Millainen sukupolvikokemus korona on? Mitä tarkoittaa opintonsa aloittaneen nuoren ihmisen elämälle, kun odotetut kokemukset jäävät välin?
Nuorten mielenterveysongelmien lisääntyminen oli tilastollinen fakta jo ennen koronaa. Onko korona lisännyt nuorten ahdistusta maailmasta? Mitä tekee yhteisöllisyydelle ja yhteisöjen kehittymiselle, kun koulun ja opintojen tarjoamat rakenteet hajoavat? Ovatko opiskelijabileet ja muut vapaa-ajanvietto lopulta tärkeä yhteiskunnallinen instituutio? Miten nuoret ovat korona-ajan sosiaalisuuden rakentaneet, kuka putosi pois ja mitä siitä seuraa? Entä ne nuoret, joilla näitä iloja ei ollut tiedossa ilman koronapandemiaakaan?
Keskustelemassa Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala ja Tampereen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori Eriikka Oinonen. Haastattelu on litterointi 10.12. 2020 lähetetystä Seurannassa-jaksosta.
TIINA HEIKKILÄ: Minä olen Alusta-verkkojulkaisun toimittaja Tiina Heikkilä ja tänään Seurannassa-keskustelunaiheena on korona ja nuoret.
Keskustelemme siitä, miten nuoret ovat järjestäneet korona-aikansa, ja minkälaisia ongelmia ja mahdollisuuksia se on aiheuttanut. Täällä tänään keskustelemassa sosiologian yliopistonlehtori Eriikka Oinonen ja nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala.
Miten te huomasitte keväällä 2020 sen, että tämä koronapandemia tulee todellakin vaikuttamaan myös nuoriin, vaikka paljon puhuttiin iäkkäistä?
ERIIKKA OINONEN:
Minulle se konkretisoitui keväällä 2020, kun koulujen päättäjäiset ja valmistujaiset ja lakkiaiset ja tämän tyyppiset tapahtumat peruutettiin. Tai ne järjestettiin jotenkin hyvin pienimuotoisesti ja eri tavalla kuin on ollut tapana. Ne ovat nuorille ihmisille tärkeitä kohtia ja virstanpylväitä. Se konkretisoi päässäni sen, että tällä tulee olemaan nuorille ihmisille oikeasti monenlaisia vaikutuksia heidän elämäänsä tässä ja nyt sekä koronapandemian jälkeen.
TIINA HEIKKILÄ: Mistä näkökulmasta oikeastaan nuoria tutkit, jos nopeasti kerrotaan vielä se?
ERIIKKA OINONEN:
Minua kiinnostavat korkeakouluopiskelijoiden sekä lukion päättävien nuorten kokemukset ja heidän ajatuksensa ja näkemyksensä tulevaisuudesta. Olemme keränneet päiväkirja-aineistoa ja kirjoitusaineistoa. Aineiston keruu on jatkunut koko syksyn. Sitä jatketaan vielä keväänä 2021 ja tarkoituksena on keväällä myös haastatella nuoria.
TIINA HEIKKILÄ:
Riittakerttu Kaltiala, sinä taas olet Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori, niin sinulla on vähän erityyppinen näkökulma. Miten ymmärsit, että nuoriin tämä korona vaikuttaa?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Heti, kun terveydenhuolto alkoi varautua tähän koronatilanteeseen. Keväällä 2020 meillä supistettiin aika voimakkaasti kiireetöntä hoitoa hyvin nopeasti, ja varauduttiin koronapotilaiden tulvaan. Esimerkiksi Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, missä olen nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja, eli vastaan nuorisopsykiatrisen erikoissairaanhoidon palveluista, jouduttiin supistamaan nuorten mielenterveyspalveluja. Varauduimme henkilökuntavajeeseen, jos henkilökuntaa sairastuu paljon. Meidän piti turvata kaikkein akuuteimmat palvelut eli akuuttiosastohoito ja pitkäaikainen vaikeahoitoinen nuorten osasto, joka meillä on valtakunnallinen TAYS:issa.
Meidän piti suunnitella saman tien, mikä osa meidän henkilökunnastamme voidaan siirtää palveluihin, joita ei kerta kaikkiaan voi sulkea, jolloin jouduimme supistamaan palveluita. Tietenkin tuli heti selväksi, että tämä vaikuttaa jollakin tavalla nuoriin.
Erikoissairaanhoidossa asioilla nuorilla on vakavia mielenterveyden häiriöitä. Osan kohdalla jouduttiin hoitoa harventamaan taikka keventämään erilaisilla tavoilla, jotta saimme kaikista akuuteimmat ja vaikeimmat tilanteet turvattua.
”Koulunkäynnin keskeytyminen pitkäksi aikaa on hyvin vahingollista nuorten mielenterveyden kannalta. Oli alusta saakka selvää, että tämä tulee näkymään nuorten mielenterveyspalveluissa ja mielenterveysongelmissa.”
Nuorisopsykiatrian näkökulmasta oli ihan selvää, että oppilaiden siirtämistä etäkouluun tulee hankaluuksia. Koulunkäynnin keskeytyminen pitkäksi aikaa on hyvin vahingollista nuorten mielenterveyden kannalta. Oli alusta saakka selvää, että tämä tulee näkymään nuorten mielenterveyspalveluissa ja mielenterveysongelmissa.
TIINA HEIKKILÄ:
Eli tilanteen huomasi keväällä 2020, ja pystyi ennustamaan aika hyvin, että näin käy. Kun joulukuussa 2020 katsoo, niin miltä vaikuttaa, että onko tässä tapahtunut pahimman skenaarion mukaan vai onko asiat menneet paremmin?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Aluksi kävi niin, että nuoret ja perheet peruivat vastaanottoaikoja. Aikoja peruivat myös nuoret, jotka meidän mielestämme olisivat tarvinneet vastaanottoaikansa, ja joiden olisi ollut välttämätöntä jatkaa yksilöhoitokontakteja tai ryhmämuotoisia hoitoja.
Perheet pelkäsivät koronatartuntaa ja vastaanottoaikoja peruttiin paljon. Vaikka olimme joutuneet luovuttamaan henkilökuntaa uudelleenjärjestelyillä yleispäivystykseen ja muualle, aluksi näytti siltä, että meillä jää vähän tyhjäkäyntiä, kun ihmiset eivät tulleet.
Tietysti meitä huolestutti se, että osa nuorista on niin kipeitä, että oli huono homma, että he jättivät käymättä vastaanotoilla ja ryhmissä. Aloimme nopeasti järjestää hoitoa etäyhteyksillä käytettäväksi. Siinä on omat haasteensa, mutta tekniset haasteet voitettiin pakon edessä.
Ehkä siitä on vähän hyötyäkin. Sehän olisi tätä päivää, että tarjotaan myös digitaalisia vaihtoehtoja. Niitä jouduttiin opettelemaan kiireen kaupalla.
”Ehkä siinä tuli yllätyksenä, että nuoret eivät tykänneet esimerkiksi videovastaanottopalveluista, vaikka ajatellaan, että nuoret käyttävät kaikkia laitteita aivan suvereenisti, ovat koko ajan digimaailmassa ja pari kolmekin laitetta toimii yhtä aikaa. Eivät he psykiatrista hoitoa kuitenkaan halunneet niiden yhteyksien kautta.”
Ehkä siinä tuli yllätyksenä, että nuoret eivät tykänneet esimerkiksi videovastaanottopalveluista, vaikka ajatellaan, että nuoret käyttävät kaikkia laitteita aivan suvereenisti, ovat koko ajan digimaailmassa ja pari kolmekin laitetta toimii yhtä aikaa. Eivät he psykiatrista hoitoa kuitenkaan halunneet niiden yhteyksien kautta. Tuli selväksi, että he haluavat mieluummin tulla henkilökohtaisesti tapaamaan omaa hoitavaa henkilöänsä tai nähdä ryhmänsä henkilökohtaisesti siellä paikan päällä. Videomuotoiset ryhmät eivät oikein toimineet. Etävastaanottoja tosi vaikea toteuttaa, ja kaikki ei halunneet tulla videovastaanotolle ollenkaan. Osa jäi mieluummin pois kun tuli videovastaanotolle.
Kun avohoidon normaalitoimintaa jouduttiin supistamaan, niin kyllä se on näkynyt. Osastohoidon lähetemäärät ovat kasvamistaan kasvaneet. Sehän on tietysti huono asia. Jos säännöllinen avohoidossa tapahtuva hoito keskeytyy, niin on paha asia, jos se johtaa siihen, että nuoret menevät huonompaan kuntoon ja joutuvat osastolle.
Sellaista ei näkynyt, että erikoissairaanhoidon potilaana olevat nuoret olisivat pelänneet koronatautia, mitä nyt siinä oli niitä vastaanoton perumisia. Koronataudin pelko ei lisännyt sitä ahdistuneisuutta. Ajattelimme heti, että tämä koulunkäynnin keskeyttäminen on haitallisia. Se on ehtinyt näkyä kesällä 2020 ja kaiken syksyä, että se pitkä tauko koulunkäynnistä oli vahingollinen.
Nuorille, joilla on kehityksellisiä vaikeuksia tai oppimisen ongelmia tai lieviäkin mielenterveyden ongelmia, niin monille se koulunkäynnin keskeytyminen on aiheuttanut sen, että syksyllä 2020 on paljon pahempia ongelmia.
TIINA HEIKKILÄ:
Prosessien keskeytyminen ja toisaalta näiden sukupolvikokemusten puuttuminen ovat varmasti ongelma. Palataan näihin vielä, mutta jos ajatellaan sitä sukupolvikokemuksen puuttumista, jossa täytyy muistaa, että kaikki nuoret ei koskaan pääse edes valmistujaisista nauttimaan, niin miten paha se on? Miten paha juttu koulunkäynnin keskeytyminen on nuorille?
ERIIKKA OINONEN:
Jää nähtäväksi, kuinka paha on se, että riitit ja rituaalit nuoruusajasta jää kokematta ainakin siinä muodossa kuin on ollut tapana.
Se ei varmaan ole elämää kaatava asia, mutta onhan se tylsää. Monella jää jotain olennaista kokematta valmistujaisten ja muiden peruuntumisen vuoksi. Etäopiskelulla on kyllä varmaan suuriakin vaikutuksia, sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia.
Esimerkiksi yliopisto-opettajan näkökulmasta huomaa selkeästi, että etäopiskelulla on positiivisia vaikutuksia opiskelijoille, jotka ovat olleet hiljaisia ja syrjään vetäytyviä liveopetuksessa. Monet heistä loistavat, kun he saavat siellä verkossa tehdä niitä asioita. Sama on huomattu myös lukioikäisten kohdalla.
”Etäopiskelulla on positiivisia vaikutuksia opiskelijoille, jotka ovat olleet hiljaisia ja syrjään vetäytyviä liveopetuksessa. Monet heistä loistavat, kun he saavat siellä verkossa tehdä niitä asioita. Sama on huomattu myös lukioikäisten kohdalla.”
Mutta koulussa syntyvää yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen tuntua ei ole. On sitä yksin oppimista ja yksin tekemisen tuntua, niin kyllä sillä on varmasti vaikutuksensa.
TIINA HEIKKILÄ:
Voiko ajatella, että se voi aiheuttaa ongelmia nuorille, joilla ongelmia ei vielä ollut. Voiko mielenterveysongelmia aiheutua, kun itsestään selvä yhteisöllinen rakenne puuttuu?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Nuoruusiän kehitys tapahtuu ihmissuhteissa. Ikätoverisuhteet ovat nuoruusikäisen kehitykselle välttämättömiä. Nuoruusiän kehitys ei pääse etenemään suotuisasti, ja siihen tulee ilman muuta vaikeuksia, jos nuorella ei ole ikätoverikontakteja. Eristäytyminen on nuorten kehitykselle haitallista.
Aikuisten kannalta loppujen lopuksi ehkä pari kuukautta eristäytymistä voi olla ok. Nuoruusiän kehityksen aikana parin kuukauden jakso on tosi pitkä. Nuorilla tapahtuu koko ajan ja kehitys menee koko ajan eteenpäin. Ensin oli pitkä etäkoulujakso, sitten kesälomaa. Jos joku nuori, taikka useatkin nuoret olivat lipuneet ikätoverikontakteista kauemmas, niin niitä ei ole niin helppo solmia sitten kesän aikana, kun ei ole sitä koulua ei ole.
Koulu ei ole nuorille pelkästään oppimista varten. Koulu on myös kehitysympäristö, jossa nuoret ovat ikätovereiden kanssa, vuorovaikuttavat ja kasvavat ja kehittyvät ja peilaavat kehitystä toinen toisiinsa. Heillä on siellä pääsääntöisesti kivaa. Sekä nuoret, joilla on hoidon tarvetta mielenterveysongelmien takia, että terveet nuoret niin kautta linjan, niin minusta pääviesti kaikilta nuorilta itseltään on ollut, että se oli kamalaa, kun ei saanut mennä kouluun eikä saanut nähdä kavereita.
ERIIKKA OINONEN:
Pitää muistaa myös, että koulu ei ole kaikille kiva paikka. Etäkoulu on varmaan tuottanut helpotusta sellaisille, jotka ovat kokeneet koulukiusaamista tai muuta. Etäkoulu on tuottanut tauon ikävään arkeen.
On toinen asia, joka tulee selkeästi esille keräämässämme aineistossa, ja nyt puhun sitten nimenomaan näistä vähän vanhemmista nuorista aikuisista ja opiskelijoista. Keväällä aika monet kertoivat, että ensimmäiset pari koronakuukautta tuntuivat oikeastaan vähän helpottavilta. Ne tuottivat hengähdystauon ja rauhoittumisen hektiseen arkeen, jollaista monet sitten ilmeisesti elävät. Ja ihan sama kokemus oli kyllä ihan itselläkin, että se pari ekaa kuukautta tuntui rauhoittavalta.
Mutta mitä pidemmälle korona-aikaa on eletty, ja etenkin syksyllä, kun tilanne paheni uudestaan ja tuli uudestaan rajoitukset päälle, niin huomaa että hyvin voimakas koronaväsymys painaa ihmisiä. Se, mikä koettiin keväällä vielä positiiviseksi, ei enää kyllä ole sitä.
TIINA HEIKKILÄ:
Niin tai mikä koettiin jännittäväksi, ei ole enää jännittävää.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Haluan tähän kommentoida, että vakavista mielenterveyshäiriöistä kärsivien nuorten joukossa joillekuille on tilapäinen helpotus, jos on vaikeaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, että ei tarvitse joka aamu taistella, jaksaako ja uskaltaako mennä kouluun.
Minusta on tärkeää muistaa, että koulun välttäminen on silti kehityksellisesti vahingollista. Jos nuorella on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niin se ei ole hoito, että jää pois sosiaalisista suhteista. Poisjäänti pahentaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaikeuttaa ahdistuneisuusongelmia ja nuoren toimintakyky laskee. On tärkeää, että pysyy sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa mukana.
”Jos nuorella on sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niin se ei ole hoito, että jää pois sosiaalisista suhteista. Poisjäänti pahentaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaikeuttaa ahdistuneisuusongelmia ja nuoren toimintakyky laskee. On tärkeää, että pysyy sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa mukana.”
Kouluun meneminen pitäisi tietysti onnistua yhteiskunnassa rakentamaan niin turvalliseksi, että silti voi mennä. Tietenkin koulukiusaamiseen puuttuminen on aikuisten velvollisuus. Se on vähän kaksiteräinen miekka, että vaikka koulukiusaamisesta tulee tauko tämmöisen takia, niin ei se silti tee tämmöistä eristäytymistä ja koulujen sulkemista hyväksi. Vaan meidän pitäisi tietenkin muutenkin saada tämmöinen koulukiusaamistoiminta kitkettyä koulumaailmasta. Vaikka oireisiin tulee tilapäistä helpotusta siitä, ettei tarvitse mennä kouluun ja ei tarvitse yrittää olla sosiaalinen ja ei tarvitse nähdä sitä, että ei onnistunut pääsemään porukkaa, niin se on kehityksellisesti vahingollista. Myös terveet nuoret tarvitsevat niitä ikätoverisuhteita koko ajan, jotta he pysyvät terveenä.
TIINA HEIKKILÄ:
Eli nuori voi kokea positiivisena, mutta se ei välttämättä sitten loppupeleissä ole mielenterveydelle hyväksi, että saattanut loman sosiaalisuudesta.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Yleensäkin ahdistuneisuusongelmissa välttämiskäyttäytyminen voi vähäksi aikaa helpottaa, mutta se on pidemmän päälle haitallista.
TIINA HEIKKILÄ:
Korona-aikana on korostunut sitten omaehtoinen sosiaalisuus, eli ihmiset pienimuotoisessa ryhmissä organisoivat ja pitävät esimerkiksi illanistujaisia. Samoin nuoret kokoontuvat pienemmissä porukoissa, ja tässähän varmaan tietyt nuoret putoavat pois. Eikä kaikkia kutsuta sinne zoom-bileisiin. Keitä nuoria tämä etäkoronasosiaalisuus on pudottanut sosiaalisesta piiristä?
RIITTAKERTTU KALTIALA: Työni näkökulmasta niitä samoja nuoria, joilla muutenkin on vaikea päästä ikätoverikontakteihin, että se että se tapahtuu niin kuin netin yli ja sosiaalisen median kanavissa, niin se on vain väline. Varsinainen asia on se vuorovaikutus.
Toisilta se käy helpommin ja kaverien kanssa löytyy kontaktia, keinot pitää yhteyttä. Toisille se on vaikeaa, olipa se puhetta tai kirjoitusta.
Mutta sekin on huomattu, että vaikkapa nuorisotyössä on tavoitettu sellaisia nuoria, joiden on ollut vaikea tulla paikkoihin ja puhua. Ehkä joillekin se avaa kanavan, että netin yli pystyy ilmaisemaan itseään paremmin, tai jos sen saa tehdä kirjoittamalla, niin se onnistuu paremmin. Aikuisten aloittamissa kontakteissa on hyötyäkin havaittu siitä, että mentiin nettiin.
TIINA HEIKKILÄ:
Etäterapia on myös joillekuille yksinkertaisesti paljon helpompaa. Täälläkin on itse asiassa siitä ollut. Marjo Kolehmainen on tutkinut etäterapiaa.
Opiskelijajärjestöt ovat sosiaalisia rakenteita, jotka kannattelevat mukana myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole kovin sosiaalisesti aloitteellisia. Nyt, kun opiskelijajärjestöt eivät toimi normaalilla tavalla, minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla nuorten opiskelijoiden elämään, joilla menee periaatteessa hyvin, että heillä opiskelupaikkaa niin edelleen, mutta voi olla jotenkin sosiaalisia haasteita? Pitäisikö tällaisesta olla huolissaan niin sanotusti?
ERIIKKA OINONEN:
Niin, en tiedä pitääkö nyt olla huolissaan. Kyllähän opiskelijajärjestöt toimivat, ja sitä toimintaa on ymmärtääkseni pyritty viemään myöskin verkkoon. Eihän se verkkotoiminta tietenkään korvaa sitä normaalia sosiaalista kanssakäymistä.
En ole huolissani niistä opiskelijoista, jotka ovat jo esimerkiksi yliopiston vanhoja opiskelijoita. Olen huolissani opiskelijoista, jotka ovat syksyllä 2020 aloittaneet opinnot tällaisessa verkkomaailmassa. Sillä voi olla oikeasti vaikutuksia, millä lailla he pääsevät porukoihin mukaan sitten, kun elämä normalisoituu. Kuinka he sosiaalistuvat opiskelijaelämään ja yliopistoelämään ja yliopistoon instituutiona, ja siihen opiskeluun ylimalkaan. Se on mielestä asia, josta nyt kannattaisi olla huolissaan.
TIINA HEIKKILÄ:
Onko tämä on semmoinen asia, joka on näkynyt teidän tutkimuskyselyissänne jollain tavalla jo, vai?
ERIIKKA OINONEN:
Ei se ei ole näkynyt niissä. Kohderyhmänämme ovat ne, jotka ovat vanhoja opiskelijoita, jotka ovat valmistumaisillaan. Olisi todella tärkeää tarttua kiinni uusista opiskelijoista, ja ryhtyä seuraamaan heidän todellisuuttaan ja heidän tuntojaan.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Tiedetään, että esimerkiksi yliopisto-opiskelujen aloittaminen on ollut haastava kehitysvaihe kautta aikojen, silloinkin kun kaikki toimii normaalisti. Tulee monta muutosta: muutetaan uudelle paikkakunnalle. Sitten pitää omaksua uudenlaiset toimintatavat yliopistossa. Usein tullaan lukiosta, jossa on ollut paljon pitemmälle valmiiksi pureskeltua. Sitten pitää itse suunnitella opintonsa ja lukujärjestyksensä, ja minne menee, ja itse ottaa paljon isompi vastuu kaikesta. Se on ollut vaikeata muutenkin. Saati sitten, kun menettää sen mahdollisuuden olla elävässä kontaktissa toisten ihmisten kanssa, ja jakaa kokemuksia opiskelukavereiden kanssa ja löytää uusia kavereita, jotka ovat samassa elämänvaiheessa, niin onhan se tosi paljon haastavampaa.
ERIIKKA OINONEN: Voi vaan kuvitella, miltä se syyllistäminen alkusyksystä on tuntunut. Mediassakin oli hyvin paljon esillä, että opiskelijabileitä ja fuksiaisia pidettiin, ja sitten koronaa tarttui ja niin poispäin.
Syyllistäminen ja tapa, jolla puhuttiin nuorista, oli semmoinen, että sitä olisi voinut hieman pohtia.
”Syyllistäminen ja tapa, jolla puhuttiin nuorista, oli semmoinen, että sitä olisi voinut hieman pohtia.”
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Niin se on kyllä aika jännä, että kun nuoret pitivät jotain juhlia tai menivät baariin, niin siitä puhuttiin aika syyllistävään sävyyn. Mutta en ole nähnyt samanlaista syyllistämistä kohdistuvan ikäihmisiin, kun keväällä oltiin varsinkin huolissaan siitä, että tarttuuko heihin, niin ei heitä paheksuttu jatkuvasti mediassa, että taas nähtiin ikäihmisten menevän kauppaan hankkimaan tartuntaa. Nuoria on aina helpompi syyttää kyllä.
TIINA HEIKKILÄ:
Onko koronavirus tautina aiheuttanut nuorissa erityistä ahdistusta? Onko teillä tullut tällaista vastaan?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Ei se ainakaan erikoissairaanhoidon nuorisopsykiatrisissa palveluissa sen alkutilanteen jälkeen, kun tuli paljon vastaanottoaikojen perumisia. Ehkä vanhemmat enemmän pelkäsivät koronavirusta.
Erikoissairaanhoidossa nuorilla, jotka tarvitsevat meidän palvelujamme, on niin vakavia mielenterveysongelmia, että ne ovat ne varsinaiset asiat joka tapauksessa. Ne ovat ne samat ongelmat, jotka siellä hoidossa muutenkin olivat työn alla. Ei itse koronataudin pelko ole sillä tavalla siihen kiilannut mitenkään. Vanhemmat enemmän pelkäsivät siinä alussa sitä tartuntaa. Mutta nyttemmin olemme erilaisilla tavoilla saatu palvelut pyörimään, että kyllä se on enemmän tämä eristäytyminen, ja se vahinko, joka tuli siitä etäkouluajasta. Se näkyy erikoissairaanhoidon palveluissa.
ERIIKKA OINONEN:
Korona on yksi globaali kriisi muiden joukossa. Meillä on ilmastokriisi, josta nuoret ovat hyvin huolissaan ja poliittinen ilmapiiri on hyvin polarisoitunut, mistä ollaan huolissaan ja niin poispäin, että se korona on siellä yksi muiden joukossa.
Ainut ero on ehkä se, että koronapandemia on hyvin konkreettisella tavalla vaikuttanut jokapäiväiseen arkielämään. Minulla on sama havainto, että ei korona tautina ole ollut huolenaihe. Se tulee esiin aineistossamme, että ollaan huolissaan niistä isovanhemmista ja vanhemmista. On pohdittu sitä, että kun minä olen täällä ja jos läheiset ihmiset asuvat jossain hyvin kaukana. Eli jos sairastun tai jos joku läheiseni sairastuu, niin kuinka pääsemme toisiamme auttamaan, kun ei saa liikkua ja sosiaaliset kontaktit pitää minimoida, että sellainen huoli sieltä nousee.
TIINA HEIKKILÄ:
Vaikka nuorten mielenterveysongelmista puhutaan paljon, enin osa nuorista voi ihan hyvin. Voiko sanoa, että koronaeritys on iskenyt nimenomaan niihin, jotka voivat huonosti vai miten tämä on jakautunut?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Totta kai ne, jotka ovat terveitä ja joilla on hyvät sosiaaliset verkostot ja elämä muutenkin mallillaan, yleensä selviävät kaikenlaisista ongelmatilanteista paremmin. Hyvät asiat antavat tukea. Jos on paljon resursseja, niin yleensä pääsee paremmin eteenpäin.
Mielenterveysongelmat usein kasaantuvat tilanteissa, joissa perheessä on muutenkin psykososiaalisia ongelmia, erilaisia vanhempien ja koko perheen ongelmia. Niissä perheissä on nuorten mielenterveysongelmia enemmän ja ongelmat tahtovat pahentaa toisiaan.
”Mielenterveysongelmat usein kasaantuvat tilanteissa, joissa perheessä on muutenkin psykososiaalisia ongelmia, erilaisia vanhempien ja koko perheen ongelmia. Niissä perheissä on nuorten mielenterveysongelmia enemmän ja ongelmat tahtovat pahentaa toisiaan.”
Siinä tilanteessa vanhemmat saattavat pelätä itse sitä sairautta. Toimeentuloa koskeva huoli ja koulunkäynnin ja normaalien rakenteiden katoaminen ympäriltä ja kaikki tämmöiset asiat, niin kyllähän ne sitten joissakin tilanteissa ongelmia kasaavat.
TIINA HEIKKILÄ:
Nuorilla yksi keskeinen resurssi on heidän perheensä, eli aika paljon riippuu siitä, että minkälaisessa perheessä elää. Yksi positiivinen koronan seuraus on ollut lisääntynyt perheen kesken vietetty aika.
Nuorisotutkimusverkosto oli tehnyt tutkimuksen, jossa oli tuhatta 12-20 vuotiasta nuoria haastateltu ja sieltä oli ilmennyt sellainen, että erityisesti nämä nuoremmat nuoret eli 12-20 vuotiaat, mutta kyllä myös vanhemmatkin nuoret olivat kokeneet positiivisena sen, että aika vanhempien kanssa oli lisääntynyt. Tämä varmasti riippuu hirveästi siitä, että minkälaisessa perheessä elää. Mutta mitä tämmöinen tutkimustulos kertoo?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Meillä on hirveästi keskitytty tähän ongelmapuoleen, ja perheistäkin on puhuttu koko tämän korona-ajan suunnilleen niin, että on se hirveää, kun lapset joutuvat olemaan perheessä kanssa vanhempiensa, jotka ovat koko ajan juovuksissa ja pieksevät toisiaan, eikä lapsille anneta ruokaa, niin eihän tämä ole totta. Ei tämä ole suomalaisen yhteiskunnan koko kuva tai osakuva tai mikään laaja kuva.
”Vanhemmat ovat nuorille tosi tärkeitä, ja monella tavalla käytännöllisen ja emotionaalisen ja sosiaalisen tuen lähde kaikissa mahdollisissa aspekteissa ja se on hyvä asia ja nyt perheellä on ollut myös mahdollisuus olla enemmän yhdessä, ja se on positiivinen juttu.”
Valtavassa määrässä perheitä vanhemmat huolehtivat sitten lapsistaan enemmän itse, kun siinä ei ole sitä koulun tarjoamaa ohjelmaa, ja ottavat osallistuvat enemmän läksyjen tekoon ja lapsilla ja vanhemmilla on enemmän aikaa ja se on sitten semmoinen positiivinen asia, että nyt ei päästy kaikkiin kivoihin harrastuksiin mitä meillä yleensä on, mutta nythän meillä on tilaisuus olla keskenämme. Kyllä se on nuorille tosi tärkeätä, että se sitä ei ollenkaan tarvitse anteeksi pyydellä, että semmoisenkin löysimme, että nuoret nyt ihan tykkäisivät olla vanhempien kanssa. Se on ihan normaalia ja luonnollista, ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmat ovat nuorille tosi tärkeitä, ja monella tavalla käytännöllisen ja emotionaalisen ja sosiaalisen tuen lähde kaikissa mahdollisissa aspekteissa ja se on hyvä asia ja nyt perheellä on ollut myös mahdollisuus olla enemmän yhdessä, ja se on positiivinen juttu.
ERIIKKA OINONEN:
Sama tulee esiin meidänkin aineistossamme lukioikäisten ja yliopisto-opiskelijoiden kohdalla. Vaikka he eivät vanhempiensa olisi pystyneet näkemään, puhelinyhteydessä ollaan, ja sieltä tulee tukea puolin ja toisin ja se on koettu hyvin tärkeäksi.
TIINA HEIKKILÄ:
Eli yhteydet ovat lisänneet myös tekemisissä oloa. Menee nyt vähän spekulaation puolelle, mutta minkälaisia pitkäaikaisvaikutuksia voisitte kuvitella olevan sillä, että nyt nuoret ja vähän vanhemmatkin nuoret on olleet enemmän perheittensä kanssa tekemisissä. Voisiko tällä olla jotain yhteiskunnallisia vaikutuksia, ja jos on, niin minkälaisia?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Pääsääntöisesti kyllä odottaisin, että positiivisia. Valtaosa perheistä on kuitenkin normaalisti toimivia, ja perheenjäsenet pystyvät puhaltamaan yhteiseen hiileen ja tukemaan toinen toisiaan. Silloin se on todennäköisesti vain hyvästä, että nuoret ja vanhemmat lähestyvät toisiaan.
Minusta meillä on pitkään ollut niin kuin erheellinen trendi kulttuurissa. Se, että me jotenkin ajatellaan, että nuoret ei tarvitse vanhempia, että nuorille kaikkein tärkeintä on suunnilleen päästä eroon omista vanhemmistaan, jotka vääryydellä pyrkii sekaantumaan nuorten asioihin. Tässä on nyt pienen vastaliikkeen mahdollisuus. Vanhempien kuuluu huolehtia ja he mielellään huolehtivat omista lapsistaan. Nuorelle on hyväksi, jos hän pystyy ottamaan vastaan vanhemmiltaan huolenpitoa ja ohjausta ja tunnelämpöä. Ja se on hyvä jos nämä asiat tulee enemmän esille.
Nuorten mielenterveyttä koskevat tutkimukset ovat pitkään osoittaneet, että nuoret voivat paremmin, jos he ovat enemmän yhteydessä vanhempiensa kanssa. Jos heillä on semmoinen kokemus, että he voi keskustella vanhempien kanssa heille tärkeistä asioista, että vanhemmat ovat saatavilla, että perheet tekevät asioita yhdessä, ja että vanhemmat tuntevat ja tietävät nuoren ystävät ja missä nuori viettää aikaansa, eli kaikki tämmöiset tiiviimpää perheyhteyttä kuvaavat asiat ovat systemaattisesti yhteydessä siihen, että nuorilla on vähemmän mielenterveysongelmien oireita, kaikkia mahdollisia oireita ja enemmän monenmoisia positiivisia asioita. Siltä kannalta odottaisin, että tämä tuo itseasiassa jopa hyvää.
Tuli mainittua aikaisemmin sen huomaaminen, että miten täynnä elämä oli liian asioita. Ei osa ihmisistä saattaa ajatella, että ehkä niitä asioita oli tukittu elämään liikaakin ja kannattaa siinä mielessä vähän leppoistaa. Se voi koitua henkisen hyvinvoinnin lisäykseksi.
TIINA HEIKKILÄ:
Se on ihan mahdollista, ja asia, joka ei ole siis mediassa näkynyt. Jos menee kuitenkin ongelmapuolelle sen verran, että ihmisiä, jotka oikeasti voi pahoin ja perheitä, jotka voi pahoin. Jos ajattelee pitkäaikaisvaikutuksia, kun jotkut joutuvat olemaan aika ikävissä olosuhteissa: heillä ei ole sellaista kotia, jossa nyt viettää sitä korona aikaa niin nuorten osalta. Pystyttekö kuvittelemaan, minkälaisia pitkäaikaisvaikutuksia sillä voisi olla vaikka viiden vuoden sisään?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Jos koulunkäynnissä jää jälkeen, ja tulee ongelmia oppimisessa, niin kyllä sillä voi olla pitkäaikaiset vaikutukset. Jos viime keväällä oli kahdeksannella luokalla, ja nyt menee peruskoulun ylin luokka ja sen jälkeen pitäisi tehdä valintoja, ja päästä jatkamaan toisen asteen koulutuksessa, niin kyllä kokonaistilanne voi näkyä aika pitkäänkin. Jos toisen asteen valinnat ja toiselle asteelle siirtyminen ei onnistu, kun tästä on jäänyt jotakin puuttumaan, niin kyllähän se valitettavasti voi näkyä pitkään.
ERIIKKA OINONEN:
Kyllä se voi näkyä ja pitkäaikaisvaikutuksia tällä saattaa hyvinkin olla. Nämä eivät välttämättä liity mielenterveyteen, mutta osa nuorista on elämänvaiheessa, jossa heidän pitäisi ryhtyä miettimään siirtymää työelämään. Epävarmuutta syntyy siitä, että koko ajan uutisoidaan, kuinka työttömyys kasvaa ja firmat menevät konkurssiin ja taloudelle povataan pitkää taantumaan ja niin poispäin.
”Näillä koronan yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla seuraamuksilla voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikutukset saattavat näkyä samaan tapaan kuin niillä, jotka eli yhdeksänkymmentäluvun laman aikaan lapsuutta ja nuoruutta.”
Tämä näkyy esimerkiksi selkeästi siinä, kun opiskelijat pohtivat, mitä heidän nyt kannattaa tehdä. Minkälaiset ovat tulevaisuuden näkymäni? Löydänkö töitä? Löydänkö mielenkiintoisia ja tyydyttäviä töitä? Minkälainen tulokehitykseni on? Tällainen voi oikeasti näkyä pitkällä aikavälillä urakehityksessä, tulokehityksessä ja siten esimerkiksi myös syntyvyydessä ja perheellistymisessä. Näillä koronan yhteiskunnallisilla ja taloudellisilla seuraamuksilla voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikutukset saattavat näkyä samaan tapaan kuin niillä, jotka eli yhdeksänkymmentäluvun laman aikaan lapsuutta ja nuoruutta.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Riippuu tietysti alasta, mutta jos on vasta tulossa työmarkkinoille niin, se työpaikan löytyminen ja työelämässä alkuun pääseminen voi olla tosi paljon vaikeampaa tämmöisenä aikana. Voi olla tosi pitkäaikaiset vaikutukset näiden ihmisten elämään monilla elämänalueilla.
TIINA HEIKKILÄ:
Joo, täällähän keskusteltiin syyskuussa koronan vaikutuksista työelämään. Harri Melin mainitsi sen, että nuorille tulee ehkä tällainen ongelma, että harjoittelupaikkoja esimerkiksi julkisella puolella voi olla vaikea saada lähiaikoina, koska kuntien leikkaukset voi hyvinkin aiheuttaa niiden puutetta. Se on spekulaatiota, mutta on ehkä ihan johdonmukaista, että näin voi käydä, koska monille juuri harjoittelupaikka on se ensimmäinen väylä siihen, että pääsee työelämään kiinni. Jos näitä ei ole saatavilla tai esimerkiksi monella ehkä harjoittelu on nyt keskeytynyt koronan takia. Miten iso juttu se on, että niin kuin tämmöinen odotettu ehkä avain kokemus ja kriittinen siirtymä työelämään jää välistä, tai siitä tulee erilainen kuin sen piti olla?
ERIIKKA OINONEN:
Kyllä se voi olla isokin juttu. Kuten itse sanoit, se saattaa vaikeuttaa astumista varsinaiseen työelämään ja työuran alkuun saattamista. Se saattaa olla hyvinkin iso juttu. Se saattaa olla sellainen juttu, joka itse asiassa hidastaa valmistumista, kun harjoittelujakso kuuluu tutkintoon. Jos sitä saada tehtyä siinä aikapuitteissa kuin pitäisi, niin se voi vaikuttaa myöskin valmistumisen ajankohtaan.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Siirtymä työelämään on todella tärkeä asia. Mielestäni ylipäänsäkin meillä pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia nuoremmille ihmisille päästä työelämään. Mielestäni on ihan ongelmallista, että meillä on tehty tosi paljon, että alle 18-vuotiaat ei pääsisi mihinkään työelämään, että kaikki työ on heille liian vaarallista ja rasittavaa ja on taitettu kaikenlaista niin valtavat turvarakennelmat, että sinne ei pääse ollenkaan.
Nuorille ihmisille olisi kuitenkin hyvä, siis en puhu pelkästään näistä, jotka jo valmistuvat yliopistosta, vaan siis lukiolaisille ja peruskoululaisille, päästä kiinni esimerkiksi kesätyöhön ja päästä työelämän syrjään kiinni, ja saada kokemusta siitä, että osaa ja pystyy voi olla tarpeellinen. On tärkeä kokemus, että voi itse rakentaa elämäänsä ansaitsemalla palkkaa työstään. Se on äärettömän tärkeää ja tämähän uhkaa akateemisen koulutuksen hankkineita yli 20-vuotiaitakin, niin sehän on ihan selvä juttu, että vielä paljon huonommat on näkymät sitten jos on 17 tai 15, ja pyrkii työelämän syrjään kiinni.
TIINA HEIKKILÄ:
Opiskelijat muodostavat keskeisen osan työvoimasta. Opiskelijat tekevät paljon keikkatyötä ja korona iskee erityisesti siis nuoriin ja opiskelijoihin, jotka ovat usein keikkatyöläisiä. Koronapandemia on iskenyt erityisesti palvelualoihin. Tässä nyt puhutaan näistä vanhemmista nuorista, kuten sanoit, niin enemmistö työssä olevista ihmisistä on täysi-ikäisiä. Mutta miten iso merkitys tämmöisellä voi sitten olla sukupolvien väliselle tasa-arvolle työelämässä?
ERIIKKA OINONEN:
Esimerkiksi yhdeksänkymmentäluvun lamasta meillä on tiedossa se, että silloin siirtymää työmarkkinoilla tehneiden asema edellisiin sukupolviin verrattuna on ollut huonompi. Heidän tulokehityksensä on ollut huonompaa. Heidän yleinen kokemuksensa hyvinvoinnista on selkeästi notkahtanut.
Tässä voi käydä nyt sitten tälle porukalle, joka nyt juuri tässä tilanteessa on tässä tietyssä elämänvaiheessa, jotain samantyyppistä. Se jää nähtäväksi. Silti en haluaisi kauheasti piruja seinille maalailla. Ei tulevaisuudenkuva sysimusta ja synkkä ole.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Nivelvaiheet ovat haastavia, mutta nuoruuteen kuuluu myöskin se, että ihmisellä on mielen joustavuutta. Jos tilanne tästä rupeaa korjautumaan, niin toki sitten taas nuoret palaavat sosiaalisiin kuvioihin ja semmoinen nuoruuden positiivisuus vaikuttaa, alkavat asiat korjaantua aika äkkiä. Eniten huolestuttavat koulunkäynnin ongelmat tai koulunkäynnin ison jarrutuksen aiheuttamat ongelmat. Ne korjaantuvat hitaammin kuin nuorten sosiaalinen elämä ja yleinen optimistinen, nuoruudelle ominainen eteenpäin pyrkiminen.
TIINA HEIKKILÄ:
Niin näissä lamalääkkeistä on täälläkin paljon keskusteltu. Mitä 1990-luvun lamasta voisi oppia erityisesti nuorten kannalta? Mitä voisi tehdä toisin?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Tämä ei koske pelkästään nuoria, mutta mielenterveyspalveluita ei pitäisi mennä leikkaamaan. Yhdeksänkymmentäluvun laman seurauksena mielenterveyspalveluita leikattiin. Samaan aikaan palvelujärjestelmää oltiin muuttamassa osastohoitokeskeisestä avohoitokeskeiseksi. Suuret suunnitelmat siitä, miten paljon laajempaa ja inklusiivisempaa psykiatrinen avohoito voisi olla, jäivät toteutumatta. Siellä ei ainakaan olisi varaa toistaa virhettä.
”Mielenterveyspalveluita ei pitäisi mennä leikkaamaan. Yhdeksänkymmentäluvun laman seurauksena mielenterveyspalveluita leikattiin. Samaan aikaan palvelujärjestelmää oltiin muuttamassa osastohoitokeskeisestä avohoitokeskeiseksi. Suuret suunnitelmat siitä, miten paljon laajempaa ja inklusiivisempaa psykiatrinen avohoito voisi olla, jäivät toteutumatta.”
ERIIKKA OINONEN:
Samaten koulutuksesta ei pitäisi leikata. Päinvastoin koulutukseen pitäisi panostaa entistä enemmän ja siihen, että saisimme pidettyä nuoret mahdollisimman positiivisella radalla, jossa on näkymät siihen, että vaikka välillä onkin vähän vaikeata niin kuin elämässä yleensä on, niin siitä huolimatta on mahdollisuuksia: ikään kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Minua on huolestuttanut jo pidemmän sellainen puhe, jota kuulee nuorilta ja vähän vanhemmilta nuorilta, jossa on pelko siitä, että et jos nyt valitsen väärin, niin onko kaikki menetetty. Tarvitaan näkökulmaa elämään, että mitään ei ole menetetty. Jos niin kun valitsen tämän polun, sieltä tulee seuraava polku kuitenkin.
TIINA HEIKKILÄ: Eli positiivisen radan ylläpitäminen on tärkeää ja siihen liittyy koulutus oleellisesti. Ja sitten toisaalta mielenterveyspalvelut, jotka mainitsit, ja joista on aika paljon puhetta. On varmaan aika selvä asia, että niistä ei nyt kannattaisi leikata sen takia, että on koronapandemia. Miten nuorille suunnatut mielenterveyspalvelut nyt oikeastaan on toimineet koronapandemian aikana?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Keväällä 2020 opettelimme kiireen vilkkaa käyttämään niitä välineitä. Siinä voi olla pieni positiivisuus: Meillä tietysti se ihmisen kohtaaminen kasvokkain on tosi tärkeää mielenterveystyössä. Mutta nyt opittiin, että voi käyttää etävälineitä. Se voi tulevaisuudessa avata mahdollisuuksia hoidon piiriin pääsemiseksi niille, jotka asuvat kauempana ja syrjemmällä.
Tampereellakin meillä osa potilaista tulee ihan Pirkanmaan reuna-alueelta. Osan hoidosta mielenterveyden ongelmaan voi saada etäyhteyksillä, ei menetä koulupäivää sen takia, pääsee sekä kouluun että hoitotapahtumaan samana päivänä. Nämä ovat hyviä mahdollisuuksia.
Mutta, mielenterveyspalvelut pullistelee kautta linjan. Ainakaan niitä ei ole varaa vähentää missään tapauksessa.
TIINA HEIKKILÄ:
Tämä trendi hän oli olemassa jo ennen koronaa, ja se liittyy ilmapiiriin, että mielenterveysongelmista puhutaan enemmän, mikä on hyvä asia. Mitä tälle asialle pitäisi tehdä nyt, kun erityisesti vielä koronan varmaan lisätä kysyntää?
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Nuorten osalta ajattelen, että kasvun ja kehityksen turvallisten olosuhteiden tukeminen yleensä. Siitä huolehtiminen, että kukaan ei putoa joukosta. Kun puhutaan alaikäisistä nuorista, se tarkoittaa, että ei saisi pudota koulusta ja syrjäytyä koulutusuralta.
Ei ole pelkästään se oppi ja sivistys, mikä sieltä tulee taikka sitten se ammattitaito ja tuleva ammattitutkinto. Koulu on myös kehitysympäristö pitäisi kaikin voimin huolehtia, että kaikki lapset ja nuoret pystyy käymään koulussa ja saamaan siellä positiivisia kokemuksia siitä, että kuuluu joukkoon ja oppii. Kaikki eivät voi olla ysin ja kympin oppilaita. Mutta kyllä koulu voidaan sillä tavalla rakentaa, että kaikki voi kuitenkin kokea siellä onnistumisen iloa ja yhteen kuulumista.
Toinen on tietenkin perheiden hyvinvoinnin tukeminen. Se, että vanhemmat pystyvät olemaan nuorten nuorille tukena ja antamaan emotionaalista tukea ja huolenpitoa ja opastusta, ja tietenkin asettamaan tarvittaessa rajoja. On tärkeää, että ymmärrämme, että vanhemmilla on erittäin merkittävä rooli. Yläkouluikäiset eivät millään muotoa vielä ole itsenäistyneet vanhemmistaan, että näillä ei olisi enää minkäänlaista roolia tai päätösvaltaa tai ohjausvaltaa nuoren elämässä taikka mahdollisuutta olla tukena. Pitäisi vahvistaa perheyhteyttä ja koulussa pysymistä. Se olisi oikeastaan kaikkein tärkeintä.
Tietenkin kenellä mielenterveyden ongelmia on, niin niihin pitäisi sitten tietysti olla tarjolla hoitoa. Mieluiten matalalla kynnyksellä lähellä nuoria. Esimerkiksi siellä opiskeluhuollon, kouluterveydenhuollon ja opiskelu- ja opiskelijaterveydenhuollon palveluissa ja tarvittaessa erikoistuneissa palveluissa.
TIINA HEIKKILÄ:
Meillä alkaa kello olla sen verran, että voisimme varmaan tässä lopetella, mutta kysyn teiltä viimeisenä kysymyksenä vielä, että mitä te odotatte keväältä 2021? Voi olla, että saamme rokotetta ja niin edelleen, mutta se nyt ei ratkaise tätä asiaa. Eli tämä etämeininki jatkuu keväällä 2021 hyvin todennäköisesti, niin mitä te odotatte niin kuin tämän nuorisokysymyksen osalta?
ERIIKKA OINONEN:
Haluaisin uskoa, että olemme oppineet toimivat toimintatavat, oli kysymyksessä sitten työnteko, opiskelu tai koulunkäynti tai mielenterveyspalveluiden tuottaminen, ja pystymme luovimaan järkevällä tavalla.
Odotan sitä, että meillä alkaa yleisellä tasolla yhteiskunnassa puhe kääntyä tulevaisuuteen, että se jatkuva koronapuhe alkaisi laantua ja meillä rupeaisi olemaan katse siinä, että kuin kuinka se elämä ja maailma ryhtyy toimimaan, kun me tästä koronasta päästään.
RIITTAKERTTU KALTIALA:
Minäkin ajattelen, että kun pakon edessä meidän piti oppia, niin yliopistomaailmassa kuin mielenterveyspalvelujen tarjoamisessa etäyhteyksien käyttöön, niin toivon, että niistä saadaan parhaat palat käyttöön jatkossakin ja esimerkiksi nuorten mielenterveyspalveluita saadaan jatkossakin kauempana asuville ja paremmin sovitettua yksi muuhun elämää. Muuten odotan, että yhteiskuntana huolehdimme juuri siitä, että nuorten elämä voi jatkua niin kuin niin, että se palvelee kehityksellisiä tarpeita. Että emme aiheuta vahinkoa esimerkiksi kouluja sulkemalla, tai estämällä nuorten ikätoverikontakteja.
TIINA HEIKKILÄ:
Eli yhteiskuntapolitiikassa pitäisi ymmärtää näitä kehityksellisiä tarpeita.
