Tahaton lapsettomuus kasautuu heikompiosaisille ja marginaaleihin

Lisääntyminen ja syntyvyys ovat modernina aikana olleet jatkuvasti tavalla tai toisella politiikan teon kohteena. Syntyvyys kiinnostaa väestöpolitiikan lisäksi ilmastopolitiikkaa, perhepolitiikkaa, alue- ja asuntopolitiikkaa, työvoimapolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, tasa-arvopolitiikkaa ja terveyspolitiikkaa. Kun syntyvyys on politiikan teon kohteena, siihen kohdistuu aina priorisointia.

Miksi lapsia syntyy koko ajan vähemmän? Miltä perheet voivat näyttää, ja kenen toivotaan lisääntyvän? Mikä on ydinperhenormin ja taloudellisen epävarmuuden merkitys sille, että syntyvyys laskee? Pitäisikö syntyvyyden sijaan keskustella väestön uusiutumisen keinoista ja ehdoista? Miten lisääntymisteknologiat vaikuttavat yhteiskuntaan?

Usein sanotaan, että syntyvyys pitää saada nousemaan, mutta keinosta ei ole yksimielisyyttä. Lisääntymisen tulevaisuus -hanke herättelee tutkimukseen perustuvaa yhteiskunnallista keskustelua lisääntymisen ja perheellistymisen tulevaisuudesta. Hanke etsii uusia tutkimuksellisia näkökulmia ja laajentaa yhteiskunnallista keskustelua lisääntymisestä. Hankkeen johtajat Riikka Homanen ja Mianna Meskus sekä työryhmä tarkastelevat muun muassa sitä, miten eriarvoisuus vaikuttaa lisääntymisen ehtoihin.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta lisääntyminen ja perheellistyminen on laajempi kysymys kuin syntyvyys, tutkijat sanovat.

Yhteiskunnan normit ja käytännöt vaikuttavat lisääntymisen ehtoihin

Eriarvoisuus lisääntymisessä tarkoittaa esimerkiksi eroja eri lisääntymisteknologioiden piiriin pääsemisessä. Eroja on pääsyssä hedelmöityshoitoihin ja sijaissynnytysjärjestelyihin, oikeudessa turvalliseen aborttiin ja turvalliseen synnytykseen ja lisääntymisterveyttä ylläpitävään hoitoon, luettelevat Homanen ja Meskus. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikille.

– Silloin käydään kamppailuja kansallisesti ja globaalisti, minkä väestöryhmien syntyvyydestä ollaan huolissaan tai kiinnostuneita, ja millaisin politiikkatoimin asiaan pyritään vaikuttamaan tai pyritäänkö ollenkaan vaikuttamaan, Homanen ja Meskus sanovat.

Eriarvoisuus lisääntymisessä voi näkyä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pienituloisten ja  epätyypillistä perhemallia edustavien, eli esimerkiksi homoparien, ei-monogaamisten ja yksin elävien ihmisten ja vähemmistöryhmien, tahattomana lapsettomuutena.

Eriarvoisuus lisääntymisessä voi näkyä Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pienituloisten ja  epätyypillistä perhemallia edustavien, eli esimerkiksi homoparien, ei-monogaamisten ja yksin elävien ihmisten ja vähemmistöryhmien, tahattomana lapsettomuutena.

Eriarvoisuutta lisääntymisessä on myös esimerkiksi se, että etnisten vähemmistöjen seksuaaliterveys on länsimaissa huonompi kuin valtaväestön. Kasaantunut huono-osaisuus voi vaikuttaa monella tapaa hedelmällisyyteen ja vanhemmuuteen. Huono-osaisuus kasaantuu köyhyyden, koulutuksen puutteen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden kauas karkaamisen takia hoitamattomina sairauksina ja heikompina elämän edellytyksinä. Kasautuminen vaikuttaa myös haluun lisääntyä ja lisääntymisterveyteen.

– Huono-osaisuus kasaantuu kehoihin monella tavalla ja näkyy lisääntymisen edellytyksissä, sanoo Homanen.

Eriarvoisuudet lisääntymisessä vaikuttavat syntyvyyteen, ja siihen, kuka lapsia ylipäänsä haluaa hankkia.

Eriarvoisuudet lisääntymisessä vaikuttavat syntyvyyteen, ja siihen, kuka lapsia ylipäänsä haluaa hankkia.

Väestöntutkijoiden mukaan perheellistymisen siirtyminen tai jopa kokonaan lapsettomaksi jääminen on eriytynyttä väestöryhmittäin. Tahaton lapsettomuus kasautuu heikompiosaisille ja marginaaleissa eläville.

Lisääntymisen ehdoilla on myös alueellinen ulottuvuus.

– Kun mennään alueelle, jolta lähtee työpaikat ja koulut, niin onhan selvää, että silläkin voi olla vaikutuksia ihmisten haluun lisääntyä. Eriytyminen vaikuttaa todellisuuksiin, joissa asumista, perheellistymistä ja työssäkäyntiä suunnitellaan, Meskus sanoo.

Tutkijatkin saattavat unohtaa alueelliset erilaisuudet, jos he ajattelevat vain esimerkiksi kaupunkien tai valtiollisen toiminnan näkökulmasta.

– Poliittisen järjestelmän, tai valtion ja palvelujen sisällä on alueellista eriarvoisuutta, joka voi vaikuttaa syntyvyyteen. Ei pelkästään keskusten ja periferian välillä, vaan myös kaupunkien sisällä, Meskus sanoo.

Politiikkatoimien mahdollisuudet

Ruotsissa isät käyttävät tunnetusti enemmän perhevapaita kuin Suomessa. Ruotsissa syntyvyys pysynyt korkeampana, mahdollisesti muun muassa siksi, että siellä on helpompaa tehdä osa-aikatyötä, jolloin työn ja perheen yhdistäminen tai opiskelun ja perheen yhdistäminen on helpompaa, Meskus ja Homanen kertovat.

Takana on kulttuurisia ja historiallisia trendejä, hyvin monimutkaisia ja pitkiä historiallisia ilmiöitä.

Osa-aikatyön mahdollistaminen ja opiskelun ja perheen yhdistäminen pitäisi Homasen ja Meskuksen mukaan ottaa vakavasti, jos halutaan parantaa tätä syntyvyyttä Suomessa, vaikkei ne yksin nosta alhaista syntyvyyttä väestöpoliittisesti toivottuihin lukemiin.

Ei ole suoraviivaisia poliittisia toimia, jotka ratkaisisivat väestön ikärakenteesta johtuvat ongelmat, Homanen ja Meskus korostavat.  Lisääntyminen ja väestön uusiutuminen ovat yhteiskunnallisena kysymyksenä syntyvyyttä laajempi asia.

– Väestökehitys ei ole pelkkä syntyvyys, vaan myös kuolleisuus ja maahan- ja maastamuutto. Tässä hankkeessa haluamme viedä keskustelun väestönkehityksestä syntyvyyttä laajemmalle, koska syntyvyys on kytköksissä kaikkiin yhteiskuntapolitiikan alueisiin, Meskus sanoo.

Valtionvauvoja ei ole tulossa

Lisääntyminen on Homasen ja Meskuksen mukaan poliittinen ja yhteiskunnalliseen arvottamiseen kytkeytyvä asia. Samalla se on äärimmäisen yksityinen ja yksilöllinen asia individualistisessa yhteiskunnassamme.

Julkisessa puheessa toistellaan, että lisääntyminen on yksityinen asia, mutta samalla kuitenkin toivotaan erilaisia perheellistymistä avustavia yhteiskunnan palvelujärjestelmiä. Meskuksen mielestä sekin ilmentää lisääntymisen poliittisuutta ja yhteiskunnallisuutta.

– Aikaisemmin väestöpolitiikassa ajateltiin, että tarjotaan tiettyjä etuja, jotta syntyvyys nousisi, ja yhteiskunnalla on myös oikeus velvoittaa ja odottaa yksilöiltä, ennen kaikkea naisilta ja tietynlaiselta naisilta, lisääntymistä, sanoo Meskus.

Velvoittamisesta on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen tullut poliittisesti epäkorrekti keino väestöpolitiikassa. Valtion ja sen instituutioiden rooli väestön lisääntymisen ohjauksessa on muuttunut.

– Valtion rooli ei ole hävinnyt, mutta keinot ovat epäsuoria, ja niiden täytyykin olla, jotta ne mitenkään vaikuttaisivat. Nykypäivän liberaalissa demokratiassa ei onnistu, että valtio ohjaamalla pakottaisi syntyvyyden kasvuun, Meskus sanoo.

Vielä 1970-luvullaSuomessa oli käytössä niin kutsuttu vanhanpiianvero, eli korkeampi veroprosentti naimattomille yli 24-vuotiaille. Homanen ja Meskus eivät usko, että ihmisiä, jotka eivät hanki lapsia, olisi yhteiskunnassamme mahdollista esimerkiksi rangaista taloudellisesti. Rankaisemisesta seuraisi radikaaleja ja ei-toivottuja muutoksia laajemmin yhteiskuntapolitiikassa.

Vertailukohtaa ’synnytystalkoiden’ kyseenalaisuudelle voi hakea väestönmuutoksen toisesta ilmiöstä, väestön ikääntymisestä, sanovat Homanen ja Meskus.  Yhtä vaikeata yhteiskuntapoliittisesti on keskustella siitä, miten kasvava vanhusväestö voisi tai miten heidän tulisi osallistua yhteiskunnan kestävyyden ylläpitämiseen. Elämänkaaren alun ja lopun kysymykset ovat yksityisen ja yhteiskunnallisen rajankäynnin kipukohtia.

Elämänkaaren alun ja lopun kysymykset ovat yksityisen ja yhteiskunnallisen rajankäynnin kipukohtia.

Kun sanotaan, että vanhusväestö kasvaa ja lapsia ei synny, niin tarkoitetaanko, että lapsia ei synny etnisesti suomalaisille? Maahanmuutto paikkaisi väestöpyramidin muotoa. Syntyvyysongelmana näyttäytyvää kokonaisuutta pitäisi Homasen ja Meskuksen mukaan katsoa laajemmin. Pitäisi ajatella väestörakenteen kestävää uusiutumista.

– Tarvittaisiin poliittista mielikuvitusta. Väestön ikääntyminen ja maahanmuutto pitäisi pystyä näkemään paremmin osana lisääntymisen tulevaisuutta ja myös osana yhteistä ekologista tulevaisuutta, Meskus sanoo.

Valtionvauvojen aika on joka tapauksessa ohi. Perheellistyminen on yksilöllinen, yksityinen ja perheen sisäinen päätös. Silti perheellistyminen on vahvasti kytköksissä ympäristön ja yhteiskunnan antamiin reunaehtoihin ja signaaleihin.

– Ihmiset suhteuttavat omia tulevaisuudenkuviaan mahdollisuuksiin, jotka he näkevät yhteiskuntaluokassaan ja sosiaalisessa elinpiirissään. On poliittinen kysymys, kenen taloushuolet, ilmastohuolet tai muut huolet otetaan toiminnan kohteeksi, Homanen ja Meskus sanovat.

– Ihmiset suhteuttavat omia tulevaisuudenkuviaan mahdollisuuksiin, jotka he näkevät yhteiskuntaluokassaan ja sosiaalisessa elinpiirissään. On poliittinen kysymys, kenen taloushuolet, ilmastohuolet tai muut huolet otetaan toiminnan kohteeksi, Homanen ja Meskus sanovat.

Monille nuorille lasten hankinta ei tunnu ajankohtaiselta, koska he haluavat tehdä muuta elämässään. Moni haluaa edetä ammatissa tai uralla, ja monen työtilanne on epävarma. Silti moni haluaa perheen. Se mikä vaikuttaa lykkäämiseltä, voi johtua monenlaisesta epävarmuudesta.

–Taloudellisen epävarmuuden pohdiskelua on muissakin väestöryhmissä kuin sosioekonomisessa mittapuulla heikoimmissa, Homanen sanoo.

Vakaa parisuhde on joka tapauksessa useimmille lastenhankinnan edellytys, ja lapset syntyvät pääsääntöisesti avopareille ja aviopareille. Puolisottomuus pienentää todennäköisyyttä, että lähitulevaisuudessa lapsia tulisi. Puolisottomuus on yleistynyt vuoden 2008 jälkeen niin voimakkaasti, että se heijastunee kaksi vuotta myöhemmin alkaneeseen syntyvyyden vajoamiseen, kirjoittaa väestötutkija Marika Jalovaara syntyvyyden laskua ja eriarvosuutta tutkivan NEFER-hankkeen blogissa.

Vanhemmuuden vaatimusten lisääntymisestä puhutaan paljon. Intensiivinen vanhemmuus tarkoittaa, että esimerkiksi lapsen elämän materiaalisia olosuhteita ennakoidaan ja varmistellaan ja huolta kannetaan siitä, pystytäänkö tarjoamaan lapselle ”tarpeeksi hyvä” lapsuus. Ajatellaan hyvin pitkälle: lapsille pitää olla iso talo, auto, ja opinnot ohi. Koettujen vaatimuksien aallokossa ihmiset pohtivat, voivatko he luottaa ympäröivään yhteiskuntaan ja saavatko he tarvitsemaansa tukea elämänvalinnoilleen.

Epänormatiivisten perhekuvioiden rakentaminen vaatii yhä ponnisteluja

Laki olettaa yhä, että asiakas avustettuun lisääntymiseen on lähtökohtaisesti heteropariskunta. Esimerkiksi homoparien, ei-monogaamisissa suhteissa elävien ja yksin elävien perheen perustaminen on yhä hankalampaa kuin heteroparien. Homanen ja Meskus peräänkuuluttavat moninaisuutta, ja valtiovallalta myönteistä suhtautumista sitä kohtaan.

– Julkinen terveydenhuolto on ottanut myös itselliset naiset ja naisparit mukaan hoitoihin. Silti he saavat kaikkiaan vähemmän korvauksia Kelalta kuin heteroparit, ja syrjivinä koettuja käytäntöjä on. Erot kela-korvauksissa johtuvat lähinnä siitä, että Kela korvaa vain sairaudenhoidon kuluja, ja muiden kuin heteroiden lapsettomuus on pääosin sosiaalista. Kela korvaa vain omilla soluilla tehtyjä hoitoja, ja ei-heterot ja sinkut tarvitsevat luovuttajien soluja. Mitkään lapsettomuushoidot, julkisetkaan, eivät ole Suomessa täysin ilmaisia ja itse maksettuna ne ovat varsin hintavia, Homanen sanoo.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti kumppanuusvanhemmuudesta eli vanhemmuudesta ilman parisuhdetta. Vaikka vaihtoehdot ovat nousseet marginaalista julkiseen keskusteluun, ydinperhenormi on vahva.

Epänormatiivisten perhekuvioiden rakentaminen vaatii yhä erityisiä ponnisteluja lainsäädännöllisesti, instituutionaalisesti ja palvelujärjestelmien ja arvomaailman näkökulmista. Homanen ja Meskus sanovat, että on yhteiskuntapoliittinen kysymys, miksi niin on.

Epänormatiivisten perhekuvioiden rakentaminen vaatii yhä erityisiä ponnisteluja lainsäädännöllisesti, instituutionaalisesti ja palvelujärjestelmien ja arvomaailman näkökulmista. Homanen ja Meskus sanovat, että on yhteiskuntapoliittinen kysymys, miksi niin on.

–Nuoret miettivät tulevaisuuttaan niiden signaalien ja viestien kautta, joita tulee ympäröivästä yhteiskunnasta. Emme ole rajattuja atomeja jossain omissa universumeissamme. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa vallitsevien arvojen ja normien kanssa, vaikka elämme individualistisessa yhteiskunnassa, Meskus sanoo.

Vaatii isoja muutoksia, jos aikoo istuttaa eri politiikkasektorien intressejä toisiinsa. Jos syntyvyyttä halutaan lisätä eläke- ja talouspoliittisista syistä, tavoite voidaan nähdä ilmastopolitiikan kannalta ristiriitaisena – jos esimerkiksi halutaan jatkaa nykyisenlaisella elintasolla ja elinkeinopolitiikalla.

Homasen ja Meskuksen mukaan se on eräänlaista Pandoran laatikkoon kurkistelua. Keskustelu syntyvyydestä ja lisääntymisestä on keskustelua väestön kestävästä uudistumisesta. Silloin voi kysyä myös, pitääkö syntyvyyden kasvaa. Kestävyys tarkoittaa eri asioita valtiontalouden, eläkepolitiikan ja ympäristön näkökulmista.

– Olemme myöhäiskapitalistinen, finanssimarkkinoissa kiinni oleva yhteiskunta, Homanen sanoo.

Onko syytä alkaa ajatella lisääntymisen tulevaisuutta yhdessä väestönmuutoksen ja ilmastonmuutoksen kanssa tämän raamin ulkopuolella? Tällöin lisääntymisen kysymys kasvaa kysymykseksi ihmisen elinympäristön tulevaisuudesta ja ihmisen suhteesta muihin elollisiin ja elottomiin. Yksi Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen tehtävä on tuoda yhteen tutkimuksellisia näkökulmia ja keskusteluttaa niitä keskenään myös tässä laajemmassa kehyksessä.

–Huono-osaisuuden ehkäisy ja moniarvoisempi ilmapiiri voivat olla osaratkaisuja haasteisiin, joita väestön vanheneminen ja syntyvyyden lasku aiheuttavat. Keskustelu monipuolistaa väestökehityksen ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden visiota ja tuo esiin ongelmakohtia, ja mahdollisesti myös ratkaisuja, Homanen ja Meskus sanovat.