Alkuvuodesta 2021 kävi selväksi, että käynnissä oleva koronaviruspandemia muuttaisi niin kansalaisten kuin ehdokkaiden tapoja valmistautua kevään kuntavaaleihin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilannekuvan myötä eduskuntapuolueet – Perussuomalaisia lukuun ottamatta – puolsivat kuntavaalien siirtoa kesäkuulle 2021, jotta vaalit voitaisiin järjestää mahdollisimman turvallisesti. Lähikontaktien välttämisen ja massatapahtumien peruuntumisen myötä kuntavaaleista ennustettiin ennennäkemättömiä some-vaaleja.
Sosiaalisen median käyttö on herättänyt myös joukon kriittisiä kysymyksiä. Vaikka demokraattisesta näkökulmasta eri alustat ovat edistäneet kansalaisten mahdollisuuksia luoda yhteyksiä päättäjiin ja kenties madaltaneet vaalikampanjoinnin kynnystä, huolia ovat aiheuttaneet sosiaalisen median keskustelukulttuuri, viestintäympäristöjen polarisoituminen sekä oma yksityisyys ja datan omistajuus.
Ennen kaikkea kysymys verkkovihasta – tai verkkohäirinnästä – on esiintynyt somevaalien alla aiempaa tiuhemmin julkisessa keskustelussa. Yleisesti ottaen verkkoviha toimii kattokäsitteenä, joka viittaa niin tiettyjä ihmisryhmiä leimaavaan puheeseen kuin häiritsevään ja loukkaavaan toimintaan.
Sukupuolistunut verkkoviha kiisteltynä ilmiönä
Oikeusministeriön tilaaman Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon -tutkimuksen mukaan joka kolmas kuntapäättäjä on kokenut vihapuhetta. Vihapuhetta kohdataan eniten juuri verkkotiloissa. Naiset ovat huomattavasti miehiä enemmän verkkovihan kohteita. (Knuutila ym. 2019.)
Vastaavia tuloksia on saatu myös Iso-Britanniassa toteutetussa selvityksessä, jonka mukaan sosiaalinen media on vaikuttanut merkittävimmin uhkailun lisääntymiseen politiikassa. Selvityksen perusteella 33 % ehdokkaista oli kokenut epäasiallista käytöstä ja 56 % oli huolissaan häirinnästä. Yksikään Twitteriä käyttänyt naisparlamentaarikko ei ollut säästynyt uhkailulta. (Committee on Standards in Public Life 2017.)
Parlamenttienvälisen liiton selvityksen mukaan sosiaalisesta mediasta on tullut merkittävin paikka, jossa naispoliitikot kohtaavat psykologista väkivaltaa (IPU 2016, 6). Tutkijat ovat peräänkuuluttaneet myös intersektionaalisen lähestymistavan sisällyttämistä politiikassa tapahtuvan verkkovihan analyysiin, koska verkkoviha ei ole vain sukupuolistunutta. Sen sijaan myös muut erot kuten ihonväri, seksuaalisuus ja uskonto, mutta myös puolueasema, voivat edesauttaa verkkovihan kohteeksi joutumista. (ks. Kuperberg 2018.)
Julkisessa keskustelussa verkkovihan termistä ja ilmiöstä on myös aktiivisesti kiistelty. Väittelyä on aiheuttanut muun muassa se, millainen viestittely lasketaan verkkovihaksi ja kehen verkkoviha todellisuudessa kohdistuu. Kun Naton Stratcom -tutkimuskeskus julkaisi helmikuussa 2021 suomalaisten ministerien häirintää käsittelevän raportin, tutkimuksen tulokset ja motiivit tutkimuksen tilaamiselle kyseenalaistettiin nopeasti. Verkkouutiset esitti, että raporttia koskeva uutisointi keskittyi ”naisasiaan”, vaikka todellisuudessa tutkimuksen mukaan eniten kriittistä kommentointia puoleensa veti huono hallinto. Niin ikään Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho twiittasi aiheesta: ”vihapuheöyhötyksen ja uhriutumisen keskellä on välillä hyvä muistuttaa tosiasioista”. Twiitissään hän viittasi oikeusministeriön Viha vallassa -tutkimukseen, jonka mukaan myös moni mies on vastaanottanut tutkimuksen tarkastelujaksolla suuren määrän vihamielisiä viestejä.
On totta, että myös miehet kokevat verkkovihaa, eikä tätä tule vähätellä. Halla-aho tuli kuitenkin samalla tukeutuneeksi tutkimukseen, jonka mukaan verkkoviha koskettaa yhteiskunnan tasolla enemmän naisia.
Verkkovihaa koskevien tutkimusten tulokset ja valitut metodologiat ovat siis jatkuvan kamppailun kohde. Tämä ei kuitenkaan ole yllättävää, sillä naisten kohtaama syrjintä on suomalaisen tasa-arvopolitiikan kentällä ollut pitkään kiistelty aihe, jonka myötä tasa-arvopoliittiset esitykset ovat kohdanneet niin vastustusta kuin toimeenpano-ongelmia. (esim. Holli 2003; Holli & Kantola 2007). Tuukka Ylä-Anttilan ja Eeva Luhtakallion (2016, 44) mukaan populistisen oikeiston ja antifeministisen liikkeen agendat asettuvat suomalaisessa kontekstissa usein yhteen. Tämä todennäköisesti heijastuu myös yhteiskunnassa tapaan käsitellä verkkovihaa.
Verkkoviha, teknologia ja data
Tulisiko politiikassa tapahtuvaa häirintää sitten käsitellä ajallemme uutena ilmiönä?
Mona Lena Krook (2020, 52ff) esittää, ettei naisiin kohdistuvassa poliittisessa väkivallassa ei ole sinällään mitään uutta. Sen sijaan fyysinen väkivalta on alkanut korvautua erilaisilla väkivallan muodoilla niissä poliittisissa konteksteissa, joissa fyysinen satuttaminen on vahvemmin sanktioitua (Krook 2017, 79).
Marxista ammentavat tutkijat ovat ilmaisseet, että sukupuolistunut verkkoviha tulisi ymmärtää kamppailuna tuotantovälineistä ja pääsystä julkiseen tilaan (Siapera 2019). Kun naiset ovat vallanneet ennen miehisenä pidettyä teknologian alaa ja verkottuneita yhteisöjä, miesten valta julkisessa elämässä on vähentynyt. Internetin misogynia on Eugenia Siaperan mukaan tällöin 1600-luvun noitavainojen kaltainen oire, joka juontuu muuttuvista sosiaalisista suhteista.
Kun naiset ovat vallanneet ennen miehisenä pidettyä teknologian alaa ja verkottuneita yhteisöjä, miesten valta julkisessa elämässä on vähentynyt.
Entä millä tavoin sosiaalinen media liittyy sukupuolistuneen häirinnän tuottamiseen, jos ilmiö voidaan lopulta palauttaa misogynistiseen kulttuuriin ja/tai ideologiaan? Toimiiko some lähinnä välittäjänä? Argumentteja alustojen aktiivisesta roolista löytyy useita. Esimerkiksi Twitterin on esitetty suosivan asiatonta käytöstä ja impulsiivisuutta, kun alusta mahdollistaa ainoastaan 280 merkin mittaiset tweetit. Samalla se tuo toisilleen tuntemattomia ihmisiä yhteen. (Ott 2017.) Lauren Bratslavskyn ym. (2020, 599) mukaan Twitter nostaa esiin ne äänet, jotka pystyvät hyödyntämään alustan toimintarakenteita. Twitteriä ei siis käytetä perinteisessä mielessä viestinnän välineenä, koska alusta myös ohjaa käyttäjiensä viestintää.
Facebookin käyttöliittymän on taas väitetty tuottavan raivoa, koska päivityksien alle syntyvä keskustelu ei ole kronologista vaan algoritmien tulkitseman suosion perusteella järjestäytynyttä. Keskustelut ovat tällöin usein kontekstittomia. Vastaavasti tykkäykset ja reaktiot toimivat sosiaalisena oikeutuksena, joka lisää tarvetta tuottaa eräänlaisia hot takeja. (Sano-Franchini 2018.) Facebookissa vihastu -reaktioita keränneet viestit ovat myös määrällisen tutkimuksen perusteella menestyneet parhaiten. Dataistunut tietoympäristö suosii tällöin tiettyjä sanomia enemmän kuin toisia. (Knuutila & Laaksonen 2020, 397.)
Kokoavasti voidaan siis ajatella, että ilmiönä verkkoviha liittyy naisten ja vähemmistöjen yhteiskunnallisesti sorrettuun asemaan, mutta eri alustojen toimintarakenteet ja verkkokirjoittelua koskevan säätelyn puute vahvistavat taipumusten esiintymistä tässä ajassa.
Poliitikkojen kohtaama ja kokema verkkoviha media-arjen tutkimuksessa
Olemme Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa -hankkeessa selvittäneet, mitä sosiaalinen media ja alustojen datavetoisuus tarkoittaa eri asemassa toimivien poliitikkojen työlle ja arjelle.
Laadullisista aineistoista tehtyjen havaintojen perusteella verkkoviha puhututti myös silloin, kun verkkovihasta ei kysytty tutkimukseen osallistuneilta. Kansanedustajana toimiville poliitikoille – erityisesti naisille – verkkoviha vaikuttaa olevan rikosoikeudellisesti sanktioitavan toiminnan (esimerkiksi uhkailun) sijasta eräänlaista melua. Tätä varten edustajien pitää kehittää omaa jaksamistaan vaalivia toimintamalleja ja hankkia resursseja, joilla verkkovihaa siivotaan omilta alustoilta pois. Verkkovihassa ei tällöin ole kyse erityisistä tilanteista, vaan monelle naiskansanedustajalle se on osa digitaalista elämää.
Alustat, jotka ainakin periaatteessa mahdollistavat yhteiskunnallisen keskustelun eri mieltä olevien välillä, toimivat helposti omia lupauksiaan vastaan.
Osa haastattelemistamme kansanedustajista hoiti häirinnän käsittelemisen yksin. Toisilla taas oli avustajinaan joko ystäviä, tukiryhmäläisiä tai eduskuntaryhmien avustajia. Poliittisen toiminnan näkökulmasta yksi keskeinen häirinnän tuottama ristiriita on kasvavan työmäärän lisäksi se, että digitaalisissa tiloissa omien päivitysten näkyvyys tai levinneisyys tarkoittaa myös kasvavaa häirinnän määrää. Tällöin alustat, jotka ainakin periaatteessa mahdollistavat yhteiskunnallisen keskustelun eri mieltä olevien välillä, toimivat helposti omia lupauksiaan vastaan.
Kuten eräs kansanedustaja kertoi poliitikkojen keskuudessa eniten kielteisiä tunteita aiheuttaneesta Twitteristä:
”Eli tavallaan mun mielestä siinä, samaan aikaan hyviä asioita minkä takia se keskustelu mahdollistaa siellä sen järjestelmän tasolla tosi laajasti, mut sit samaan aikaan se järjestelmä johtaa sit siihen et ihmiset laidasta laitaan, sit löytää sun sen päivityksen […] niin sitä enemmän periaatteessa kerää sit sitä paskaa niskaansa mitä suurempi se twiitin leviäminen on. Ja se on tosi hassuu koska samaan aikaanhan sä haluat et se sun asia menee eteenpäin ja mahdollisimman moni pystyy osallistumaan siihen debattiin mut se on ihan systemaattisesti aina niin, että mitä suositumpi mun twiitti on, niin sen enemmän mä saan Twitterissä paskaa. Ja se on sellasta asiantonta, ihan sellasta joko osaamisen tällasta väheksyntää tai jotenkin ulkonäköön.. Yleensä se on ulkonäköön viittaavaa viestintää ja häirintää, mikä nyt ei millään tasolla oo kovin rakentavaa”
Kansanedustajan kertomus heijastaa myös aiemman tutkimuksen huomioita siitä, että tyypillisesti naiset saavat viestejä, jotka ovat kohdistettuja heihin sukupuolensa takia, kun taas miesten kohtaama häiritsevä palaute hyökkää miesten ideoita ja toimia kohtaan (Citron 2014). Vaikka osa kansanedustajista koki tulleensa varovaisemmaksi somekäyttäjäksi erilaisten uhkien myötä, toiset edustajat kertoivat myös siitä, miten verkkoviha tietysti tuntuu pahalta, mutta toisaalta vihaan tottuu. Muutama mieskansanedustaja taas tunnisti oman sukupuolensa heitä suojelevaksi resurssiksi.
Kansanedustuslaitoksen ulkopuolella toimiville poliitikoille verkkoviha näyttäytyi aineistoissamme hieman toisenlaisena kysymyksenä. Ilmiö oli tosin niin ikään sukupuolittunut, sillä lähes jokainen tutkimukseen osallistunut naispoliitikko kertoi verkkovihan merkityksestä itselleen. Poiketen kansanedustajia käsittelevästä tutkimuksestamme, tätä ryhmää ei tutkijoiden taholta ohjattu käsittelemään verkkovihaa. Tutkimukseen osallistuneet miespoliitikot eivät puolestaan nostaneet aihetta esille, joskin kaksi poliitikkoa kertoi huolistaan suhteessa äärioikeistoon.
Tässä aineistossa verkkoviha toimi pikemminkin uhkana ja orientaationa kuin asiana, jota aktiivisesti kohdattaisiin. Uhka näkyi ensinnäkin poliitikkojen suhtautumisessa omaan poliittiseen tulevaisuuteensa. Yksi tutkimukseen osallistuneista kuntapoliitikoista mietti kansanedustajan tavoin kysymystä vihan, tai tarkemmin ottaen paskan sietämisestä pohtiessaan, onko hänellä riittävästi voimavaroja ryhtyä valtakunnan politiikkaan.
Tässä aineistossa verkkoviha toimi pikemminkin uhkana ja orientaationa kuin asiana, jota aktiivisesti kohdattaisiin. Uhka näkyi ensinnäkin poliitikkojen suhtautumisessa omaan poliittiseen tulevaisuuteensa. Yksi tutkimukseen osallistuneista kuntapoliitikoista mietti kansanedustajan tavoin kysymystä vihan, tai tarkemmin ottaen paskan sietämisestä pohtiessaan, onko hänellä riittävästi voimavaroja ryhtyä valtakunnan politiikkaan. Hän pelkäsi etenkin Twitteriä, mutta koki samalla, että menestyäkseen politiikassa on oltavana aktiivinen myös tällä alustalla. Toiseksi huolet verkkovihasta näkyivät siinä, miten naispoliitikot suhtautuivat omaan päivittämiseen ja yleisöihinsä. Eräs kertoi tavastaan pyyhkiä twiittiensä ensimmäinen versio pois. Toisesta versiosta hän kuvaili kirjoittavansa kiltimmän käyttämällä esimerkiksi asiallista kieltä tai hymiöitä. Ja kuten kolmas poliitikko kertoi, häirinnällä on usein vahva suhde somenäkyvyyteen, mutta lopulta tunne turvallisuudesta ohittaa näkyvyydestä saatavat hyödyt:
”[S]iinä on hyvät puolensa että saa sitä näkyvyyttä ja, niille asioille ja keskustelua mutta että se on kuitenkin, se on tavallaan niin rankkaa […] se on emotionaalisesti silleen vähän raskasta. Vaikkei sitä ottais erityisen pahasti mut tavallaan et mitäs tässä nyt pitäis tehä ja, vähän jännittää se tilanne niin ikään kun, mä luulen et vähintään, alitajusesti sitä välttäis tai pyrkis välttämään. Ja ainakin on tosi tarkka siitä mitä sanoo”
Verkkoviha demokratiaongelmana
Lopuksi on sopivaa kysyä, millaiset piirteet somevälitteisessä verkkovihassa ovat demokratian ja poliittisen osallistumisen näkökulmasta uusia haasteita. Olen kohdannut väitteitä siitä, että vaaditaanhan politiikkaan ryhtyviltä joka tapauksessa kykyä sietää heitä riepottelevaa mediakritiikkiä. On totta, että poliitikot ovat kautta aikojen kohdanneet negatiivista palautetta. Osa palautteesta on varmasti ollut myös asiatonta, jopa häiritsevää. Tällä on ollut poliitikoiden eletylle elämälle haitallisia seurauksia, jolloin ei ehkä olekaan reilua, että ilmiöön on tartuttu vahvemmin vasta some-ajassa (ks. esim. Blåfield & Räty 2015, 44–45). Todennäköisesti kuitenkin sosiaalisen median tapa normalisoida (Fuchs & Tamara 2020) ja tehdä näkyväksi häirintää ovat osasyy monen poliitikon ja uraa pohtivan epäröintiin luottamustoimen mielekkyydestä.
Toiseksi poliittisen viestinnän ollessa yhä enemmän alustaohjautunutta (esim. Nelimarkka ym. 2020), poliitikoille tarjoutuu enemmän mahdollisuuksia räätälöidä omaa viestiään suhteessa vastaanottoon ja viestin levinneisyyteen. Osalle tämä tarkoittaa jatkuvaa tasapainon etsimistä näkyvyyden ja haavoittuvuuden välillä. Vaikka poliitikot siis tiedostaisivat eniten näkyvyyttä tuottavat keinot, he saattavat päättää valita sellaiset viestintästrategiat, jotka parhaiten suojelevat omaa hyvinvointia. Tällainen poliittinen viestinnän ympäristö on paitsi kuormittava, se myös suosii heitä, jotka eivät joudu miettimään säännöllisesti omaa turvallisuuttaan. Ero kansanedustajien ja muiden haastattelemiemme poliitikoiden välillä ilmensi myös sitä, että kansanedustajat saavat ainakin jossain määrin tukea häirinnän vastustamiseen, kun taas toisissa poliittisissa positioissa toimivat poliitikot jäävät herkästi yksin.
Vaikka poliitikot siis tiedostaisivat eniten näkyvyyttä tuottavat keinot, he saattavat päättää valita sellaiset viestintästrategiat, jotka parhaiten suojelevat omaa hyvinvointia. Tällainen poliittinen viestinnän ympäristö on paitsi kuormittava, se myös suosii heitä, jotka eivät joudu miettimään säännöllisesti omaa turvallisuuttaan.
Kolmanneksi somealustat ja teknologioiden ubiikkius tarkoittaa, että teknologiat kulkevat aina mukana. Samalla alustat pyrkivät markkinalogiikan mukaisesti suostuttelemaan käyttäjiä viettämään alustoilla mahdollisimman pitkiä aikoja. Tähän ohjaavat esimerkiksi jatkuvasti uutta sisältöä tuottavat syötteet eli feedit, käyttäjille lähetetyt ilmoitukset ja nudget sekä automaattisesti käynnistyvät sisällöt. Digitaalista työtä koskevat tutkimustulokset osoittavat, että uusia viestintäympäristöjä voidaan tällöin pitää intiimeinä (esim. Gregg 2011; Richardson 2018). Rajat henkilökohtaisen elämän ja työn välillä ensinnäkin hämärtyvät, ja työstä tulee yhä liikkuvampaa sekä arjen käytäntöjä hajottavampaa. Tällainen työ – oli sitten kyse palkkatyöstä, kansanedustajuudesta tai muista poliittisista luottamustoimista – on aina päällä, eikä rajanveto henkilökohtaisen roolin ja poliittisen roolin välillä ole yksinkertaista tai edes mahdollista.
Intiimin työn ympäristössä kysymys verkkovihasta on akuutti juuri siksi, koska paitsi poliittinen elämä, myös elämä itsessään ovat poikkeusajassamme yhä enemmän somea. Ja kuten osa haastattelemistamme kansanedustajista kertoi, nykyisessä tietoympäristössä viha on usein jatkuvaa. Tällöin tuskin on yllättävää, että useat kansanedustajat, poliitikot ja ehdokkaat vaikuttavat olevan huolissaan jaksamisestaan ja turvallisuudestaan. Verkkovihan määritelmäkamppailua tärkeämpää olisikin kuunnella ja tukea verkkovihasta kärsiviä, sekä tarkkailla myös omaa toimintaansa sosiaalisessa mediassa kriittisesti.
Lähteet:
Blåfield, Ville & Reetta Räty (2015) Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Helsinki: Teos.
Bratslavsky, Lauren, Nathan Carpenter & Joseph Zompetti (2020) Twitter, incivility, and presidential communication: A theoretical incursion into spectacle and power. Cultural Studies 34:4, 593–624.
Citron, Danielle Keats (2014) Hate Crimes in Cyberspace. Cambridge: Harvard University Press.
Committee on Standards in Public Life (2017) Intimidation in Public Life. Independent report.
Fuchs, Tamara & Fabian Schäfer (2020) Normalizing misogyny: hate speech and verbal abuse of female politicians on Japanese Twitter. Japan Forum, 1-27.
Gregg, Melissa (2011) Work’s Intimacy. Oxford: Polity Press.
Holli, Anne Maria (2003) Discourse and Politics for Gender Equality in Late Twentieth Century Finland. Acta Politica 23. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Holli, Anne Maria & Johanna Kantola (2007) State Feminism Finnish Style: Strong Policies clash with Implementation Problems. Teoksessa Joyce Outshoorn & Johanna Kantola (toim.) Changing State Feminism. London: Palgrave Macmillan, 82–101.
Inter-Parliamentary Union (IPU) (2016) Sexism, harassment and violence against women parliamentarians. Issues Brief, lokakuu 2016.
Knuutila, Aleksi, Heidi Kosonen, Tuija Saresma, Paula Haara & Reeta Pöyhtäri (2019) Viha vallassa: Vihapuheen vaikutukset yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2019:57.
Knuutila, Aleksi & Salla-Maaria Laaksonen (2020) Viraali vihaisuus ja tahmea nauru: tunteet ja algoritmit digitaalisessa vaalikampanjoinnissa. Teoksessa Sami Borg, Elina Kestilä-Kekkonen & Hanna Wass (toim.), Politiikan ilmastonmuutos. Oikeusministeriön julkaisuja 2020:5. Helsinki: Oikeusministeriö, 394–418.
Krook, Mona Lena (2017) Violence Against Women in Politics. Journal of democracy 28:1, 74–88
Krook, Mona Lena (2020) Violence Against Women in Politics. Oxford: Oxford University Press.
Kuperberg, Rebecca (2018) Intersectional Violence against Women in Politics. Politics & Gender 14:4, 685–690.
Nelimarkka, Matti, Salla-Maaria Laaksonen, Mari Tuokko ja Tarja Valkonen (2020) Platformed Interactions: How Social Media Platforms Relate to Candidate–Constituent Interaction During Finnish 2015 Election Campaigning. Social Media + Society 6:2, 1–17.
Ott, Brian (2017) The age of Twitter: Donald J. Trump and the politics of debasement. Critical Studies in Media Communication 34:1, 59–68.
Sano-Franchini, Jennifer (2018) Designing Outrage, Programming Discord: A Critical Interface Analysis of Facebook as a Campaign Technology. Technical Communication 65:4, 387–410.
Siapera, Eugenia (2019) Online Misogyny as Witch Hunt: Primitive Accumulation in the Age of Techno-capitalism. Teoksessa Debbie Ging ja Eugenia Siapera (toim.) Gender Hate Online. Understanding the New Anti-Feminism. Palgrave.
Ylä-Anttila, Tuukka & Eeva Luhtakallio (2016) Contesting Gender Equality Politics in Finland: The Finns Party Effect. Teoksessa Michaela Köttig, Renate Bitzan & Andrea Pető (toim.) Gender and Far Right Politics in Europe. Cham: Palgrave, 29–48.
