Ajatellaanpa, että meillä olisi käytössä oikea tieto, jonka avulla voisimme suunnitella elämäämme ja rakentaa parasta mahdollista maailmaa. Ajatus on utooppinen, mutta houkutteleva disinformaation aikana.
Tosiasiassa emme kuitenkaan ole kaikissa asioissa valmiita ottamaan oikeaa tietoa vastaan. Emme esimerkiksi halua tietää etukäteen kuka on luettavana olevan dekkarin murhaaja, vaikka asia olisi helppo selvittää. Harva haluaa tietää prosentuaaliset riskinsä sairastua, vaikka tieto olisi saatavilla geenikartoituksesta. Ihmisillä on paljon syitä olla ottamatta tietoa vastaan. On strategista tietämättömyyttä ja tietoon ja sen arviointiin liittyy usein myös tiedon ulkopuolisia tekijöitä.
Etsimmekö totuutta?
Mikael Klintman selvittää kirjassaan Knowledge Resistance. How We Avoid Insight from Others (2019) tietoresistenssin syitä. Hän kysyy, miksi emme halua saada oikeaa tietoa ja valitsemme toisinaan mieluummin virheellisen tiedon. Klintman tarkastelee asiaa niin evoluutiopsykologian, sosiologian kuin taloustieteenkin pohjalta.
Klintman puhuu siis tietoresistenssistä (knowledge resistance), ei faktaresistessistä (fact resistance). Faktaresistenssi viittaa kuitenkin mahdollisuuteen yksinkertaisesti erottaa faktat ja ei-faktat, tietoresistenssi on laajempi, vähemmän kategorisoiva ja moninaisempi käsite.
Tietoresistenssi ei ole yksiselitteisesti tyhmyyttä, vaan sillä on inhimilliseen olemiseemme liittyviä syitä. Hieman kärjistäen, ihminen on laumaeläin, joka pitää yllä sosiaalista koheesiota, vaikka se joskus maksaisi ”totuuden”. Klintman esittää, että ihminen ei perimmältään ole totuuden etsijä. Siksi voimme olla immuuneja tiedolle, jonka seuraukset ovat epäkiitollisia omalle ryhmällemme. Tähän viittaavat myös useat ns. kognitiiviset vinoumat, kuten uskomusten pysyvyys ja vahvistusharha.
Tiedon vastustaminen ei ole myöskään yksiselitteisesti huono asia. Filosofi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian lähtökohtana on tietämättömyyden verho (veil of ignorance), jonka suojissa yhteiskuntasopimuksen tekijöillä ei ole tietoa omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Tämän ideaalitilanteen johdosta ei ajeta kenenkään etua, kaikki ovat tasavertaisia. Orjuutta ei voi hyväksyä, koska ei tiedä, onko itse orja vai isäntä. Myös ajatuksessa työntekijöiden nimettömästä rekrytoinnissa on mukana tietämättömyyden hyve.
Tiedon hankkimista pitää optimoida huomioiden oman tavoitteemme. Siksi onkin helppo tarttua tietoon, joka sopii ennakko-oletuksiimme.
Tiedolla on myös hintansa. Meillä ei useinkaan ole mahdollisuuksia hankkia kaikkea mahdollista tietoa jo pelkästään siksi, että aika tai tiedonhakutaidot eivät riitä. Puhumattakaan siitä, että spesifin tiedon käsittely edellyttää asiantuntijuutta. Tiedon hankkimista pitää optimoida huomioiden oman tavoitteemme. Siksi onkin helppo tarttua tietoon, joka sopii ennakko-oletuksiimme. Itse asiassa käsittelemme tietoa aina suhteessa johonkin tavoitteisiin, esimerkiksi etsimme tietoa koronarokotteesta saadaksemme selvää, onko se turvallinen.
Miten vahvistaa tiedon luotettavuutta?
Klintman esittää erityisesti kolme tekijää, jotka vaikuttavat tiedon luotettavuuden arviointiin: 1) väitteen luonne, 2) väitteen esittämän asian kehystäminen ja 3) väitteen esittävä ihminen tai ihmisryhmä, johon kytkemme tietouskomuksemme. Näitä voi verrata myös Chinnin, Rinehartin ja Bucklandin (2014) esittämiin tiedon tuotannon luotettavuuden prosesseihin, joita esittelen myöhemmin.
Väitteen luonne liittyy esimerkiksi huonoon kykyymme uskoa väitteitä pitkän aikavälin prosesseista, kuten ilmastonmuutoksesta. Väitteet, jotka koskevat välittömiä ja staattisia asioita on helpompi hyväksyä. Oma aistihavainto ja kokemus ovat eräänlaisia luotettavuuden mittareita, joita ei voi käyttää hitaasti muuttuvien prosessien, ja usein myöskään tieteellisen kokeellisin menetelmin mitattavan tiedon kohdalla. Havaintoon ja kokemukseen liittyviin mittareihin vaikuttavat myös olosuhteet. Vaikka näköhavaintoa voidaan pitää pätevänä todistuksena esimerkiksi oikeudessa, havaintoajankohtana vallitseva pimeys voi vaikuttaa todistuksen luotettavuuteen (Chinn, Rinehart & Buckland 2014).
Väitteen kehystäminen voi vaikuttaa siihen, miten tietouskomukset voivat muuttua. Klintman painottaa sosiaalisen ryhmän merkitystä tietouskomuksissamme, tietoa on vaikea arvioida puhtaan objektiivisesti ja neutraalisti, sen sijaan siihen liittyy usein ideologisia leimoja.
Esimerkiksi jos puhe ilmastonmuutoksesta ymmärretään kehystetyksi niin sanottuihin vihervasemmistolaisiin arvoihin, oikeistolaisemmin leimautuvan on vaikea ottaa argumentteja vastaan. EVA:n tuoreen raportin mukaan suomalaisten suhtautuminen ilmastonmuutokseen onkin politisoitunut. Kun vielä vuonna 2006 87 prosenttia perussuomalaisten kannattajista oli samaa mieltä väitteen ”ilmastonmuutos on aikamme suurin ympäristöuhka”, nyt vuonna 2021 luku oli enää 31 prosenttia. Ero saattaa johtua juuri siitä mihin arvoihin ilmastonmuutos liitetään. Niin sanottujen faktojen polarisoitumisen vuoksi (Kahn 2015) tietoa tulisikin kehystää uudella tavalla. Toinen tekijä on leimautuminen ihmisryhmään, joka onkin Klintmanin kolmas teijä luotettavan tiedon arvioinnissa. Jos ilmastonmuutoskeskustelu yhdistetään vihreiden ja vasemmiston kannattajiin, perussuomalaisen kannattajien voi olla vaikea hyväksyä sitä todeksi. Äärimmilleen vietynä esimerkiksi kaiken tutkimuksen, näytön ja todisteiden ideologinen kieltäminen johtaa negationismiin, joka tuhoaa luottamusta ja estää järkevän keskustelun.
Klintman operoi koko kirjan ajan mielenkiintoisesti kahden saksalaisfilosofi Friedrich Nietzschen tunnetuksi tuoman metaforan, appollonisen ja dionysisen avulla. Apolloninen viittaa antiikin Apollon-jumalaan, joka tunnetaan järjen ja rationaalisuuden jumalana, Dionysos edustaa sen sijaan impulsiivista, spontaania ja osittain tiedostamatonta ajattelua. Klintmanin argumetti läpi kirjan on, että tietoresistenssi on usein dionysistä, sitä on vaikea vastustaa täysin rationaalisesti ja tietoisesti juuri sosiaalisiin ja ideologisiin siteisiin liittyvistä syistä. Siksi tarvitaan eräänlaista uudelleen muotoiltua valistusta (Enlightment), jossa otetaan huomioon sosiaaliset normit, rakenteet ja kontekstit, joissa ihmiset elävät.
Klintman kutsuu dionysisiksi strategioiksi malleja, joilla voitaisiin levittää oikeaa tietoa vahvistamalla samalla sosiaalisia siteitä. Tällaisia ovat muun muassa ongelmien uudelleenkehystäminen, esimerkiksi liittämällä puhe ilmastonmuutoksesta sellaiseen kehykseen, jossa sillä ei ole ”viherpiipertäjien” leimaa. Tätä on jo laajasti tapahtunutkin, kun ilmastonmuutoskeskustelu liitetään esimerkiksi teknologisiin innovaatioihin ja yritysten ja sijoittajien ”vihreään” ajatteluun.
Toinen dionysinen strategia on kognitiivisten roolimallien käyttäminen. Kun asiasta puhuu omaan viiteryhmään kuuluva henkilö, väitteeseen on helpompi uskoa. Kolmantena strategiana on kognitiivinen kollaboraatio, eli eri ihmisryhmien osallistaminen tiedontuotantoon.
Miten arvioimme tietoa?
Apollonisen ja dionysisen yhteenkietoutumista voidaan tarkastella myös Chinnin, Rinehartin ja Bucklandin (2014) episteemisen kognition AIR-mallin avulla. A viittaa mallissa tiedon arvioinnin kognitiivisiin tavoitteisiin ja arvoihin (aims and values). Tiedon arviointiin liittyy tavoitteita, jotka voivat olla joko episteemisiä, tietoa koskevia, tai nonepisteemisiä, tiedon ulkopuolisia. Esimerkiksi rokoteturvallisuuden selvittäminen on episteeminen tavoite. Jos taas tietoa arvioidaan vain ulkopuolisista syistä, esimerkiksi että pärjäisin tentissä tai että voisin loistaa omassa ryhmässäni ja sosiaalisessa mediassa, on kyse nonepisteemisistä tavoitteista.
Toki episteemiset ja nonepisteemiset tavoitteet voivat olla samanaikaisia. Tupakoitsija voi esimerkiksi arvioida tietoa tupakan terveysvaikutuksista (episteeminen tavoite) mutta arviointiin voi samalla vaikuttaa tavoite säilyttää positiivinen kuva omasta terveydestä (nonepisteeminen tavoite). Tiedon arviointiin liittyy usein siis tiedon ulkopuolisia tekijöitä ja tämä tekee tiedon luotettavuuden arvioinnista haasteellista, dionysinen sotkeutuu apolloniseen.
AIR-mallin muut komponentit ovat myös mielenkiintoisia tietoresistenssin ymmärtämiseksi. I viittaa episteemisiin ideaaleihin. Episteemiset ideaalit ovat eräänlaisia kriteereitä, jotka vahvistavat tietouskomuksia. Chinn, Rinehart ja Buckland erottelevat viisi erilaista episteemisten ideaalien kategoriaa: 1) uskomusten sisäinen rakenne (esim. kausaalisuus tai selityksen eheys); 2) yhteys muuhun tietoon; 3) empiirinen evidenssi; 4) luottamus henkilöön joka tietoa jakaa ja 5) tiedon selkeys ja ymmärrettävyys. Jälkimmäiset liittyvät vahvasti viestintään ja kommunikaatioon. Kaikkia edellä mainittuja kriteereitä käytetään oikeuttamaan tieto tai uskomus mutta ei välttämättä yhtä aikaa. Vastaavasti jos tieto ei ole millään kriteerillä oikeutettavissa, sitä voidaan voimakkaasti vastustaa. Edelleen eri tilanteissa voidaan käyttää eri ideaaleja tai painottaa niitä eri tavoin.
Esimerkiksi argumentaatio toimii vain, kun olosuhteet ovat suotuisat, esimerkiksi osapuolilla on sanan- ja puheenvapaus. Tiedon tuotannon luotettavissa prosesseissa törmätään myös tiedon kustannuksiin. Luotettavan tiedon arvioiminen vaatii panostusta, johon ei välttämättä olla valmiina tai resurssit ovat riittämättömät.
Kolmas komponentti AIR-mallissa on luotettavat prosessit (reliable processes) tietouskomusten tuotannossa. Chinnillä, Rinehartilla ja Bucklandilla on useita esimerkkejä tällaisista prosesseista tai eräänlaisista skeemoista, joita käytämme arvioidessamme tietoa. Esimerkiksi huolellinen argumentointi on luotettava prosessi tietouskomuksen oikeuttamiseksi, samoin kuin asiantuntijan ja tieteellisen tiedon käyttäminen tietoa arvioitaessa. Monet oikean tiedon tunnistamisen tekniikat ovat myös luotettavia prosesseja, kuten lähteiden ja julkaisijan tarkistaminen. Lienee kuitenkin selvää, että nämä prosessit eivät ole virheettömiä. Esimerkiksi argumentaatio toimii vain, kun olosuhteet ovat suotuisat, esimerkiksi osapuolilla on sanan- ja puheenvapaus. Tiedon tuotannon luotettavissa prosesseissa törmätään myös tiedon kustannuksiin. Luotettavan tiedon arvioiminen vaatii panostusta, johon ei välttämättä olla valmiina tai resurssit ovat riittämättömät.
Chinn, Rinehart ja Buckland korostavat, että tiedon arviointi vaatii arvioijalta hyvää ymmärrystä skeemoista, joita he käyttävät. Tietoresistenssi voi olla myös puutteellista ymmärrystä näistä skeemoista, jotka muodostavat eräänlaisen verkoston, jossa yksi asia johtaa toiseen. Chinnillä, Rinehartilla ja Bucklandilla on pitkä esimerkki prosessista, joka liittyy rokotuksen turvallisuuden arviointiin sisältäen mm. episteemisiä arvoja (mm. avomielisyys, rehellisyys), emootioita, tiedonhankintataitoja, käsityksiä tieteellisestä tiedosta ja vertaisarvioinnista sekä medialukutaidosta. Oma havainto voi olla mittari, luotettavana pidetty prosessi, mutta ei kaikissa tilanteissa. Se voi olla hyvä mittari oman terveydentilan arvioimiseksi tietyissä olosuhteissa, mutta ei esimerkiksi yleisesti rokoteturvallisuuden arvioinnissa. On tärkeää ymmärtää, mitä prosessia missäkin arvioinnissa ja vallitsevissa tilanteissa ja olosuhteissa on hyvä käyttää.
Tietoresistenssi ja tiedon arviointi ovat lopulta varsin monimutkaisia kysymyksiä. Inhimillisinä olentoina olemme kiinni sekä sosiaalisissa verkostoissa että episteemisen kognition prosesseissa, jotka voivat myös johtaa harhaan. Näitä harhapolkuja käsitellään muun muassa tarkastellessa kognitiivisia vinoumia ja argumentaatiovirheitä, jotka liittyvät huolelliseen tai vähemmän huolelliseen argumentointiin.
STN:n CRITICAL-hankkeessa etsimme keinoja tukea 10–17-vuotiaiden lasten ja nuorten taitoja arvioida kriittisesti tiedon luotettavuutta. Tämän tehtävän toteuttamiseksi tulee myös ymmärtää millaisia skeemoja, tavoitteita ja ideaaleja he käyttävät tiedon arvioinnissa.
Lähteet
Chinn, Rinehart & Buckland (2014). Epistemic Cognition and Evaluating Information: Applying the AIR Model of Epistemic Cognition. Rapp & Braasch (toim.) Processing Inaccurate Information. Theoretical and Applied Perspectives from Cognitive Science and the Educational Sciences, 616–660, The MIT Press.
Kahan, D. M. (2016) The Politically Motivated Reasoning Paradigm. Emerging Trends in Social & Behavioral Sciences, s. 1–16, https://doi.org/10.1002/9781118900772.etrds0417
Klintman, M. (2019) Knowledge Resistance. How We Avoid Insight from Others. Manchester University press
