Lapset saattavat kysellä vanhempiensa mielestä joskus ikäänsä nähden liian pienenä joitakin kysymyksiä. ”Äiti, mistä lapset tulevat?” ”Isä, mikä on EU?” Tai vaikkapa ”Äiti, mikä on sisällissota?”
Miten näihin kysymyksiin vastataan? Rehellisesti, mutta lapsen ikäkauden mukaisesti. Pikkulapsille tuskin kannattaa kertoa enää nykyisin kovin vakuuttavaan sävyyn haikarasta, mutta tuskin kannattaa myöskään kuvailla kovin yksityiskohtaisesti alatiesynnytystä.
Poliittiset asiat ovat erityisen hankalia. Usein vanhemmat tahtomattaankin kertovat niistä ei-niin-neutraalisti, oman poliittisen identiteettinsä mukaisesti. Jokaisella meistä on oma poliittinen, yhteiskunnallinen identiteetti, käsitys asioiden tilasta menneisyydessä ja nyt. Poliittisen identiteetin yksi keskeinen tekijä on historiakäsitys, eli käsitys eri yhteiskuntaryhmien merkityksestä ja yleensä omasta kansallisesta historiastamme.
Riina Katajavuori ja Martin Baltscheit ovat tehneet lastenkirjan Oravien sota, joka käsittelee melko haastavaa aihetta, Suomen sisällissotaa 1918.
Tutustuin teokseen sen käsikirjoitusvaiheessa ja kieltämättä, ensireaktioni oli, miten tämän aiheen käsittely voi onnistua lapsille suunnatussa kirjassa? Sisällissota oli vuosikymmenien ajan meillä mielipiteitä voimakkaasti jakava, tunnepitoinen aihe. Edelleen aihe tuntuu herättävän tunteita. 1990-luvulta alkaen akateeminen historiankirjoitus on pyrkinyt rakentamaan tapahtumista synteesin, jonka tavoitteena oli kertoa asiat avoimesti, syyttämättä ketään. Aika ajoin näyttää edelleen unohtuvan, että sisällissodan historiassa on jo päästy rauhaan.
1990-luvulta alkaen akateeminen historiankirjoitus on pyrkinyt rakentamaan tapahtumista synteesin, jonka tavoitteena oli kertoa asiat avoimesti, syyttämättä ketään. Aika ajoin näyttää edelleen unohtuvan, että sisällissodan historiassa on jo päästy rauhaan.
Tutustuttuani Katajavuoren ja Baltscheitin satukirjan käsikirjoitukseen olin myönteisesti yllättynyt. Satu säilytettiin satuna. Se ei kerrannut historiaa, vaan kertoi mekanismeista: miten viha ja väkivalta syntyvät, mitä siitä seuraa ja miten siitä selviydytään. Kaikesta lukemastaan ei historiantutkija ollut samaa mieltä, mutta en katsonut myöskään aiheelliseksi ryhtyä ”oikomaan tulkintoja.” Kysehän ei ollut historiasta vaan sadusta.
Kun teosta käsiteltiin Helsingin Sanomissa (HeSa 15.9.2021), jutun kommenttiraidan somessa täyttivät odotetusti mielipiteet, joissa paheksuttiin sisällissodan käsittelemistä lastenkirjassa.
Useimmat kommentoijat näkivät Pirkkalan monisteen hengessä pelkkää punaista. Ennen kuin keskustelu tiivistyi keskustelijoiden väliseksi pullisteluksi ”historiallisilla faktoilla” – joissa oli jokaisessa asiavirheitä – pidettiin sisällissotasatua ideologisena tuputuksena.
Näiden kommentaattorien tunnot tiivisti Tarja-Liisa Luukkanen, joka kysyi, ”…mihin ja kenelle tällaista kyseenalaista ja ”mutkat suoriksi” vetävää lastenkirjaa tarvitaan hämärtämään mistä sodassa oli kyse? (…) Tämä on ideologista höpöhöpöä, väkivaltaan turvautumisen jälkikäteispuolustelua. Asein noustiin taistelemaan toisia oravia vastaan maailman demokraattisimmassa käpypuussa, jossa naisoravatkin olivat täysivaltaisia oravia. Punaorava oli harhaanjohdettu osanen maailmanvallankumouksen laajentamisyritystä ja taistelua ulkomaisen sortojärjestelmän puolesta omaa demokraattista yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Köyhistä pikkuoravista (torpparit) enemmistö soti valkoisten puolella punaisia vastaan. Punaoravan johtajat pakenivat tappion tullen karhun syliin, joka palkitsi punaoravat uskollisuudestaan tapattamalla heidät.”
Kirjoittajan tulkinta siis sisältää keskeiset, 1930-luvulla luodun ja edelleen pienellä joukolla aktiivisesti tekohengitetyn, hyvin poliittisen vapaussotatulkinnan elementit. Tulkintaan kuuluu lisäksi voimakas tarve syyllistää sodan toista osapuolta.
Jos pyritään tuottamaan vaikkapa kouluopetukseen historiantulkintaa, mainitun kirjoittajan ”neutraali” tulkinta muuttuu itsensä irvikuvaksi.
Kirjoittajan ajatus tuntuu olevan, että ”epäilen, että tässä yritetään lapsille syöttää punaista valhetta, vaadin että tämä täytyy muuttaa valkoiseksi valheeksi.”
Ikään kuin kirjoittaja ei ymmärtäisi sitä, että hänen oma tulkintansa on yhtä poliittinen kuin se millaiseksi hän kuvittelee sen tulkinnan, joka nyt on lapsille tehty. Jos lapsille tehtäisiin edellä mainitun Luukkasen kuvauksen mukainen lastenkirja sisällissodasta, se ei häviäisi ideologisuudessaan yhtään sille lapsille suunnatulle kommunistipropagandalle, jota Neuvostoliiton kaltaisissa diktatuureissa olletikin suollettiin.
Luukkasen propagandistinen tulkinta miellyttäisi meillä yhdelle poliittiselle identiteetille rakentuvia historiantulkintoja kannattavia henkilöitä enemmän kuin muita. Se ei miellyttäisi esimerkiksi niitä, joiden mielestä historia pitäisi kertoa niin tasapuolisesti kuin mahdollista, ja ideologian saa kukin yhdistää siihen sitten myöhemmin, oman makunsa mukaan.
Lapsi tuskin kysyy sitä, mikä on sinun poliittinen tulkintasi sisällissodasta kysyessään, ”mikä on sisällissota?”
Jos kommentaattorit olisivat edes nähneet kyseisen lastenkirjan, he olisivat saattaneet tajuta, että tästä poliittisesta selittämisestä Katajavuori ja Baltscheit ovat juuri pyrkineet eroon. Juuri lukemaan oppineille lapsille ei tässä teoksessa eikä ylipäänsä muutenkaan pidä syöttää ideologista tulkintaa historiasta.
Toisaalta on kuitenkin niinkin, että lapsille ei voi jättää kertomatta mekanismeja, joilla syntyy väkivalta ja sota. Lapsi tuskin kysyy sitä, mikä on sinun poliittinen tulkintasi sisällissodasta kysyessään, ”mikä on sisällissota?”
