Lähes jokaisella on jonkinlainen kokemus addiktiosta. Oli kyseessä puistonpenkillä tyypillisesti päihtyneenä istuva henkilö, toistuvasti vähäiset rahansa pelaava isoäiti tai päivänsä älypuhelimen ääressä kuluttava nuori, korostuneesti yksittäisen toiminnan ympärille rakentunut arki näyttää useimmille huolestuttavan rajoittuneelta. Tämänlaiset havainnot saavat pohtimaan rajaa normaalin ja epänormaalin, hallitun ja hallitsemattoman välillä.
”Koukuttavuus” ominaisuutena voi yhdessä tapauksessa nostattaa pelkoa, kun taas toisessa yhteydessä se näyttäytyy ihailtavalta. Mitäpä elämä olisi ilman pieniä nautintoja tai jopa paheita? Milloin nautinnosta tulee ongelma?
Käsittelen tässä kirjoituksessa addiktiota psykososiaalisesta näkökulmasta. Ilmiöstä on esitetty monia kiinnostavia ja vakuuttavia teorioita, joista keskityn tässä lähinnä muutamaan kirjoituksen kannalta oleellisimpaan. Kuvaan addiktiota niin käsitteenä kuin psykologisena ja sosiaalisena ilmiönä – jonakin, mikä yhdistää meitä kaikkia. Elämä on monimutkaista tasapainottelua erilaisten valintojen välillä. Addiktion psykososiaalisen puolen ymmärtäminen voi auttaa paremman tasapainon etsimisessä ja löytämisessä.
Käsitteellistä epätarkkuutta olisi mahdollista selkeyttää
Väärinkäsitysten välttämiseksi käsitteellisiä valintoja on syytä avata ja perustella. En itse juurikaan puhu riippuvuudesta, sillä kuten gradussanikin (Vuorinen, 2020) asiaa perustelin, käsite ei ole riittävän täsmällinen. Voidaanko esimerkiksi ajatella, että riippuvuutemme öljystä, tietoliikenneverkoista tai hapesta vertautuisivat täysin päihteiden liialliseen käyttöön? Tässä mielessä addiktio on suositeltavampi vaihtoehto. Sitä on alettu vuosikymmenien tauon jälkeen suosia myös psykiatrisissa diagnoosijärjestelmissä, jotta psykiatrista työtä tekevät eivät sekoittaisi perusteetonta voimakkaan psyykkisen tarpeen kokemista fyysiseen riippuvuuteen eli siihen, että elimistö on sopeutunut (lääke)aineen käyttöön (O’Brien, Volkow & Li, 2006).
Latinasta lähtöisin oleva sana addiktio on alkujaan tarkoittanut niin velkaorjuutta kuin omistautumista. Psykologi Bruce Alexanderin (2008) mukaan raittiusliike ja lääketiede valjastivat käsitteen omiin tarkoitusperiinsä 1800-luvulla, jolloin se alkoi merkitä aiempaan merkitykseen nähden kapeampaa ”päihdeorjuutta”. Vasta 1900-luvun loppupuolella käsitteen käyttö laajeni jälleen päihteiden ulkopuolelle, kun esimerkiksi rahapelaamiseen ja jopa rakkauteen havaittiin muodostuvan toisinaan vastaavanlaista voimakasta kiintymystä. Addiktio mielletään silti edelleen pääasiassa kielteiseksi käsitteeksi, vaikka omistautuminen voi olla myös myönteistä ja kehittävää.
Sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä addiktion määritelmää on hankala rajata yksiselitteisesti, mikä kenties osaltaan selittää sen melko mielivaltaistakin liittämistä erilaisiin asiayhteyksiin. Melkein mitä tahansa saatetaan kuvata ”koukuttavana”. Tämä tuottaa epäselvyyttä siihen, mitä tarkalleen ottaen pidetään ongelmana.
Sosiaalisesti rakentuneena käsitteenä addiktion määritelmää on hankala rajata yksiselitteisesti, mikä kenties osaltaan selittää sen melko mielivaltaistakin liittämistä erilaisiin asiayhteyksiin. Melkein mitä tahansa saatetaan kuvata ”koukuttavana”. Tämä tuottaa epäselvyyttä siihen, mitä tarkalleen ottaen pidetään ongelmana. Suosin siksi psykologi Jim Orfordin (2001) käyttämää käsitettä excessive appetite addiktio-ongelmien täsmällisempään kuvaamiseen. Appetite viittaa erityisesti ruokahaluun, mutta se voi tarkoittaa halua tai mieltymyksiä yleisemminkin, kun taas excessive viittaa tämän halun liiallisuuteen tai kohtuuttomuuteen. Addiktioon liitettyjen ongelmien moraaliseen ytimeen.
Haluamisen ei tarvitse tarkoittaa sairautta
Monet ihmiset ovat vakuuttuneita siitä, että ongelmalliseksi kehittyneen päihteidenkäytön, pelaamisen ja vaikkapa syömisen taustalla on oma krooninen sairaus- tai häiriötilansa, jonka vuoksi mielihyvää tuottava toiminta jatkuu pakonomaisesti ilmenneistä haitoista huolimatta. Vaikka tulkinta on vakiinnuttanut asemansa yleisesti yhteiskunnassa, se on saanut myös merkittävää kritiikkiä osakseen, sillä saatavilla oleva näyttö puoltaa vaihtoehtoisia tulkintoja addiktion olemuksesta ja syistä.
Tieto addiktion geneettisistä ja neurobiologisista mekanismeista on kehittynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä. Psykologi Gene M. Heymanin (2009) mukaan itse sairaustulkinta on kuitenkin varhaisvaiheistaan asti perustunut lähinnä oletukseen hallinnan puuttumisesta, eikä asiaa ole juuri määritelty tai todennettu. Tieteellistä, joskin kiistanalaista tukea tulkinnalle alettiin saada vasta, kun päihteiden ongelmakäyttö kyettiin yhdistämään genetiikkaan ja aivoissa havaittaviin muutoksiin. Heyman kuitenkin huomauttaa, että geenit voivat luoda perustan myös vapaaehtoiselle toiminnalle ja aivoissa tapahtuu muutoksia ylipäätään kaiken toiminnan myötä. Samoilla linjoilla on muun muassa neurotieteilijä Marc Lewis (2016), jonka mukaan addiktiota ei ole neurotieteellisen näytön perusteella syytä pitää ainakaan aivosairautena, sillä aivot toimivat palkitseviin kokemuksiin reagoidessaan kuten niiden kuuluukin: oppivat ja mukautuvat.
Addiktiota ei ole neurotieteellisen näytön perusteella syytä pitää ainakaan aivosairautena, sillä aivot toimivat palkitseviin kokemuksiin reagoidessaan kuten niiden kuuluukin: oppivat ja mukautuvat.
Ihmisten toiminta on monin tavoin oppimisen tulosta. Syöminen on tästä tyypillinen esimerkki: ravintoa tarvitaan elossa pysymiseen, mutta ruokatottumukset muotoutuvat oppimisen kautta. Oppiminen selittää myös sen, miksi monia tapoja voi olla vaikea muuttaa, vaikka niissä huomaisikin olevan kielteisiä puolia. Palkitseviksi syystä tai toisesta mielletyt kokemukset motivoivat kyseisten kokemusten toistamiseen, ja mitä useammin jokin toiminta toistuu, sitä vaivattomampaa juuri sen pariin palaaminen on. Muodostuneille tavoille ominaista on, että niitä pystyy noudattamaan rutiininomaisesti. Aamukahvi, tupakka tai suklaapatukka voivat siten päätyä suulle huomaamatta niinäkin hetkinä, kun olisi tarkoitus toimia toisin.
Palkitseviksi syystä tai toisesta mielletyt kokemukset motivoivat kyseisten kokemusten toistamiseen, ja mitä useammin jokin toiminta toistuu, sitä vaivattomampaa juuri sen pariin palaaminen on.
Omia mieltymyksiään vastaan toimiminen vaatii paljon enemmän ponnisteluja ja tietoista ajatustyötä kuin niiden seuraaminen. Kuten esimerkiksi Roy Baumeister kumppaneineen (1994) on osoittanut, ihmisten itsehillintäkyky voi heikentyä monin eri tavoin. Jo tietoisuuden jatkuva ylläpitäminen on väsyttävää, mutta itsehillintä voi heikentyä myös vaikkapa muun psyykkisen kuormituksen, mielialan vaihtelun tai kiireen takia.
Ihmiset ovat lisäksi Heymanin (2009) mukaan taipuvaisia ajattelemaan lyhytnäköisesti. Nykyhetken houkutukset saavat päätöksenteossa helposti pitkän aikavälin hyötyjä suuremman painoarvon. Seurauksista ehkä kärsitään epävarmassa tulevaisuudessa, mutta nautinto houkuttelee toistuvasti tässä ja nyt. Esimerkiksi kolikkoja pelikoneeseen pudottaessaan ihminen ei välttämättä edes halua ajatella vaihtoehtoisia säästö- ja käyttökohteita tuolle rahasummalle. On tietysti perusteltua kysyä, miksi hänen pitäisi ajatella asiaa, jos hänellä ei ole selviä todisteita toimintansa haitallisuudesta.
Kohtuuttomat olosuhteet tuottavat kohtuuttomia ihmisiä
Päihteet ja pelit ovat olleet osa ihmiskunnan historiaa jo vähintään vuosituhansia, ruoasta ja seksistä puhumattakaan. Laajoissa yhdysvaltalaisissa väestötutkimuksissa, joihin muun muassa Heyman (2009) viittaa, päihteidenkäytöstä näyttää seuraavan merkittäviä ja kroonisia ongelmia vain noin joka viidennelle käyttäjälle. Samansuuntaisia viitteitä oli havaittavissa myös yhdysvaltalaisnuorten kokemissa rahapeliongelmissa, joita tutkin gradussani (Vuorinen, 2020). Kuten Orford (2001) huomioi, valtaosa ihmisistä seuraa omaksumiaan kohtuullisuuden normeja. Tuskin juuri kukaan addiktion psykologiaan perehtynyt pitää nykyisin uskottavana tulkintaa, että liiallisuus johtuisi juuri päihteistä. Yhä useammat sen sijaan kiinnittävät huomionsa psykososiaalisiin riskitekijöihin.
Saatavuudesta puhutaan paljon, ja sillä onkin looginen osansa tapojen omaksumisen kannalta. On ensinnäkin vaikea muodostaa tapaa jonkin ympärille, jos sitä ei edes ole saatavilla. Yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat ihmisten käyttäytymiseen, oletettavasti sosiaalisten suhteiden välityksellä. Kenties näkyvimpiä muutoksia on tapahtunut siinä, miten addiktion kohteisiin suhtaudutaan. Aikanaan sosiaalisia tai hengellisiä tarkoituksia palvelleet asiat ovat muuttuneet henkilökohtaisen nautiskelun keinoiksi. Esimerkiksi David Courtwright (2019) kuvaa teoksessaan The Age of Addiction, kuinka teollistuminen ja vapaakaupan leviäminen ovat mahdollistaneet myös ”limbisen kapitalismin” leviämisen eli ihmisten houkutusalttiuden hyväksikäyttämisen voitontavoittelun nimissä. Nautinnoista muistuttavat valot, äänet, kuvat ja muut havainnot tekevät tavan muodostamisesta helppoa ja itsehillinnästä haastavampaa. Addiktio on kannattava bisnes.
David Courtwright (2019) kuvaa teoksessaan The Age of Addiction, kuinka teollistuminen ja vapaakaupan leviäminen ovat mahdollistaneet myös ”limbisen kapitalismin” leviämisen eli ihmisten houkutusalttiuden hyväksikäyttämisen voitontavoittelun nimissä. Nautinnoista muistuttavat valot, äänet, kuvat ja muut havainnot tekevät tavan muodostamisesta helppoa ja itsehillinnästä haastavampaa. Addiktio on kannattava bisnes.
Myös Alexander (2008) kritisoi vapaamarkkinakapitalismin ideologista pinnallisuutta teoksessaan The Globalization of Addiction. Alexander tunnetaan rottapuistokokeistaan, jotka osoittivat rottien käyttävän morfiinia lajityypillisemmissä olosuhteissa huomattavasti vähemmän kuin ahtaissa häkeissä, joissa rottia yleensä pidettiin addiktiota koskevien eläinkokeiden aikana. Hänen dislokaatioteoriansa on jatkumoa tälle työlle, ja sen keskiössä on ajatus ihmisten psykososiaalisen eheyden välttämättömyydestä. Tästä näkökulmasta ihmisten ajatellaan voivan hyvin kokiessaan yhteenkuuluvuutta omaan yhteisöön ja sen perinteisiin, ja siten syystä tai toisesta kehittyneen jatkuvan irrallisuuden ja merkityksettömyyden kokemuksen voi olettaa tuottavan ihmisille ahdistusta. Koska toimivat vapaat markkinat edellyttävät Alexanderin mukaan ihmisiltä henkistä sitoutumattomuutta, ne muodostavat uhkan yhteenkuuluvuuden tarpeelle. Liiallinen nautintoihin kiintyminen olisi tällöin reagoimista tämänlaiseen tilanteeseen, itselääkintää irrallisuuden ja epävarmuuden tuottamassa ”häkissä”.
Vaikka Alexanderinkin teorialle löytyy vastaväitteensä, vaikuttaa hän silti olevan oikeilla jäljillä. Hän myös tarjoaa dislokaatioteorialle monipuolista tukea aina historiallisista esimerkeistä empiirisiin tutkimuksiin. Viime vuosina jopa neurotieteen ja farmakologian asiantuntijat (Heilig, Epstein, Nader, & Shaham, 2016) ovat esittäneet Nature-lehdessä syrjäytymisen olevan oleellinen osa ongelmien kehitystä ja että asia tulisi huomioida myös neurotieteellisissä tutkimuksissa useammin.
Liiallisuus ja ongelmien kokeminen on todennäköisempää huono-osaisempien joukossa. Silti vallitsevissa tulkintamalleissa monien näiden ongelmien oletetaan edelleen olevan päihteidenkäytön tai rahapelaamisen seurausta. Dislokaatioteoria kääntää oletuksen päinvastaiseksi. Vastaavia viitteitä löytyy myös muusta kirjallisuudesta. Esimerkiksi psykiatriset häiriöt ovat varsin johdonmukaisesti yhteydessä liialliseen päihteidenkäyttöön liittyvien hoitojaksojen toistuvaan tarpeeseen (Heyman, 2009). Traumoihin erikoistunut lääkäri Gabor Maté (2010) puolestaan korostaa erityisesti lapsuuden kiintymyssuhteiden häiriöiden, traumojen ja heikentyneen stressinsietokyvyn osuutta vakavien ongelmakokonaisuuksien kehittymisessä viitaten myös käytännön työssä tekemiinsä havaintoihin. Ongelmilla on taipumusta kasautua samoille henkilöille, ja kierre on voinut usein alkaa jo lapsuudessa erilaisten kielteisten kokemusten vaikutuksesta.
Ongelmilla on taipumusta kasautua samoille henkilöille, ja kierre on voinut usein alkaa jo lapsuudessa erilaisten kielteisten kokemusten vaikutuksesta.
On tietysti mahdollista, että syrjäytymiskehitys saa alkunsa tai voimistuu vasta addiktiivisen tavan muodostumisen jälkeen. Liiallinen päihtymystila tai muuten sopimattomaksi mielletty käyttäytyminen voivat vaikuttaa kielteisesti sosiaalisiin suhteisiin, jolloin myös ongelmien riskin voi olettaa kasvavan (Heilig ym., 2016). Ristiriidat tärkeiden läheisten kanssa voivat myös Orfordin (2001) mukaan oleellisesti vaikuttaa niin ongelmien kasvuun kuin päätökseen luopua haitalliseksi mielletystä tavasta. Ongelmista keskustelu voi siten parhaimmillaan saada ihmisen pohtimaan arvojaan ja valintojaan syvällisemmin, mutta pahimmillaan johtaa esimerkiksi toiminnan vähättelyyn, salailuun ja vastuun pakoiluun.
Motivaatio on muutoksen avaintekijä
Addiktion tulkitsemista tietynlaisten ihmisten ”viaksi” on helppo kritisoida. Ihmiset eivät aina seuraa kaikkia yhteisöjensä moraalisia ihanteita, mutta paheksuttujen tapojen noudattaminen ei automaattisesti tee heistä tai heidän toimintansa kohteista ongelmien aiheuttajia tai sairaita. Sairaustulkintakaan ei ole poistanut addiktioon liittyvää moralismia, sillä kohtuuttomaksi mielletystä toiminnasta luopuminen riippuu edelleen keskeisesti ihmisen omasta motivaatiosta (Ruuska & Sulkunen, 2014). Erilaisilla sosiaalisilla vaikuttimilla on kuitenkin oleellinen osa päätöksenteossa. Heymanin (2009) mukaan yhteisöjen sääntöihin sitoutuminen ja vertaistuki voivat helpottaa houkutusten vastustamista psyykkisen kuormituksenkin aikana.
Ongelmista puhuttaessa olisi syytä pohtia, mitä tarkalleen ottaen pidetään ongelmana, kuka ongelmia kokee ja miksi. Jos syömisen, päihtymisen, pelaamisen tai seksin kaltaiset nautinnon lähteet näyttäytyvät harmittomana ajanvietteenä ihmiselle itselleen, muutokseen motivoituminen koetaan helposti tarpeettomana ja muiden esittämät huolet perusteettomina. Vielä muutoksen aikanakin viha-rakkaussuhteet niin mieluisiin tapoihin kuin läheisiin ihmisiin voivat hankaloittaa tavoitteista kiinni pitämistä. Jos addiktion mieltää Lewisin (2016) tavoin oppimiseksi, myös toipuminen näyttäytyy uusien ajattelu- ja toimintatapojen aktiivisena oppimisena sen sijaan, että siinä pyrittäisiin ”palautumaan normaalitilaan”. Muutoksessa voi onnistua ilman näkyvää apuakin – kuten enemmistön kohdalla vaikuttaa tapahtuvan – mutta psykososiaalisesta näkökulmasta huomiota tulisi kohdentaa myös hyvinvointia tukevien olosuhteiden edistämiseksi. Siinä tarvitaan meitä kaikkia.
Lähteet:
Alexander, B.K. (2008). The Globalization of Addiction: A Study in Poverty of the Spirit. Oxford University Press.
Baumeister, R.F., Heatherton, T.F. & Tice, D.M. (1994). Losing Control: How and Why People Fail at Self-Regulation. San Diego: Academic Press.
Courtwright, D.T. (2019). The Age of Addiction: How Bad Habits Became Big Business. Harvard University Press.
Heilig, M., Epstein, D.H., Nader, M.A., & Shaham, Y. (2016). Time to connect: Bringing social context into addiction neuroscience. Nature 17(9), 592–599.
Heyman, G.M. (2009). Addiction: A Disorder of Choice. Harvard University Press.
Lewis, M. (2016). The Biology of Desire: Why Addiction is Not a Disease. Melbourne: Scribe.
Maté, G. (2010). In the Realm of Hungry Ghosts: Close Encounters with Addiction. Berkeley: North Atlantic Books.
O’Brien, C.P., Volkow, N., & Li, T.K. (2006). What’s in a word? Addiction versus dependence in DSM-V. The American Journal of Psychiatry, 163(5), 764–765.
Orford, J. (2001). Excessive Appetites: A Psychological View of Addictions. 2. painos. John Wiley & Sons, Ltd.
Ruuska, A. & Sulkunen, P. (2014). Addiktiosairaus ja moraali: Lääketieteellisen alkoholiajattelun kehitys. Teoksessa Tuukka Tammi & Pauliina Raento (toim.) Addiktioyhteiskunta (s. 28–50). Helsinki: Gaudeamus.
Vuorinen, I. (2020) Nuorten ja nuorten aikuisten psykososiaalinen hyvinvointi ja rahapeliongelmat Yhdysvalloissa. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalipsykologia. Tampere: Tampereen yliopisto.
