Kolumbiassa kolonialismi ja vastarinta jatkuvat yhä

Syyskuussa 2020 misak-kansaan kuuluneet mielenosoittajat kaatoivat konkistadori Sebastián de Belalcázarin patsaan Popayánin kaupungissa Kolumbiassa. Belalcázar johti alueelle suuntautunutta valloitusretkeä 1530-luvulla ja perusti Popayánin kaupungin. Misakit, jotka tunnetaan myös guambianoina, asuttivat aluetta, johon kaupunki perustettiin espanjalaisvalloittajien saapuessa 1537.

Tapahtumien innoittajana toimi epäilemättä Black Lives Matter -protestit, jotka levisivät kesällä 2020 eri puolille maailmaa, ja joiden yhteydessä kaadettiin useiden kolonialistien ja orjakauppiaiden patsaita. Latinalaisessa Amerikassa alkuperäiskansat olivat kaataneet patsaita jo ennen tätä.

Esimerkiksi Chilessä järjestettiin vuonna 2019 laajoja hallituksen vastaisia protesteja, joihin osallistui myös runsaasti mapucheja, joilla on oma konfliktinsa Chilen valtion kanssa.[1] Mapuchet vaativat suurempaa autonomiaa, oikeuksiensa tunnustamista sekä heille kuuluneiden maiden palauttamista, ja konflikti heidän ja Chilen valtion välillä on jatkunut jo vuosikymmeniä.

Protestien yhteydessä kaadettiin muun muassa Chilen valloittajaksi kutsutun Pedro de Valdivían patsaat Temucossa ja Concepciónissa. Mapuchejen vastaisten sotilasoperaatioiden suunnittelijana ja johtajana 1800-luvun lopulla toimineen Cornelio Saavedra Rodríguezin patsas puolestaan kaadettiin Collipullissa. Lisäksi ensimmäisenä Andien yli lentäneen sotilaslentäjä Dagoberto Godoyn patsaan pää katkaistiin ja ripustettiin roikkumaan mapuche-päällikkö Caupolicánia esittävän patsaan käteen Temucossa.

Sebastián de Belalcázarin patsaan kaataminen Kolumbiassa oli kuitenkin ennen kaikkea kytköksissä paikallisiin konflikteihin, jotka liittyvät suurelta osin rauhanprosessin ongelmiin. Sen jälkeen, kun rauhansopimus Kolumbian hallituksen sekä FARC-sissiliikkeen välillä solmittiin vuonna 2016, satoja alkuperäiskansojen yhteisöjen johtajia ja aktivisteja on murhattu. Valtaosa murhista on tapahtunut Kolumbian länsi- ja lounaisosissa Caucan, Nariñon, Antioqían, Chocón sekä Valle del Caucan departementeissa. Popayán, jossa misakit kaatoivat konkistadori Sebastián de Belalcázarin patsaan, on Caucan departementin pääkaupunki.

Murhien juuret ovat siirtomaahistorian varhaisvaiheessa

Murhiin ovat syyllistyneet pääosin eri aseelliset ryhmät ja huumekartellit, jotka pyrkivät saamaan alkuperäiskansoille kuuluvia maita ja resursseja haltuunsa. Käytännössä kaikki murhat jäävät selvittämättä, jos selvittämistä edes yritetään. Hallitus ei ole tehnyt mitään suojellakseen väkivallan kohteeksi joutuvia yhteisöjä, ja on mahdollista, että myös hallituksen joukot ovat syyllisiä osaan niistä.

Rauhanprosessi on epäonnistunut monilta muiltakin osin. Kolumbia on yksi Etelä-Amerikan eriarvoisimpia maita, eikä tätä konfliktin merkittävää juurisyytä ole juuri edes pyritty ratkaisemaan. Alkuperäiskansojen asuinalueet sijaitsevat pääosin syrjäisillä seuduilla, ja yhteisöt kärsivät muuta väestöä enemmän köyhyydestä, väkivallasta, väestön pakkomuutoista, kaivostoiminnasta, metsäkadosta, huumekaupasta sekä muista maata vaivaavista ongelmista. Rakenteellinen syrjintä on vahvaa.

Vaikka kamppailut ovat kiinni tässä ajassa, juuria niille voi löytää jo siirtomaahistorian varhaisvaiheesta.

Vaikka kamppailut ovat kiinni tässä ajassa, juuria niille voi löytää jo siirtomaahistorian varhaisvaiheesta. Ei ollut sattumaa, että misakit kaatoivat juuri alueelle suuntautunutta valloitusretkeä johtaneen ja vuonna 1540 Popayánin ensimmäiseksi kuvernööriksi nousseen Sebastián de Belalcázarin patsaan. Alkuperäiskansojen näkökulmasta kolonialismi jatkuu edelleen, vaikka onkin muuttanut muotoaan. Samalla myös vastarinta ammentaa siirtomaa-ajan perinteestä.

Popayánin kuvernöörikunta oli Espanjan siirtomaaimperiumin rajaseutua

Käsittelin toukokuussa tarkastetussa väitöskirjassani (Uusitalo 2021) alkuperäiskansojen toimijuutta, väestöryhmien välisiä suhteita sekä siirtomaayhteiskunnan muotoutumista Popayánin kuvernöörikunnassa 1540–1615. Popayánin kuvernöörikunta oli varsin laaja, ja siihen kuului kokonaan tai osittain nykyiset Antioquían, Chocón, Risaraldan, Caldasin, Quindion, Valle del Caucan, Toliman, Caucan, Huilan, Nariñon, Caquetán ja Putumayon departementit Kolumbiassa. Suurella osalla tästä alueesta alkuperäiskansan sekä afrokolumbialaisten osuus väestöstä on suurempi kuin Kolumbiassa keskimäärin.

Popayánin kuvernöörikunta oli Espanjan siirtomaaimperiumin rajaseutua. Popayán oli puoli-itsenäinen kuvernöörikunta, joita perustettiin erityisesti rajaseuduille, joissa espanjalaisten kontrolli oli hauras. Se oli muodollisesti osa Perun varakuningaskuntaa, mutta varakuninkaan valta ei todellisuudessa sinne juuri ulottunut.

Vuonna 1549 perustettiin kuninkaallinen audiencia, eli korkein tuomiosituin Santafé de Bogotáan, nykyiseen Kolumbian pääkaupunkiin, ja Popayánin kuvernöörikunta asetettiin tämän alaisuuteen. Vuonna 1563 puolestaan perustettiin Quiton audiencia, jonka alaisuuteen kuvernöörikunnan eteläosat siirrettiin. Näin kuvernöörikunta oli jaettu kahden eri tuomioistuimen alaisuuteen. Audiencioilla oli myös hallinnollista ja poliittista valtaa, ja ne saattoivat antaa asetuksia kuninkaan nimissä. Niiden merkitys oli alueella huomattavasti suurempi kuin varakuninkaan, mutta keskusvallan ote kuvernöörikunnassa säilyi kuitenkin rajallisena.

Alkuperäiskansoille tällä asemalla rajaseutuna oli moninaisia seurauksia. Yhtäältä se tarkoitti sitä, että espanjalaisten väkivallalle oli keskusalueita vähemmän pidäkkeitä. Kruunun näkökulmasta alkuperäiskansat olivat vasalleja, ja viranomaiset pyrkivät suojelemaan näitä ainakin pahimmilta väärinkäytöksiltä. Toisaalta alkuperäiskansat eivät olleet yhtä vahvan kontrollin alla kuin espanjalaisen Amerikan keskusalueilla, mikä laajensi heidän toimintamahdollisuuksiaan. Joka tapauksessa väkivalta leimasi vahvasti espanjalaisten ja alkuperäiskansojen vuorovaikutusta.

Popayánin kuvernöörikunnan maaperässä oli paljon kultaa, mikä oli alkuperäiskansojen kannalta tuhoisaa. Espanjalaiset pyrkivät valjastamaan alkuperäiskansat työvoimaksi mahdollisimman tehokkaasti, ja erityisesti kaivosten läheisyydessä asuvien kansojen keskuudessa kuolleisuus oli valtavaa. Osa alueista lähes tyhjeni asukkaista sadassa vuodessa. Suurin tappaja oli taudit, joita vastaan alkuperäiskansoilla ei ollut vastustuskykyä. Kuitenkin myös kova työ sekä väkivalta, jolla siihen pyrittiin pakottamaan, olivat merkittäviä tekijöitä.

Alkuperäiskansat omaksuivat monenlaisia keinoja toimia siirtomaayhteiskunnassa. He vastustivat, sopeutuivat, pakenivat tai tekivät yhteistyötä kukin omista lähtökohdistaan.

Alkuperäiskansat omaksuivat monenlaisia keinoja toimia siirtomaayhteiskunnassa. He vastustivat, sopeutuivat, pakenivat tai tekivät yhteistyötä kukin omista lähtökohdistaan. Alkuperäiskansat ryhtyivät esimerkiksi hyvin nopeasti hyödyntämään oikeudellisia instituutioita omaksi edukseen. Kruunulle tämä luonnollisesti sopi, sillä kruunu pystyi kanavoimaan uusien vasalliensa tyytymättömyyden oikeuslaitokseen ja integroimaan vasallit siirtomaajärjestelmään. Alkuperäiskansoille itselleen oikeudellisten instituutioiden hyödyntäminen puolestaan tarjosi kenties tehokkaimman keinon ajaa asiaansa kolonialistisen järjestelmän sisällä. Myös vastarintaa oli monenlaista. Suuri osa Popayánin kuvernöörikunnasta oli pitkälle 1600-luvun lopulle ja osittain vielä pidempäänkin täysin espanjalaisten vallan ulottumattomissa, ja toisilla alueilla Espanjan valta oli parhaimmillaankin hauras ja paikoitellen vain näennäinen. Popayán oli käytännössä sota-aluetta, jossa espanjalaiset ja heidän kanssaan liittoutuneet alkuperäiskansat kävivät jatkuvia taisteluja itsenäisten kansojen kanssa. Väkivallattoman vastarinnan muodot puolestaan vaihtelivat työstä kieltäytymisestä ja heikosta työpanoksesta espanjalaisten ulottumattomiin pakenemiseen sekä väestön piilottamiseen väestölaskijoilta, sillä yhteisön verovelvollisuus riippui työikäisten miesten lukumäärästä.

Nämä strategiat eivät olleet toisensa poissulkevia, vaan yhteisöt saattoivat eri tilanteissa päätyä erilaisiin ratkaisuihin. Yhteisöjen toimintaa ei pidä nähdä vain vastareaktiona espanjalaisten toimintaan, vaan omaehtoisena toimintana yhteisön etujen puolesta. On kuitenkin selvää, että kolonialismi ja sen mukanaan tuomat ulkoiset paineet asettivat raamit, joiden puitteissa alkuperäiskansojen oli toimittava.

Jatkuva kolonialismi

Nimellisesti kolonialismin aikakausi Kolumbiassa päättyi maan itsenäistymiseen 1800-luvun alussa. Alkuperäiskansojen näkökulmasta asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Itsenäisyysliike oli vahvasti nimenomaan valkoisten kreolien johtama liike, jossa alkuperäiskansoilla tai afrikkalaisten orjien jälkeläisillä oli parhaimmillaankin vain sivurooli.

Itsenäisessä Kolumbiassa oli pitkään pyrkimyksenä häivyttää maan etninen ja kulttuurinen heterogeenisyys yhtenäisen kansallisvaltion nimissä. Tämä tarkoitti pyrkimyksiä sulauttaa alkuperäiskansat valtaväestöön. Kansallinen yhtenäisyys perustui espanjan kieleen sekä katoliseen uskoon, ja alkuperäiskansat nähtiin villeinä, jotka piti sivistää. Tässä ajattelutavassa tapahtui selvä muutos, kun vuonna 1991 hyväksytty uusi perustuslaki määritteli Kolumbian pluralistiseksi valtioksi ja takasi, että valtio tunnustaa ja suojelee kansakunnan etnistä ja kulttuurista moninaisuutta.

Perustuslaki takaa myös alkuperäiskansojen resguardoille rajoitetun itsehallinnon, jota toteuttavat yhteisöjen perinteisten tapojen (usos y costumbres) mukaan valitut neuvostot. Resguardot ovat siirtomaa-ajalta periytyviä heimoalueita, joiden maat ovat niitä asuttavien yhteisöjen kollektiivista ja luovuttamatonta omaisuutta. Perustuslain hyväksymisestä on luonnollisesti pitkä matka oikeuksien täysimääräiseen toteutumiseen, mutta kyseessä oli silti merkittävä muutos parempaan alkuperäiskansojen kannalta. Käytännössä resguardot joutuvat kuitenkin jatkuvasti puolustautumaan yrityksiltä viedä heidän maitaan.

Jatkuva kamppailu

Popayánin kuvernöörikunnan alkuperäiskansojen resilienssi on merkillepantavaa huolimatta kaikista vaikeuksista. Alkuperäiskansojen kulttuurit ovat säilyneet monin paikoin huolimatta valtavista paineista. Erityisen hyvin resilienssi näkyy Caucan departementissa, jonka pääkaupunki Popayán on. Alkuperäiskansojen edustajien osuus väestöstä on siellä poikkeuksellisen suuri. Vuoden 2018 väestölaskennassa heitä oli 24,8 % departementin väestöstä, kun koko Kolumbiassa osuus oli 4,4 %.  Alkuperäiskansojen osuus väestöstä oli koko maan keskiarvoa suurempi kuvernöörikuntaan kokonaan tai osittain kuuluvista departementeista myös Putumayossa, Nariñossa, Chocóssa ja Caldasissa. (DANE 2019.)

Vastarinnalla ja omien oikeuksien ajamisella on entisessä Popayánin kuvernöörikunnassa pitkät perinteet, ja alueen kansat ovat usein olleet innoittajia muille Kolumbian kansoille.

Näitä alueita voi pitää myös Kolumbian alkuperäiskansojen kamppailujen kehtona. Vastarinnalla ja omien oikeuksien ajamisella on entisessä Popayánin kuvernöörikunnassa pitkät perinteet, ja alueen kansat ovat usein olleet innoittajia muille Kolumbian kansoille. Erityisesti 1970-luvulla Kolumbiassa alkoi kehittyä uusia alkuperäiskansojen liikkeitä, ja entisen Popayánin kuvernöörikunnan yhteisöt olivat erityisen aktiivisia. Sieltä liikehdintä on levinnyt myös muualle maahan. Kamppailuissa on kyse oikeudesta maahan, luonnonvaroihin, elämään ja kulttuuriin. Yhteisöt pyrkivät muun muassa pyrkivät oikeusteitse palauttamaan niille aiemmin kuuluneita maita. Samalla alueen kansat pyrkivät kouluttamaan väestöä, ylläpitämään ja elvyttämään kieliä ja kulttuureja sekä lisäämään historiantuntemusta.

Alkuperäiskansojen selviytymistä ei kuitenkaan pidä romantisoida. Siirtomaa-aikana kokonaisia kansoja tuhoutui tautien, väkivallan, kovan työn sekä yhteisöjen hajoamisen seurauksena. Erityisesti kultakaivosalueilla alkuperäiskansojen lukumäärä romahti nopeasti. Itsenäistymisen jälkeen kansat ovat joutuneet kamppailemaan erityisesti kulttuuriensa hävityspyrkimyksiä ja assimilaatiota vastaan, mutta samalla myös konkreettisesti elinehtojensa puolesta. Yhteisöjen hajotessa ja kulttuurin joutuessa myllerrykseen katoaa myös monia vanhoja selviytymismekanismeja. Kolonialismi on rakenteellista väkivaltaa, jonka ytimessä ovat riisto ja kulttuurin tuhoaminen.

Hävityspyrkimyksistä huolimatta monet alkuperäiskansat selvisivät ja selviävät edelleen niin Popayánissa kuin muuallakin Espanjan entisissä siirtomaissa. Entinen Popayánin kuvernöörikunta on edelleen Kolumbian etnisesti moninaisimpia alueita, ja alkuperäiskansojen kulttuurit ovat edelleen elinvoimaisia. Alkuperäiskansat eivät ole muinaisia kansoja. Misakit, nasat, pastot ja muut kansat kamppailevat edelleen oikeuksiensa puolesta kolonialismin läpitunkemassa maailmassa.

Parhaillaan Kolumbiassa on käynnissä laajojen hallitusten vastainen protestien aalto, joka on jatkunut jo kuukausia. Protestit käynnistyivät presidentti Iván Duquen esittämistä uusista verolaeista, joiden on todettu kasvattavan entisestään valtavaa eriarvoisuutta maassa, mutta ne ovat levinneet laajaksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi tasa-arvoisemman Kolumbian puolesta.

Alkuperäiskansat ovat olleet merkittävä osa liikehdintää alusta saakka. He ovat kokoontuneet useisiin Minga Social -tapahtumiin, joissa he ovat vaatineet parannuksia asemaansa. Minga on kichwa-kieltä (Ecuadorissa ja Kolumbiassa puhuttu muunnos inkojen lingua francasta ketšuasta), ja se tarkoittaa yhdessä työskentelemistä yhteisön hyväksi. Minga Social on puolestaan kollektiivista toimintaa elämän, alueen, demokratian, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Sen juuret ovat alkuperäiskansojen perinteisissä yhteisöllisyyden muodoissa, ja toiminnan tavoitteena on kietoa yhteen alkuperäiskansojen, afrokolumbialaisten sekä maaseudun köyhän väestön kamppailut. Minga Social on siis esimerkki siitä, että alkuperäiskansojen yhteisöt hakevat nykypäivän kamppailuissaan inspiraatiota vuosisatojen vastarinnan ja selviytymisen perinteestä.

Koloniaalisuus ei katoa, kun siirtomaavalta purkautuu, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista.

Kolonialismi on muuttanut muotoaan, mutta se ei ole kadonnut. Yhtäältä se näkyy koloniaalisuutena, joka viittaa kolonialismin myötä syntyneisiin valtarakenteisiin, jotka määrittävät kulttuuria, työtä, tiedontuottamista sekä ihmisten ja kansojen välisiä suhteita ohi ja yli siirtomaavaltojen hallinnollisen vallan. Koloniaalisuus ei katoa, kun siirtomaavalta purkautuu, vaan sitä ylläpidetään ja uusinnetaan jatkuvasti kulttuurituotteissa, akateemisessa maailmassa, arkijärjessä, ihmisten omakuvassa sekä kuvassa toisista. (Maldonado-Torres 2007.) Konkreettisesti koloniaalisuus näkyy muun muassa siten, että alkuperäiskansojen kulttuureja pidetään alempiarvoisena valtakulttuuriin nähden. Toisaalta kolonialismin jatkuminen näkyy edelleen alkuperäiskansojen syrjintänä ja marginalisoimisena, jonka seurauksena he ovat keskimääräistä köyhempiä, heidän koulutustasonsa on matalampi, ja heidän asuinalueidensa infrastruktuuriin ei ole juuri panostettu.

Todellinen dekolonisaatio edellyttäisi muutakin kuin vain siirtomaavallan nimellisen päättymisen. Dekolonisaatio tarkoittaa muun muassa riistettyjen maiden palautuksia alkuperäiskansojen yhteisöille sekä itsemääräämisoikeuden vahvistamista niin, että alkuperäiskansat saavat todellisen mahdollisuuden vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Samalla dekolonisaatio vaatii panostusta alkuperäiskansojen elinolojen parantamiseen. Panostuksia ei kuitenkaan tule tehdä niin, että se johtaa kasvavaan riippuvuuteen valtiosta, vaan alkuperäiskansojen omista lähtökohdista käsin niin, että itsemääräämisoikeus voi aidosti toteutua. Lisäksi on varmistettava, että alkuperäiskansat saavat elää rauhassa. Näillä toimilla voitaisiin konkreettisesti korjata niitä jälkiä, jotka vuosisatoja jatkunut kolonialismi on jättänyt.

Kirjallisuus

Departamento Administrativo Nacional de Estadística – DANE (2019). Resultados del censo nacional de población y vivienda 2018. Gobierno de Colombia. [https://www.dane.gov.co/index.php/estadisticas-por-tema/demografia-y-poblacion/grupos-etnicos/informacion-tecnica], käyty 12.8.2021.

Maldonado-Torres, Nelson (2007). “On the Coloniality of Being”, Cultural Studies 21:2, 240–270.

Uusitalo, Lauri (2021). A Colonial Frontier: Interethnic Interaction, Indigenous Agency, and the Formation of Colonial Society in the Gobernación of Popayán, 1540–1615. Tampere: Tampere University. [http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1947-2].

[1] Mapuchet saivat legendaarisen maineen vastustaessaan menestyksekkäästi ensin inkoja ja sen jälkeen espanjalaisia pysäyttäen jälkimmäisten valloitusretket Biobío-joelle nykyisen Chilen puoleenväliin. Alue säilyi mapuchejen hallinnassa vielä Chilen itsenäistyessäkin. Vasta vuosina 1861-1883 toteutetut useat toisiaan seuranneet sotilasoperaatiot, niin sanottu Pacificación de la Araucanía eli Araucanian rauhoitus, toivat alueen Chilen hallintaan, mutta konfliktit Chilen ja mapuchejen välillä jatkuvat tähän päivään.