Aikuiskoulutuksen työuravaikutuksia vaikea osoittaa

Jo nykyisellään työikäisillä on runsaasti mahdollisuuksia syventää osaamistaan työuran varrella, eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Aikuiskoulutusta tulisi kohdentaa etenkin pelkän perusasteen varaan jääneelle aikuisväestölle.

Opetus- ja kulttuuriministeriön jatkuvan oppimisen uudistushanke etsiikin, hallitusohjelman mukaisesti, erilaisia räätälöitäviä aikuiskoulutuksen työkaluja. Uudistuksella tavoitellaan uusia työelämälähtöisiä koulutuskokonaisuuksia, kattavia elinikäisen ohjauksen palveluita, muutosturvan parantamista, oppisopimuskoulutuksen, opintovapaan ja aikuiskoulutustuen kehittämistä. Sillä halutaan myös lisätä aliedustettujen ryhmien osallistumista aikuiskoulutukseen, työelämän muunto-, täydennys- ja erikoistumiskoulutuksia samoin kuin työttömien mahdollisuuksia opiskella sivutoimisesti työnhaun ohessa. (OKM 2021.)

OECD arvioi vastikään Suomen tilannetta aikuisväestön osaamisen ja koulutusjärjestelmien kannalta. Se piti peruskoulutukseen ja ensimmäiseen tutkintoon johtavia koulutusinvestointeja riittämättöminä, koska se arvioi työvoiman osaamistarpeiden puutteet akuutiksi työmarkkinaongelmaksi. Aikuisväestölle tulisi siksi kyetä tarjoamaan mahdollisuuksia lisätä ja uudelleensuunnata osaamista (reskill and upskill), mikä tukisi paitsi väestön taloudellista ja muuta hyvinvointia, myös vahvistaisi suomalaisten yritysten ja kansantalouden kilpailukykyä (OECD 2020, 14).

Suomen tutkintoon tähtäävä koulutusjärjestelmä tuottaa jo suoraviivaisen myönteisiä työuravaikutuksia (esim. Ojala & Pyöriä 2021). Tässä tekstissä tarkastelemme, mitä sen sijaan OECD:n kaipaaman aikuiskoulutuksen vaikuttavuudesta tiedetään. Kysymme, mistä oikeastaan tulisi olla huolissaan.

Jatkuvasti opitaan jo

Jatkuvan oppimisen tarpeessa on hyvin erilaisia väestöryhmiä, mikä on vaikeuttanut tämän yhteiskunnallisen ”ongelman” jäsentämistä ja tarvittavien politiikkatoimenpiteiden määrittämistä. Jatkuvan oppimisen tarpeita on niin koulupolkunsa perusasteeseen päättäneellä nuorella tai elinkeinorakenteen ja ammatillisen rakenteen murroksen jalkoihin jääneellä, irtisanotulla työntekijällä, kuin alituisesti uuden (teknologian) omaksumisen kanssa painivalla asiantuntijallakin.

Jatkuvan oppimisen tarpeessa on hyvin erilaisia väestöryhmiä, mikä on vaikeuttanut tämän yhteiskunnallisen ”ongelman” jäsentämistä ja tarvittavien politiikkatoimenpiteiden määrittämistä.

Yleisesti ottaen näyttää hyvältä. Tilastokeskuksen (SVT 2018) mukaan vuonna 2017 joka toinen 18–64-vuotiaista eli 1,6 miljoonaa Suomessa asuvaa työikäistä osallistui aikuiskoulutukseen. Suurin osa aikuiskoulutuksesta oli ammatillista koulutusta. Toisin sanoen koulutukseen oli osallistuttu työhön tai ammattiin liittyvien syiden vuoksi. Tällaisessa koulutuksessa oli vuonna 2017 ollut 1,2 miljoonaa henkeä.

Tarjolla on jo monipuolista aikuiskoulutusta esimerkiksi vapaassa sivistystyössä, oppilaitoksissa, avoimissa korkeakouluopinnoissa ja työvoimakoulutuksina. Aikuiskoulutusta tuetaan esimerkiksi täydennys- ja työvoimakoulutusjärjestelmällä, aikuiskoulutustuella ja työttömyysturvalla opiskelulla. Lisäksi itse työorganisaatioilla on merkittävä rooli työntekijöiden ja sitä kautta koko aikuisväestön osaamisen ja taitojen vahvistajina ja tämän koulutuksen rahoittajina.

Rakenteita, koulutuksen tuottajia, ja koulutusmahdollisuuksia on siis jo kosolti. Koulutus- ja työvoimatarvetta arvioidaan Suomessa koordinoidusti ja useiden toimijoiden yhteistyössä. Tätä työskentelyä ohjaamaan ollaan myös perustamassa jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskusta, joka tulisi ”koordinoimaan ja kehittämään työikäisille suunnattuja tieto-, neuvonta- ja ohjauspalveluita” sekä ennakoimaan työvoima- ja osaamistarpeita” (OKM 2021). Mutta onko tämä kaikki vaikuttavaa?

”Työllisyysvaikutukset jäävät vaatimattomiksi”

Kun tarkastellaan, miten vaikuttavaa jatkuva oppiminen on työuran kannalta, törmätään kritiikkiin. Antti Kauhasen ryhmä kirjoitti taannoin (2019), että ”Suomessa tuetaan työmarkkinoille hyvin kiinnittyneiden osaamisen kehittämistä mm. aikuiskoulutustuella ja työeläkekuntoutuksella.” Näitä kahta tukea käyttää lähes 40 000 henkilöä vuosittain, ja rahaa kuluu yli 350 miljoonaa euroa. ”Tutkimusten mukaan tukien työllisyysvaikutukset jäävät vaatimattomiksi.” (Emt.)

Aikuiskoulutusjärjestelmän kritiikki kohdistuu yhtäältä siihen, että matalimmin koulutetut eivät kouluttaudu, sekä toisaalta siihen, että mitattavissa olevat vaikutukset jäävät vaatimattomiksi tai niitä ei ole. Toistaiseksi vaikuttavuustutkimus on vielä pirstaleista. Osassa kansainvälisistä pitkittäistutkimuksista tutkittavilla on aiempia suoritettuja tutkintoja ja työkokemusta, osassa taas ei. Myös ikärajaukset ja seuranta-ajat vaihtelevat. Uudet tutkinnot vaihtelevat tasoltaan, ja koulutusjärjestelmien kirjavuus vaikeuttaa maiden vertailua (ks. kirjallisuuskatsaus Böckerman ym. 2018; Ojala & Lipiäinen 2020).

Aikuiskoulutusjärjestelmän kritiikki kohdistuu yhtäältä siihen, että matalimmin koulutetut eivät kouluttaudu, sekä toisaalta siihen, että mitattavissa olevat vaikutukset jäävät vaatimattomiksi tai niitä ei ole.

Pirstoutuvatko työurat? -hankkeessa tarkastelimme yhtä aikuiskoulutuksena suoritettavaa tutkintoa, erikoisammattitutkintoa (Ojala & Lipiäinen 2020). Oletimme, että ammattikoulutetun teollisuustyöntekijän ammattiin ja työhön kiinnittyvä, syventävä tutkinto ennakoisi myönteisiä työuratulemia. Niin kutsutussa kaltaistamisanalyysissa erikoisammattitutkinnon vaikutukset työ- ja työttömyyskuukausiin sekä tuloihin olivat odotusten suuntaiset eli myönteiset. Ne eivät kuitenkaan juuri olleet tilastollisesti merkitsevät.

Näin ollen työurallaan kouluttautuvat – erikoisammattitutkinnon suorittavat – olivat valikoitunut ryhmä aktiivisia työikäisiä. Tällöin muut seikat kuin uusi tutkinto vaikuttavat tulevaan työurakehitykseen. Valikoituminen näkyi jo siinä, että tutkimillamme työntekijöillä työmarkkina-asema ja tulot olivat ennen uutta tutkintoa vahvemmat kuin ammatillisen perustutkinnon tehneillä yleisesti ottaen.

Koska tarkastelimme vain työllisiä, työhön kiinnittyminen oli kaikilla korkeaa. Tässä piileekin yksi aikuiskoulutuksen vaikuttavuustutkimuksen koetinkivi: kun tutkittavana joukkona ovat usein lähtötilanteessa työlliset, jotka päättävät vaihtaa ammattia ja ikään kuin aloittavat työurallaan alusta, ei odotettavissa voikaan olla korkeampia tuloja tai työllisyyttä. Toisaalta monet lisätaitoja aikuisena hankkivat ovat jo korkeasti koulutettuja. Siksi aikuiskoulutustuen osumatarkkuutta on kritisoitu: ”tukea käyttävät pääosin henkilöt, joita ammattirakenteiden muutos ei uhkaa” (Polkuja työhön 2019). Ekonomistien tiivistyksen mukaan ”tulokset koulutuksen vaikuttavuudesta ovat osin ristiriitaisia, mutta pääosin (…) pieniä suhteessa kustannuksiin, epäselviä tai tilastollisesti merkitsemättömiä vähän kouluttautuneille henkilöille” (Busk ym. 2019). Onko siis vedettävä johtopäätös, että aikuisväestön kouluttaminen ei kannata?

Ovatko työllisyys ja tulot oikeat vaikuttavuuden mittarit?

Väestön työkykyä ja työurien pidentämistä ei voida tavoitella vain politiikoilla, jotka tähtäävät korkeaan työllisyyteen. Työllisyyspolitiikka ja koulutuspolitiikka ovat myös joiltain osin ristiriitaisia. Samaan aikaan, kun on kiinnityttävä töihin, olisi hankittava lisää osaamista. Millä ajalla? Niin koronapandemian aikana kuin jo sitä ennen on jouduttu seuraamaan ikäviä tilastouutisia joidenkin alojen kriisiytyvistä työoloista sekä uupumuksen, sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyksien korkeasta tasosta tai lisääntymisestä. (Esim. Sutela ym. 2019.) Työelämässä tarvitaankin jo lisää huokoisuutta, jotta työurilla on edellytykset pidetä.

Niin koronapandemian aikana kuin jo sitä ennen on jouduttu seuraamaan ikäviä tilastouutisia joidenkin alojen kriisiytyvistä työoloista sekä uupumuksen, sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyksien korkeasta tasosta tai lisääntymisestä.

Työolojen on tietenkin ensisijaisesti mahdollistettava työssä jaksaminen ja jatkaminen. Kuitenkin työuralla on paikallaan säilyttää ja luoda tilaa myös merkityksellisille katkoille, kuten opiskelulle tai täydennyskouluttautumiselle. Uuden ammatin hankkiminen voisi yhtäältä tarjota tarpeellisen tauon työuran varrella ja toisaalta pidentää työuraa vastaavasti loppupäästä, jahka uusi ammatti lisää työmotivaatiota ja työhön sitoutumista.

Coelli ja Tabasso (2019) huomauttavatkin, että vaikka tulot tai työllisyys eivät välittömästi paranisi eri aikuiskoulutuksen muotojen yhteydessä, hyödyt välittyvät yhteiskunnalle ja organisaatioille työntekijöiden työtyytyväisyyden ja motivaation paranemisen myötä. Motivoitunut työntekijä on myös tuottavampi. Näin aikuiskoulutus voi välillisesti tukea yritysten menestystä ja työikäisen väestön työkykyä ja sitä myötä pidentää työuria. Aikuiskoulutuksen vaikuttavuuden mittareina tulisikin tarkastella myös työmotivaation, työkyvyn ja työpaikkojen tuottavuuden kaltaisia tekijöitä. Tällainen tutkimus on kuitenkin vasta alkutekijöissään.

Pitääkö duunarista olla huolissaan?

Ajan hengen mukaista on olla huolissaan eri kohderyhmistä. Jatkuvan oppimisen uudistuksen yhteydessä huolipuhe on kohdistunut matalimmin koulutettuihin, samoin kuin teknologisen murroksen kohteena olevilla aloilla työskenteleviin duunareihin. Stereotyyppisesti teollisuustyössä oleva duunari(mies) ei kouluttaudu ajoissa, vaan kohtaa mahdollisen irtisanomisen valmistautumatta. Duunarin osaaminen on jäänyt ajastaan jälkeen, ja työmarkkinavalmiudet ovat päivittämättä. Niinpä duunari täytyisi saada aikuiskouluttautumaan.

Samaan aikaan teollisuuden aloilla on ongelmana, miten uusia tekijöitä saataisiin houkuteltua aloille riittävästi. Pulaa on ammatillisen koulutuksen saaneista perustaitajista. Toukokuun 2021 työllisyyskatsauksessa (TEM 2021) avoimena oli eniten palvelu- ja myyntityöntekijöiden, rakennus-, korjaus- ja valmistustyöntekijöiden, muiden työntekijöiden, sekä prosessi- ja kuljetustyöntekijöiden työpaikkoja; tässä järjestyksessä. Työvoimapula-ammateissa on samaten myyjiä, rakennustyöntekijöitä, ravintola- ja suurtaloustyöntekijöitä, kuljetustyöntekijöitä, koneasentajia ja -korjaajia sekä siivoojia (Räisänen & Tuomaala 2021, 19). Hämmentävästi näyttääkin siltä, että duunareista on kysyntää enemmän kuin heitä on.

Myös duunareiden uudelleentyöllistyminen näyttää kohtuulliselta. Työttömyysjaksot teollisuustyöntekijöillä jäävät useimmiten lyhyt- ja väliaikaisiksi (Ojala & Pyöriä 2020). Edes irtisanominen ei ole mikään ”dead end”, koska alkavista työttömyyksistä ylivoimaisesti suurin osa päättyy työllistymiseen (Jolkkonen ym. 2012). Toiseksi, jos uutta työpaikkaa ei löydy, Suomessa on laajat mahdollisuudet valita, mihin suuntaan jatkaa: TE-palvelut tarjoavat rekrytoivaa työvoimakoulutusta yhteistyössä yritysten kanssa, tai (ammatti)oppilaitokset uuden ammatin. Puolet ammattikouluista valmistuvista onkin aikuisopiskelijoita.

Duunari saa työpaikallaan verrattain vähän koulutusta.

Kaikista duunareista ei siis tarvitse olla huolissaan. Enemmistöllä menee työurien kannalta hyvin, kunhan huolehditaan työoloista ja työkyvystä niin, että työurat voivat pidetä. Duunarihuolta voisikin täsmentää: olkaamme huolissamme siitä, ettei yhteiskuntaan oikein tule riittävästi uusia duunareita. Toiseksi, huolissaan voi olla myös siitä, että duunari saa työpaikallaan verrattain vähän koulutusta. Havaitsimme (Ojala & Lipiäinen 2020) Tilastokeskuksen vuoden 2018 työolotutkimukseen perustuen, että vain reilu kolmannes teollisuuden perus- ja keskiasteen tutkinnon tehneistä työntekijöistä koki kehittymismahdollisuutensa työssä hyviksi ja vain reilu viidennes arvioi mahdollisuutensa saada työssään ammattitaitoaan tukevaa koulutusta hyviksi. Palkallinen henkilöstökoulutus oli vähäistä. Luvut olivat toimiala- ja koulutustasovertailussa kaikkein alhaisimmat. Tällaisiin havaintoihin on mahdollista puuttua suoraan työpaikoilla. Monet teollisuuden työpaikat, esimerkiksi kemian alalla, kouluttavat työntekijöitään laajasti. Keskimäärin tilanne ei kuitenkaan ole riittävän hyvä.

Huolissaan pitäisi olla kokonaan koulutusta vailla olevista

Merkittävin kysymys jatkuvassa oppimisessa on kuitenkin se, miten saada koulutukseen ja työurille kaikki työikäiset: jos henkilö on 30-vuotiaana työtä vailla, hän on sitä huomattavan usein myös jatkossa. Polkuja työhön -hankkeen loppukoosteessa (2019) huomautettiin, että ”jo vuosikymmenien ajan jotakuinkin viidennes ikäluokasta on jäänyt pelkän peruskoulun varaan”. Näistä työikäisistä tulisi olla huolissaan.

Miten perusasteen jälkeistä tutkintoa vailla oleva väestönosa voi olla korkeaa työllisyyttä tavoittelevassa yhteiskunnassa näin suuri, ja näin heitteillä?

Kouluttamattomuus kytkeytyy työttömyyteen ja työkykyvajeisiin. Työn puute puolestaan aiheuttaa psykososiaalista kuormitusta ja suorastaan lyhentää telomeerejä nuorilla miehillä (Ala-Mursula ym. 2013) – toisin sanoen heikentää työ- ja toimintakykyä. Osatyökykyisiä tutkineiden Tuija Oivon ja Raija Kerättären (2018) raportin mukaan nuorilla kouluttamattomilla on runsaasti havaitsemattomia ja hoitamattomia sairauksia. Oppimis- ja paniikkioireet ovat johtaneet tällä ryhmällä koulutusten keskeyttämisiin ja epäonnistumisiin. (Leemann ym. 2018; Oivo & Kerätär 2018, 30, 43, 46.)

Miten perusasteen jälkeistä tutkintoa vailla oleva väestönosa voi olla korkeaa työllisyyttä tavoittelevassa yhteiskunnassa näin suuri, ja näin heitteillä? Aiempi vaikuttavuustutkimustieto osoittaa, että tämän ryhmän kouluttaminen olisi myös vaikuttavaa. Aikuiskouluttautuminen nimittäin vahvistaa työllisyyttä ja tuloja etenkin matalimmin koulutetuilla tai kouluttamattomilla (Bennett ym. 2020). Työuranaikaisen tutkinnon vaikuttavuudesta on saatu näyttöä myös Suomessa (Böckerman ym. 2018), joskin perusasteen koulutuksen varaan jääneiden kohdalla tarvitaan lisää tutkimusta.

Aikuiskoulutukselle on siis selkeä tarve ja kohderyhmä, kunhan ymmärretään huolehtia kouluttamattomien samanaikaisista, muista palvelutarpeista. Odotamme tällä saralla vaikuttavia tutkimustuloksia. Ennen kaikkea kouluttamattomien kouluttaminen tukisi koulutus- ja yhteiskuntapolitiikan sosiaalista kestävyyttä.

Viitteet

Ala–Mursula Leena, Buxton Jessica, Ek Ellen, Koiranen Markku, Taanila Anja, Blakemore Alexandra & Järvelin Marjo-Riitta (2013) Long–term unemployment is associated with short telomeres in 31-year-old men: An observational study in the Northern Finland Birth Cohort 1966. PLoS ONE 8(11).

Bennett Patrick, Blundell Richard & Salvanes Kjell G. (2020) A Second Chance? Labor Market Returns to Adult Education Using School Reforms. IFS Working Paper W20/28.

Busk Henna, Kauhanen Antti, Karhunen Hannu & Suhonen Tuomo (2019) Mitä tiedämme jatkuvan oppimisen rahoituksen vaikuttavuudesta? Esitys ja kirjallinen arvio Jatkuvan oppimisen parlamentaarisen valmistelun tutkijatapaamisessa 26.11.2019, Helsinki.

Böckerman Petri, Haapanen Mika & Jepsen Christopher (2018) More skilled, better paid: Labour-market returns to postsecondary vocational education. Oxford Economic Papers 70 (2).

Coelli Michael & Tabasso, Domenico (2019) Where are the returns to lifelong learning? Empirical Economics 57 (1).

Jolkkonen Arja, Koistinen Pertti & Kurvinen Arja (2012) Reemployment of displaced workers – The case of a plant closing on a remote region in Finland. Nordic Journal of Working Life Studies 2 (1).

Kauhanen Antti, Leinonen Taina, Solovieva Svetlana & Viikari-Juntura Eira (2019) Aikuiskoulutustuen ja työeläkekuntoutuksen vaikuttavuus. Talous & Yhteiskunta 2/2019.

Suomen virallinen tilasto (SVT 2018) Aikuiskoulutukseen osallistuminen 2017. Helsinki: Tilastokeskus.

OECD (2020) Continuous Learning in Working Life in Finland: Getting Skills Right. Paris: OECD Publishing.

Ojala Satu & Lipiäinen Liudmila (2020) Työssä oppiminen teollisuusaloilla. Erikoisammattitutkintojen vaikutus tuloihin, työllisyyteen ja työttömyyteen. Teoksessa Ojala Satu & Pyöriä Pasi (toim. 2020) Pirstoutuvatko työurat? Teollisuusalat talouden ja teknologian murroksissa. Tampere: TUP.

Ojala Satu & Pyöriä Pasi (toim. 2020) Pirstoutuvatko työurat? Teollisuusalat talouden ja teknologian murroksissa. Tampere: TUP.

OKM (2021) Jatkuva oppiminen. Helsinki: OKM.

Oivo Tuija & Kerätär Raija (2018) Osatyökykyisten reitit työllisyyteen – etuudet, palvelut, tukitoimet: Selvityshenkilöiden raportti. Helsinki: TEM.

Leemann Lars, Isola Anna-Maria, Kukkonen Minna, Puromäki Henna, Valtari Salla & Keto-Tokoi Anna (2018) Työelämän ulkopuolella olevien osallisuus ja hyvinvointi. Kyselytutkimuksen tuloksia. Helsinki: THL.

Polkuja työhön (2019) Työtä kohti. Tiivistelmä Polkuja työhön -hankkeen tuloksista.

Räisänen Heikki & Tuomaala Mika (2021) Mitä tapahtui työvoimapulalle pandemiakriisissä? Työpoliittinen aikakauskirja 2/2021.

Sutela Hanna, Pärnänen Anna & Keyriläinen Marianne (2019) Digiajan työelämä – Työolotutkimuksen tuloksia 1977–2018. Helsinki: Tilastokeskus.

TEM (2021) Työllisyyskatsaus, toukokuu 2021. Helsinki: työ- ja elinkeinoministeriö.