko työntekijä, jos kerron. Tässä tarvittaisiin enemmän myös koulutusta.
TIINA HEIKKILÄ: Uskotteko, että nyt, kun nämä riskiolot on ikään kuin ehkä arkipäiväistyneet tai yleistyneet, siis useamman perheen kohdalle on saattanut tulla tämmöistä riskiolotyyppistä, niin uskotteko että siitä saattaa kantaa semmoinen positiivinen hedelmä, että ehkä muutaman vuoden kuluttua on helpompi mahdollisesti myös puhua riskioloista?
EIJA PAAVILAINEN:
Toivon sitä ja optimisti pitää olla. Riskiolot ja väkivalta ja kaltoinkohtelu ovat kamalia sanoja, mutta sellaisia oloja voi olla kenellä tahansa. Asian tunnustamisesta päästään eteenpäin positiiviseen tekemiseen, ja vahvistetaan perheissä ja lapsissa sitä, mikä on hyvää.
MARITA HUSSO:
Jos ajatellaan väkivallan torjumista, peittämistä ja piilottamista, on tärkeää, että oikeasti saa ottaa näitä asioita puheeksi niiden oikeilla nimillä. Meillä on paljon esimerkiksi uhrin syyllistämistä, ja sellaista asenneilmastoa, että ei ole hirveän kannatteleva ja tukeva se ilmapiiri, jossa lähdetään tämän tyyppisistä asioista keskustelemaan ja kertomaan omista kokemuksista.
Tässä sukupuolinäkökulma on tosi tärkeä. Ylipäänsä intersektionaaliset erot, eli se miten erityyppisissä tilanteissa ihmiset ovat.
”Pyrkimys neutraaliuteen on esimerkiksi instituutioissa ja palvelujärjestelmässä vallitseva käytäntö. Ajatus voi olla hienotunteinen, mutta silloin helposti peitetään ja piilotetaan valtarakenteita.”
Pyrkimys neutraaliuteen on esimerkiksi instituutioissa ja palvelujärjestelmässä vallitseva käytäntö. Ajatus voi olla hienotunteinen, mutta silloin helposti peitetään ja piilotetaan valtarakenteita.
Eilen oli kansainvälinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen päivä. YK on nimittänyt naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koronan varjopandemiaksi. Tilastojen mukaan pandemia on lisännyt nimenomaan tätä väkivallan muotoa.
On tärkeää huomioida, että on monenlaisia yhteiskunnallisia eroja ja epätasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Olen myös samaa mieltä, että on paljon tarvetta koulutukselle ja tietoisuuden lisäämiselle.
EIJA PAAVILAINEN: Hienotunteisuuden lisääminen, jonka otit esille, oli hyvä huomio. Palvelumme ovat tosi hienotunteisia. Siellä työntekijät miettivät, että miten minä uskallan tästä puhua. Asiakkaat kyllä arvostavat, jos kysytään suoraan.
On tullut monissa tutkimuksissamme esille, että perheet ja vanhemmat eivät pelkää sitä, että kysytään. He saattavat kyllä ehkä suuttua ja sanoa, että ei meillä mitään ole, ja sitten ehkä seuraavalla kerralla kertoa enemmän. Jotenkin työntekijät pelkäävät sitä, että ”jos ne suuttuu, ja jos ne ei enää vaikka tulee meidän palvelun piiriin”.
”On tullut monissa tutkimuksissamme esille, että perheet ja vanhemmat eivät pelkää sitä, että kysytään.”
Ehkä enemmän työntekijöillä on pelkoa näitä asioita kohtaan. Perheet itse elävät sitä arkea. Se on niiden normaalia elämää, niin ne kyllä uskaltavat puhua.
TIINA HEIKKILÄ:
Onko siitä mitään tilastoa olemassa, että käykö niin todella, että ihmiset jättävät tulematta palveluihin, jos heiltä kysytään jotain ”epähienotunteista”?
EIJA PAAVILAINEN:
En ole ainakaan löytänyt sellaista. Olen yrittänyt etsiä, koska monet vetoavat siihen, että ”ei ne tule tänne”, jos me puhutaan ikävistä asioista. Tai ehkä ihan näin suoraan sano, mutta kuitenkin antaa ymmärtää, että perheet pelkäävät sitä, ja että asiakassuhde loppuu. Työntekijä pelkää sitä. En minä ainakaan nähnyt sellaista sellaisia tutkimustuloksia missään, että näin oikeasti kävisi.
MARITA HUSSO:
En minäkään ole nähnyt. Olen aikaisemmin tutkinut sitä, miksi ihmisten on esimerkiksi hankala irrottautua väkivaltaisesta suhteesta. Käy ihan selvästi ilmi se, että vaikka ei ensimmäisellä kerralla heti avautuisi elämästään ja kokemuksistaan, ihmiset kokevat sen tosi positiivisena asiana, että väkivallasta on kysytty. Kysyminen jää kytemään mieleen ja syntyy valmius puhua ja avautua, ja haluaa hakea apua.
Kysyminen on ollut monille siemen, joka käynnistää sen prosessin, että ylipäänsä puhuu ääneen tämän tyyppisistä asioista.
Siinä on paljon miettimistä, että mitä se sensitiivinen kohtaaminen ja ihmisen avuntarpeen tunnistaminen on erilaisissa tilanteissa ja erilaisissa palvelujärjestelmässä ja instituutioissa.
Jos ajattelee esimerkiksi koulua: siellä puhutaan kiusaamisesta. Siellä tapahtuu paljon myös selkeästi ihan vakavaa väkivaltaa. Terminologia, se miten puhumme asioista, on tosi tärkeää. Kysyit, voisiko koronalla olla jotain positiivisia vaikutuksia. Kyllä voi, jos me pystytään nostamaan myös tämmöisiä asioita näkyvämmin esille.
Esimerkiksi tällä hetkellä digitaalinen väkivalta on yksi sellainen asia, joka nousee esille, ja se on iso osa meidän elämäämme.
Varmasti koronapandemialla voi olla positiivisia vaikutuksia myös tulevan kannalta. On riski, että korona-ajasta tulee laaja alaisia ja pitkäaikaisia negatiivisia vaikutuksia ihmisten elämään, myös semmoista kuormitusta ja kärsimystä, joka olisi ehkä ollut nyt estettävissä, ja tukea ja apua olisi ollut järjestettävissä.
TIINA HEIKKILÄ: Teillä on molemmilla tosiaan jotain koronaan liittyvää tutkimusta. Tällä hetkellä tekeillä niin kertoisitteko lyhyesti siitä, että minkä tyyppistä tutkimusta teillä on?
MARITA HUSSO: Meillä on itse asiassa yhteinen hanke. Nopeasti kokoonnuimme tutkijoiden kesken ja perustettiin keväällä Korona, koti ja konfliktit-tutkimusryhmä. Eli Eija Paavilainen, minä, Päivi Honkatukia ja Katja Repo. Meillä on Tampereen yliopistolla käynnistynyt myös koronaan ja väkivaltaan liittyvä hanke, jota johdetaan THL:stä. Hankkeessa on mukana Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto. Siinä tutkitaan koronan vaikutuksia väkivallan esiintymiseen ja palveluihin, palveluiden saatavuuteen. Tutkimusaineistona on turvakotiaineisto, joka turvakodissa muutenkin kertyy vuosien varrella.
”Tutkimusaineistona on turvakotiaineisto, joka turvakodissa muutenkin kertyy vuosien varrella. Eli kävijätilastot, ja sen lisäksi työntekijöiltä on kysytty koronasta, että millä tavalla korona näkyy turvakodeissa. Siitä on kertynyt tosi kiinnostava aineisto. Sitten on nollalinja-aineisto, eli puheluita, millä tavalla ihmiset ovat ottaneet koronaa esille puheluissa. Lisäksi kerätään sekä kyselyt että haastatteluja turvakotien asiakkailta. Ne ovat jo käynnistyneet, ja on tullut jo hyvin kiinnostavaa tietoa.”
Eli kävijätilastot, ja sen lisäksi työntekijöiltä on kysytty koronasta, että millä tavalla korona näkyy turvakodeissa. Siitä on kertynyt tosi kiinnostava aineisto. Sitten on nollalinja-aineisto, eli tutkitaan puheluita, sitä millä tavalla ihmiset ovat ottaneet koronaa esille puheluissa. Lisäksi kerätään sekä kyselyt että haastatteluja turvakotien asiakkailta. Ne ovat jo käynnistyneet, ja on tullut jo hyvin kiinnostavaa tietoa.
EIJA PAAVILAINEN: Itselläni ei nyt ole varsinaisesti juuri nyt käynnistynyt sellaista, mikä olisi juuri korona-aineistoa. Meillä on meneillään EU-hanke, jota koordinoin. Teemme koulutusohjelman siitä, miten lasten kaltoinkohtelun riskiä voi arvioida eri maissa. Kehitämme mobiilisovellusta vanhemmille. Sen avulla vanhemmat voivat arvioida omaa käyttäytymistään. Sovellus perustuu tunnettuihin riskitekijöihin. Sovellus paketoidaan siten, että asiasta tulee ei nyt positiivinen mielikuva, mutta vanhemmille tulee semmoinen käsitys, että he saavat apua, jos ne vastaavat näihin ja menevät tuloksen kanssa esimerkiksi neuvolaan juttelemaan näistä asioista.
Ajattelen, että hankkeemme sopii tähän koronan aikaan siinäkin mielessä hyvin, että meille on tullut paljon viivästystä monissa asioissa ihan sen hankkeen toteutuksen suhteen. Eri maissa mennään vähän eri tavalla sen koronan kanssa eteenpäin ja tilanteet vaihtelevat, ja olemme keränneet aineistoa, että miten pandemia-aika koetaan. Aineiston pystyy liittämään EU-hankkeemme kokonaisuuteen.
Ehkä saamme perusteltua hankkeemme tuottamaa mobiiliapplikaatiota vanhemmille paremmin, koska koronan takia oli odotettavissa, että tällaiset riskiolot ovat ikään kuin lisääntyvät tai pahenevat. Silloin on entistä tärkeämpää, että vanhemmat itse arvioivat omaa käyttäytymistään ja he voi saada apua palveluista. Koronapandemia tavallaan perustelee applikaatiota paremmin, kuin olisimme aikaisemmin pystyneet tekemään.
TIINA HEIKKILÄ: On yleistä puhetta riskioloista, joka saattaa jopa edesauttaa sitä, että ihmiset pystyvät arkisemmin käsittelemään tämmöisiä ongelmia ja vaikkapa käyttämään sitä mobiilisovellusta, josta muuten voi Alustalta lukea lisää siitä vanhasta jutusta, jonka teit noin vuosi sitten.
MARITA HUSSO: Meillä on samantyyppinen EU-hanke. Olemme siinä koulujen kanssa tekemisissä ja nimenomaan opettajaopiskelijoiden ja koulun muun henkilökunnan kanssa.
Tutkimme sukupuolittuneen väkivallan kohtaamisen haasteita koulussa. Mukana ovat Kroatia ja Espanja, joilla koronatilanne on paljon huonompi kuin meillä, ja on ollut koko ajan koronan suhteen ja joilla on isoja ongelmia myöskin. Tarkoitus on myös pilotoida, ja nyt ei ole niin yksinkertaista saada ihmisiä osallistumaan.
”Kun kohderyhmänä ovat nimenomaan teinit, yläasteikäiset ja toisen asteen opiskelijat, niin verkkovälitteiset digitaalisen väkivallan muodot ovat nousseet esiin. Ne nousevat esille koronan aikana aivan erityisenä haasteena ja se maailma näyttäytyy tietoisuuden lisäämisen haasteena meille vanhemmille sukupolville.”
Kun kohderyhmänä ovat nimenomaan teinit, yläasteikäiset ja toisen asteen opiskelijat, niin verkkovälitteiset digitaalisen väkivallan muodot ovat nousseet esiin. Ne nousevat esille koronan aikana aivan erityisenä haasteena ja se maailma näyttäytyy tietoisuuden lisäämisen haasteena meille vanhemmille sukupolville.
TIINA HEIKKILÄ: Mediasta voisi saada sellaisen kuvan, että on tietty määrä koronaan liittyviä perheväkivaltatapauksia. Minkä takia koronaan liittyviä tai koronaperheväkivaltatapauksia oikeastaan ei voi tilastoida tai ei voi sanoa suoraan, että joku tietty kaltoinkohtelutapaus johtuu koronasta. Tapaus voi liittyä koronaan, mutta johtuuko se koronasta? Voiko tämmöistä tilastointia tehdä?
EIJA PAAVILAINEN: Minun järkeni mukaan ei voi tehdä. Perheiden tilanteet ovat monimutkaisia. Jos ajattelee tilastointia ylipäätään väkivallan suhteen, niin sinne tulee näkyviin vaan osa väkivallasta. Eri maiden tilastoja on vaikea vertailla keskenään. Ei ole syy-seuraussuhteista, tämä johtuu juuri nyt tästä ja tämän takia lisää tulee näitä tapauksia. Voi vaan pohtia, että jos on lisäystä tai vähennystä, niin mistä se johtuu.
MARITA HUSSO: Saattaa olla tiettyjä asioita, jotka kärjistyvät ja jotka altistavat väkivallalle.
Monesti nämä ovat sellaisia asioita, että ne ovat hyvin pitkissä kantimissa ja hyvin pitkäkestoisia. Jos ajatellaan juuri perheissä ja lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa, niin sillä on yleensä hyvin pitkät juuret ja pitkä historia. Ihmiset harvoin heti ensimmäisestä kerrasta hakevat apua. Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että taustalla on todellakin pitkäkestoinen prosessi. Korona saattaa olla siinä semmoinen laukaiseva tekijä, joka voi ilmetä tutkimusaineistossa siten, että ihmiset kertovat, mitä se eristys on aiheuttanut ja minkälaisia kriisejä se on kotona laukaissut. Mutta tilastotutkimus on toisentyyppistä kyllä. Olen ihan samaa mieltä, että monenlaiset asiat vaikuttavat siihen.
”Ihmiset harvoin heti ensimmäisestä kerrasta hakee apua. Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että taustalla on todellakin pitkäkestoinen prosessi. Korona saattaa olla siinä semmoinen laukaiseva tekijä, joka voi ilmetä tutkimusaineistossa siten, että ihmiset kertovat, mitä se eristys on aiheuttanut ja minkälaisia kriisejä se on kotona laukaissut.”
TIINA HEIKKILÄ: Julkisuudessa on aika paljon puhuttu perheväkivallasta ja lasten kaltoinkohtelusta. Toisaalta tämä eristys on myös voinut aiheuttaa lähisuhdeväkivaltaa, että vaikka kahdeksankymppinen pariskunta on keskenään kotona ja vielä ihan erityisen eristyksissä, koska he ikänsä puolesta kuuluvat erityisriskiryhmään terveydellisesti, ja siitä seuraa ongelmia.
Niin onko tämmöinen jäänyt katveeseen erityisesti nimenomaan vanhusväestön kohdalla?
EIJA PAAVILAINEN: On varmaan totta, että ne on ehkä jäänyt vähän katveeseen. En ole ainakaan törmännyt semmoisiin lehtijuttuihin tai tutkimuksiin juuri tästä. On puhuttu, että on kurjaa, kun ei jos ei pääse kauppaan eikä voi tavata ketään. Mutta siis tämä väkivalta teema ei ole ainakaan minulle pistänyt silmään.
MARITA HUSSO: Tämä on totta. Meillä on paljon ihmisryhmiä, jotka jäävät katveeseen. Tässä on varmasti yksi sellainen. On aina poliittinen valinta, kenen kärsimyksiin ja haavoittumisen kokemuksiin ja väkivallan kokemuksiin kiinnitetään huomiota. Varmasti ikääntyvät ovat olleet tässä monessa mielessä katveessa. Meillä on nostettu muita ryhmiä enemmän esille julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa.
Nyt on esimerkiksi tullut muistisairauksiin liittyen tutkimusta arjen konflikteista, väkivallasta ja omaishoitoon liittyen esimerkiksi Liina Sointu on tehnyt tutkimusta. Eli meillä on tietoa, mutta sitä ei vielä näy esimerkiksi näissä keskusteluissa, joita käydään mediassa ja julkisuudessa. Siihen olisi syytä kyllä panostaa. Varsinkin jos ajattelee tilannetta pandemian aikana ja eristystä ja kotiin jäämistä, niin siellä on varmasti paljon asioita, joissa olisi ollut varmasti avun ja tuen tarvetta, ja interventioiden tarvetta.
TIINA HEIKKILÄ: On ehkä stereotyyppinen käsitys, mutta myös tutkimuksen mukaan totta, että usein ikääntyneiden digitaidot ei ole niin hyvät kuin nuorempien. Vaikka tässä on paljon hajontaa. Eli ei ole niin, että nuoret osaavat käyttää sähköisiä palveluita ja internettiä hyvin ja vanhat eivät osaa. Mutta on kuitenkin sillä tavalla, että ikääntyneillä on ehkä keskimäärin korkeampi kynnys ottaa sähköisellä palvelulla yhteyttä, jos on jotain ongelmia. Ja ehkä myös suurempaa sukupolviperäistä häpeää perheväkivallasta ja vastaavaa kohtaan lähtökohtaisesti. Miten tällaisiin ongelmatilanteisiin voi puuttua? Tässä puhuttiin siitä, että miten puututaan lasten kaltoinkohteluun, kun ei ole neuvolaistuntoja. Ikääntyneillä ihmisillä ei ole mitään neuvolaa, niin miten auttavat tahot pääsevät käsiksi näihin asioihin?
MARITA HUSSO: Tosi hyvä kysymys kyllä, ja varmasti on semmoisia. Meillä on semmoisia tottumuksia esimerkiksi avun hakemisessa ja palvelujen piiriin hakeutumisessa. Digitalisaatio on tullut nopeasti asiaksi, joka todellakin jakaa ihmisiä erilaisiin tilanteisiin ja se ei missään tapauksessa kohtele meitä tasa-arvoisesti.
Digitalisaatio on tullut nopeasti asiaksi, joka todellakin jakaa ihmisiä erilaisiin tilanteisiin ja se ei missään tapauksessa kohtele meitä tasa-arvoisesti.
Nyt varsinkin, kun etäyhteydet korostuvat, tämä olisi varmasti semmoinen asia, että olisi tärkeää olla tietoinen seurauksista ja ottaa ne huomioon, jos ajattelee palvelujärjestelmää, hyvinvointivaltiota tai meidän sosiaalipolitiikkaamme. On tärkeää tiedostaa, mitkä asiat ovat esimerkiksi ikääntyneille kohdistetuissa palveluissa ja palvelujärjestelmässä esteenä avun hakemiselle ja avuntarpeen ilmaisemiselle ja ylipäänsä puheeksi ottamiselle.
EIJA PAAVILAINEN: Esimerkiksi terveydenhuollon henkilökunnasta kuka tahansa voi olla tilanteessa, että asiakkaana on ikääntynyt. Pitäisi olla valppaana, ja pitäisi olla tietoa, mitä kaikkea pitäisi ottaa puheeksi ja kysyä niistä olosuhteista ja pyytää kertoa siitä arjesta. Sieltä voi paljastua tarvetta esimerkiksi juuri väkivaltaisuutta.
Yleistä puheeksiottamiskoulutusta ja harjoittelua ja hankalien asioiden käsittelyä pitäisi olla enemmän ammattilaisten koulutuksessa. Kautta linjan niin, että se koskee kaikkia ammattilaisia, että osattaisiin olla tarkkoina, ottaa herkästi puheeksi ja kysyä suoraan asioista.
TIINA HEIKKILÄ: Marjo Kolehmainen lokakuussa totesi Seurannassa-sarjassa, että esimerkiksi etävastaanotot kohtelevat hyvin eri tavalla eri ihmisiä. Että joillakuilla ei ole, on asiat kuitenkin suhteellisen hyvin ja hän pystyy järjestämään asiansa sillä tavalla, että pystyy menemään sinne. Mutta jos asiat ovat oikeasti huonosti, niin silloin saattaa olla, että jo lähtökohtaisesti mahdotonta päästä avun ja piiriin niin. On varmaan sama homma näissä kysymyksissä. Kello alkaa olla nyt sen verran, että kysyn viimeiseen kysymykseen
Mikä olisi nyt olisi todella oleellista ottaa huomioon, jos halutaan katsoa muutama vuosi eteenpäin, että tästä saataisiin minimoitua vahinkoja? Tai mitä positiivista tässä on? On monta kertaa sanottukin, että saattaa olla positiivisiakin seurauksia näiden teidän aiheitten ja kannalta.
EIJA PAAVILAINEN: Pistit aika pahan nyt kyllä.
MARITA HUSSO: Minusta nopea reagointi tietyllä tavalla tämän tyyppisissä tilanteissa ja tietoisuus siitä, että mitä esimerkiksi maailmalla tutkimustulokset osoittavat, antaa meille välineitä pohtia ja suunnitella tulevaa. Eli miettiä palveluiden kohdentamista, ja tulla tietoiseksi katvealueista ja kohdista, joissa turvaverkot pettävät ja asettavat ihmisiä eriarvoiseen tilanteeseen.
”Tämä on ehkä mahdollisuus myös huomioida haavoittuvuutta ja yhteiskunnallisesti tuotettua kärsimystä.”
Jos ajattelee näin tutkijan näkökulmasta, eli lähtee liikkeelle siitä, mitä oleellista saadaan, minkälaista yhteiskunnallista vaikuttavuutta tutkimuksella esimerkiksi on: Meillä on mahdollisuus vaikuttaa meidän palveluihimme, kohdentaa asioita toisin ja tehdä myöskin semmoista yhteiskuntapolitiikkaa, joka ottaa huomioon tutkimustulokset. Tässä on ehkä mahdollisuus myös huomioida haavoittuvuutta ja yhteiskunnallisesti tuotettua kärsimystä, eli asioita, joita on kuvattu tutkimuksissa käsitteellä social suffering.
Meidän ei ole mikään pakko elää jollakin tietyllä tavalla. Meillä ei ole mikään pakko olla tietynlaiset systeemit ja järjestelmät, vaan me voimme muokata niitä. Me voimme korjata asioita, ja me voimme järjestää uudelleen myöskin tiettyjä kohtia, miettiä meidän käytäntöjä, suhtautumista ja asennoitumista ja palvelujärjestelmää, koska olemme lähteneet nopeasti tekemään tutkimusta ja kartoittamaan riskikohtia.
Näkisin koronapandemiassa mahdollisuuden, että monta tärkeää, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja ihmisten haavoittuvuuteen liittyvää asiaa tulee esille.
EIJA PAAVILAINEN: Me tiedämme niitä asioita nyt jo aika paljon. On paljon näyttöä, miten nämä tilanteet voivat vaikuttaa perheisiin, aikuisiin ja lapsiin. Joten otettaisiinko vakavasti, että laitettaisiin tieto käytäntöön, että tehtäisiin niitä hyviä asioita. Monesti tietoa asioista on, mutta mitään ei tehdä, ja annetaan asioiden vaan mennä ja seurataan. Nyt ei ole semmoiselle seurannalle aikaa. Meidän täytyisi nyt oikeasti tehdä ja miettiä, mikä auttaa parhaiten nyt perheitä, lapsia ja ikääntyviä.
TIINA HEIKKILÄ: Ja tässä on eväänä paljon jo olemassa olevaa tutkimustietoa. Kiitän teitä tässä vaiheessa. Ensi viikolla täällä keskustellaan siitä, miten korona vaikutti nuoriin. Keskustelemassa ovat Riittakerttu Kaltiala ja Eriikka Oinonen. Mutta kiitoksia Eija Paavilainen ja Marita Husso tästä.
