Kuntavaaleissa tie tasa-arvon mallimaaksi on ollut kuoppainen

Kun suomalaiset äänestävät kuntavaaleissa, naiset saapuvat vaaliuurnille todennäköisesti jälleen miehiä aktiivisemmin. Naisten äänestysprosentti kuntavaaleissa on ollut vuodesta 1984 saakka pysyvästi korkeampi kuin miesten.

Jos kuntavaalien äänestysaktiivisuutta tarkastellaan pidemmällä aikajänteellä, muuttuu kuva kuitenkin merkittävästi. Itse asiassa kunnallisvaalien historia haastaa hartaasti vaalittuja mielikuvia Suomesta naisten tasa-arvon mallimaana.

Suomessa otettiin vuonna 1906 ensimmäisenä Euroopassa käyttöön yleinen ja yhtäläinen äänioikeus eduskuntavaaleissa. Äänioikeusuudistusta ei kuitenkaan tuolloin ulotettu kunnallisvaaleihin. Naiset saivat yleisen äänioikeuden ja tulivat vaalikelpoisiksi kunnallisvaaleissa vasta vuonna 1917, ja ensimmäiset uusien lakien mukaiset kunnallisvaalit järjestettiin kahtena seuraavana vuonna.

Näin äänioikeuskehitys kulki Suomessa epätavallista rataa, sillä muualla Euroopassa naiset saivat äänioikeuden yleensä ensimmäiseksi paikallisvaaleissa ja vasta myöhemmin parlamenttivaaleissa (Rodríquez-Ruiz & Rubio-Marin 2021).

Holhouksenalaisuus esteenä poliittiselle osallistumiselle

Naiset eivät olleet täysin ulossuljettuja kunnallispolitiikasta Suomessa ennen vuoden 1917 kunnallislakiuudistusta. Kunnallisveroja maksavat täysivaltaiset naiset eli naimattomat tai lesket olivat äänioikeutettuja maalaiskuntien koskevia päätöksiä tekevissä kuntakokouksissa ja kaupunkien valtuustovaaleissa. Lisäksi naisia valittiin monissa kunnissa luottamustehtäviin, erityisesti köyhäinhoito- ja terveydenhuoltokuntiin sekä kansakoulujen johtokuntiin.

Naisten ylivoimaiselta enemmistöltä puuttui kuitenkin kunnallinen äänioikeus joko vähäisten tulojen tai epäitsenäisen aseman perusteella. Esimerkiksi avioituneet naiset katsottiin miehensä holhousvallan alaisiksi eikä heillä siksi ollut osallistumisoikeutta kuntakokouksiin. Isäntävallan alaisuuden takia äänioikeudettomia olivat myös piiat ja muut palkolliset. Vaikka kunnalliset äänioikeusolot olivat tulorajojen ja painotettujen äänimäärien takia myös miehille räikeän epätasa-arvoiset, oli kunnallinen päätöksenteko joka tapauksessa vankasti miesten käsissä.

Vaikka kunnalliset äänioikeusolot olivat tulorajojen ja painotettujen äänimäärien takia myös miehille räikeän epätasa-arvoiset, oli kunnallinen päätöksenteko joka tapauksessa vankasti miesten käsissä.

Näkyvä esimerkki naisten aseman heikkoudesta kunnalliselämässä oli se, että heiltä puuttui oikeus asettua ehdolle kunnanvaltuustoihin, joita alettiin perustaa myös maalaiskuntiin 1900-luvun alussa. Loimaalla kuntakokous tosin äänesti kunnanvaltuustoon kansakoulunopettaja Miina Penttilän, josta tuli Suomen ensimmäinen naisvaltuutettu vuonna 1915. Valinta herätti lehdistössä maanlaajuista huomiota ja sai jotkut kommentaattorit ylistämään Loimaata naisten tasa-arvon edelläkävijäksi. Pian Penttilän valinta kuitenkin huomattiin laittomaksi ja hänet korvattiin miesvaltuutetulla (Suodenjoki 2019).

Penttilän lyhyt visiitti valtuustossa ehti kirvoittaa lehdistössä myös piikittelyä, joka toi näkyviin epäluulot naisten kunnallispoliittista aktiivisuutta kohtaan. Esimerkiksi porilainen Sosialidemokraatti kommentoi valintaa otsikolla ”Akkavalta lisääntyy”. Mikkeliläisen vasemmistolehden Vapauden pakinoitsija puolestaan kuvasi Penttilää happamasti ”emansipeerattujen porvarisnaisten” sankariksi ja toivoi: ”Olisipa se edes nätti nainen.” Kirjoittajien suhtautuminen olisi varmasti ollut toisenlaista, jos valtuustoon valittu nainen olisi ollut sosialisti. Joka tapauksessa huumorin kaapuun verhotut kannanotot osoittivat, että vaikka työväenliike profiloi itseään naisten tasa-arvon suunnannäyttäjäksi, liikkeen naisaktivisteilla riitti työtä asenteiden muuttamisessa myös liikkeen omissa riveissä.

Yleinen äänioikeus ei mullistanut tasa-arvokehitystä kunnissa

Kun uudet kunnallislait astuivat voimaan pari vuotta myöhemmin, Miina Penttilä valittiin laillisesti Loimaan valtuustoon. Myös monissa muissa kunnissa valtuustoihin pääsi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden siivittämänä naisedustajia.

Kansakoulunopettaja Miina Penttilä (seisomassa eturivissä toinen vasemmalta) valittiin Loimaan kunnanvaltuustoon tammikuussa 1919. Kuvan kaksi muuta naista ovat valtuutetuksi valittu talonemäntä Suoma Hulmi-Heinonen ja varalle valittu silittäjä Maria Tuominen. Kuva: Loimaa-Seura.

Naisten into käydä vaaliuurnilla jäi kuitenkin alusta saakka laimeaksi kunnallisvaaleissa, kun sitä verrataan naisten äänestysaktiivisuuteen eduskuntavaaleissa ja suhteessa miehiin. Koko maailmansotien välisen ajan naiset äänestivät merkittävästi miehiä laiskemmin. Pohjalukemat nähtiin vuoden 1924 kunnallisvaaleissa, joissa naisten äänestysaktiivisuus jäi 24 prosenttiin. Kaiken kaikkiaan kuntavaalit kiinnostivat äänestäjiä huomattavasti vähemmän kuin eduskuntavaalit, kuten nykyäänkin.

Naisten into käydä vaaliuurnilla jäi kuitenkin alusta saakka laimeaksi kunnallisvaaleissa, kun sitä verrataan naisten äänestysaktiivisuuteen eduskuntavaaleissa ja suhteessa miehiin.

Jos naisten äänestysaktiivisuus oli maailmansotien välillä alhainen, jäi naisten osuus valtuustopaikoista lopulta sitäkin vaatimattomammaksi. Suurin osa naisista nimittäin äänesti miesehdokasta, kuten aikalaiskommentaattorit havaitsivat.

Suuressa osassa maalaiskunnista valtuustoon ei valittu ainoatakaan naista, ja monissa kaupunginvaltuustoissakin naisten määrä jäi yhteen tai kahteen. Esimerkiksi Tampereella joulukuussa 1918 pidetyissä vaaleissa 42-henkiseen valtuustoon mahtuivat naisehdokkaista vain porvarillisten Toini Voipio ja vasemmiston Maria Vuolle. He olivat loimaalaisen Miina Penttilän tapaan ammatiltaan opettajia, kuten suhteettoman suuri osa muuallakin Suomessa läpi päässeistä naisehdokkaista.

Opettajien suurta osuutta naisvaltuutetuista selittää se, että opettajat olivat kuntalaisten yleisesti tuntemia ja arvostamia viranhaltijoita. Lisäksi opettajakunta naisvaltaistui 1900-luvun alkupuolella, minkä seurauksena lähes joka kunnassa oli naisia kansakoulunopettajina. Monet heistä toimivat aktiivisesti erilaisissa kunnan ja yhdistysten luottamustehtävissä, mikä madalsi kynnystä nousta valtuutetuksi. Mahdotonta valtuustoon pääsy ei toki ollut järjestötoiminnassa kouliintuneille työläisnaisillekaan.

Yllättävän monia naisvaltuutettuja yhdisti myös se, että he olivat ehtineet ennen valtuustoon valintaa jo toimia kansanedustajina. Heidän kohdallaan valtiopäivät toimivat siis kouluna kunnalliselämään eikä päinvastoin, niin kuin aikalaiset olivat tottuneet ajattelemaan.

Kaikkiaan Suomen valtuustoissa laskettiin olevan 1920-luvun lopussa vain 230 naista, mikä oli perin vähän suhteutettuna maalaiskuntien, kauppaloiden ja kaupunkien kokonaismäärään (592). Vain joka neljännen kunnan valtuustossa oli naisedustaja tai useampia. Jostain syystä naisten nousu valtuutetuiksi oli erityisen vaikeaa ruotsinkielisissä kunnissa, joiden valtuustopaikoista mitättömät 0,8 prosenttia oli naisten hallussa (Kommunalkalender 1929).

Listavaalijärjestelmä naisten valinnan esteenä

Merkittävänä syynä naisten harvalukuisuuteen valtuustoissa oli suhteelliseen vaalitapaan liittynyt listavaalijärjestelmä. Poliittiset ryhmät asettivat naisehdokkaat usein listojensa alapäähän, minkä vuoksi nämä jäivät valitsematta, kuten Helle Kannila selvitti naisille suuntaamassaan kunnallisvaalityön oppaassa vuonna 1939.

Kannila itse oli Kansallisen Edistyspuolueen pitkäaikainen vaikuttaja ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen, joten hänellä oli myös omakohtaista kokemuksia naisten vaalityössä kohtaamista ongelmista. Hän painotti, että vaalilistojen valmisteluun osallistuvien naisten tuli estää naisehdokkaiden sijoittaminen listoille pelkiksi koristeiksi. Kannila kuitenkin harmitteli, että tämä oli vaikeaa, elleivät naiset osallistuisi nykyistä aktiivisemmin vaalivalmisteluihin. Jos naiset olivat ehdokkaita valitsevissa kokouksissa pienenä vähemmistönä, he joutuivat herkästi miesenemmistön pelottelemiksi tai narraamiksi.

Maalaiskunnissa naisten valintaa valtuustoihin vaikeutti myös se, että vaalilistoja laadittaessa korostettiin eri kylien tasapuolista edustusta. Jos omasta kylästä mahtui listalle vain yksi edustaja, tämä oli harvoin nainen.

Naisia ulos sulkevat asenteet elivät sitkeästi läpi maailmansotien välisen, mistä kertoo lehtien tapa käyttää edelleen termejä ”valtuusmies” ja ”kunnan isä” valtuutetun synonyymeina. Erityisen vaikeaa aikaa naisten yhteiskunnallisen aktiivisuudelle oli 1930-luku, jolloin konservatiiviset asenteet työnsivät naisia takaisin kodin piiriin. Valtuustojen ohella tämä näkyi myös eduskunnassa naisten määrän vähentymisenä.

Erityisen vaikeaa aikaa naisten yhteiskunnallisen aktiivisuudelle oli 1930-luku, jolloin konservatiiviset asenteet työnsivät naisia takaisin kodin piiriin. Valtuustojen ohella tämä näkyi myös eduskunnassa naisten määrän vähentymisenä.

Naisasialehdet yrittivät parhaansa mukaan taistella naisten kunnallisareenoilla kohtaamia ennakkoluuloja vastaan. Suomen nainen -lehti julkaisi 1930-luvun lopulla kokonaisen juttusarjan, jossa ”Naisvaltuutettu” toi esiin kokemuksiaan valtuustotyöstä. Kirjoittaja nosti esiin, miten ääneen päässeen ”naisvaltuutetun vieno viserrys” hukkui ”iskuvalmiin nuijan lyönteihin” (11/1938) ja miten naisten valinta eri lautakuntiin torpedoitiin toistuvasti omalaatuisilla esteellisyysselityksillä (3/1939).

Vähättelyn ohella naisten valtuustotyötä ohjasivat aikalaiskäsitykset sukupuolten yhteiskunnallisten toimintapiirien eriytyneisyydestä. Naisten odotettiin kohdistavan valtuustoissa huomionsa erityisesti opetukseen sekä sosiaali- ja terveydenhuolton liittyviin kysymyksiin. Marttaliiton neuvoja ja Pielisjärven kunnanvaltuuston ainoa nainen Kaisu Uusisilta korosti vuonna 1939, että monet näistä kysymyksistä olivat lähempänä naisten kuin miesten elämänpiiriä ja siksi valtuustot kaipasivat kipeästi niiden käsittelyyn naisten ”järkeä ja sydäntä”.

Uusisilta kuitenkin muistutti naisten elämänpiiriin liittyvien asioiden vaikuttavan kunnissa merkittävästi myös talouteen ja rakennustoimintaan. Siten naisilla oli valtuustoissa mahdollisuus päästä vaikuttamaan isoihin asioihin, olkoonkin että he joutuivat monesti seisomaan asiansa takana yksin vastassaan kaikki muut valtuutetut.

Naisäänestäjien aktivoituminen ja uudet tasa-arvokysymykset

Jos maailmansotien välinen aika oli sukupuolten kunnallisen tasa-arvon näkökulmasta pysähdyksen aikaa, toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti viimeisten viiden vuosikymmenen aikana naisten rooli kunnallisessa päätöksenteossa on jatkuvasti kasvanut. Vuonna 1980 naisten osuus valtuutetuista oli 22 prosenttia ja vuoden 2017 vaaleissa jo 39 prosenttia. Naiset nousevat aiempaa useammin myös kunnallisille johtopaikoille, joskin yksittäisten maalaiskuntien kuten Enonkosken valtuustossa toimi nainen puheenjohtajana jo 1920-luvulla.

Kun ensimmäiset naiset hakivat puheenvuoroja valtuustosalissa sata vuotta sitten, nykyinen tilanne oli joka tapauksessa vasta naisaktivistien kaukainen haave. Vaikeasti kuviteltava ilmiö oli tuolloin myös miesten naisia selvästi alempi äänestysaktiivisuus, jossa ei nykyään ole mitään yllättävää. Miesten ja naisten äänestysprosenttien ero on erityisen selvä nuorimmissa ikäluokissa. Naisten korkeampaa äänestysintoa selittää osaksi se, että vanhimpia ikäryhmiä lukuun ottamatta naiset ovat nykyään keskimäärin miehiä koulutetumpia (Borg 2018).

Huomionarvoiseksi tekijäksi kunnallisvaalikampanjoinnissa ja valtuustotyössä on noussut myös lisääntyvä tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta. Se nostaa esiin uudenlaisia kysymyksiä tasa-arvosta ja samalla vähentää tarvetta laskeskella yksioikoisesti miesten ja naisten äänestysprosentteja tai lukumääriä eri kuntien valtuustoissa.

 

Kirjallisuus

Borg, S. (2018) Kuntavaalitutkimus 2017. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Kannila, H. (1939) Naiset ja kunnallisvaalit. Helsinki: Suomen Naisten Kansallisliitto.

Kommunalkalender 1929. Helsingfors: Landskommunernas centralbyrå.

Rodríquez-Ruiz, Blanca & Rubio-Marin, Ruth (2012) Introduction: Transition to Modernity, the Achievement of Female Suffrage, and Women’s Citizenship. Teoksessa Blanca Rodríquez-Ruiz & Ruth Rubio-Marin (toim.) The Struggle for Female Suffrage in Europe. Voting to Become Citizens. Leiden: Brill.

Suodenjoki, S. (2019) Kohti edustuksellista harvainvaltaa? Kunnanvaltuustojen perustaminen työväestön huolenaiheena 1890-1917. Teoksessa Ilkka Kärrylä, Pete Pesonen & Anna Rajavuori (toim.) Työväestö ja demokratia. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.