Millä tiedolla on väliä liikuntatieteessä?

Perinteisesti tietämättömyys on määritelty tiedon puutteena, jota on pidetty vahingollisena asiantilana. Viime vuosina tiedonsosiologit ja filosofit ovat väittäneet, että tietämättömyys ei ole vain tiedon poissaoloa, vaan on olemassa lukuisia erilaisia tietämättömyyden muotoja, joista osa on haitallisia, osa harmittomia ja osa jopa tarpeellisia (Gross & McGoey 2015). Asiantuntijuuden kannalta esimerkiksi riittävän osaamisen ja tietämyksen lisäksi on tärkeää tunnistaa oman asiantuntijuuden rajat ja rajoitukset: mitä ei osaa tai ei tarvitse tietää.

On olemassa lukuisia erilaisia tietämättömyyden muotoja, joista osa on haitallisia, osa harmittomia ja osa jopa tarpeellisia.

Tietämättömyys on myös ennakkoedellytys tutkimuksessa, jotta tutkija pystyisi tunnistamaan sen, mitä ei vielä tiedetä. Tällainen tietämättömyys on hyödyllistä, jotta voidaan arvioida, mitä on tiedettävissä ja millä keinoin tuntemattomista asioista voidaan tietoa hankkia. Tietämättömyys voi toki olla monella tavalla haitallista, varsinkin jos tahallisesti levitetään valheellisia käsityksiä.

Viime vuosina tietämättömyyden tutkimuksesta (ignorance studies) on muotoutunut monitieteinen tutkimusalue, jossa tietämättömyyttä on tutkittu sekä teoreettisena että empiirisenä kysymyksenä. Toistaiseksi liikuntatieteen alalla tietämättömyyden tutkimus on ollut vähäistä (Campbell 2021), vaikka se voisi olla hyödyllinen episteeminen harjoitus myös liikunnan ja urheilun kannalta. Keskityn tässä artikkelissa kolmeen tietämättömyyden muotoon, jotka liikuntatieteen piirissä näyttävät kiinnostavalla tavalla liittyvän toisiinsa: tiedolliseen epäoikeudenmukaisuuteen, liikuntadatan tuottamaan ylirationaalisuuden ongelmaan ja disinformaation jakamiseen sosiaalisen media kautta.

Yhden totuuden liikuntatiedettä?

Biotieteisiin pohjautuva tieteellinen tieto on hallinnut liikunnanopetusta, urheiluvalmennusta ja terveysliikuntaa koskevia suosituksia ja ohjelmien tekemistä. Esimerkiksi liikuntafysiologia ”kovana” biotieteenä edustaa perinteisen luonnontieteen ideaalia, joka tuottaa objektiivisia tuloksia ja kitkee tietämättömyyttä empiirisen täsmätutkimuksen avulla. Se on ollut yhden totuuden tiedettä, jonka tutkimustulosten perusteella laaditut kansalaisten terveysliikuntaa koskevat suositukset ovat usein selväpiirteisiä liikunnan harjoittamisen määrää koskevia imperatiiveja. Liikuntatieteen perinteinen valistukseen perustuva tietokäsitys lähestyy liikuntaa ylhäältä alaspäin, jossa tutkimuksen pohjalta tuotetut käyttövalmiit tulokset siirretään kaikkia kansalaisia koskeviksi liikuntapiirakoiksi.

Vuosia jatkunut kansalaisten valistus liikunnan terveysvaikutuksista ja liikunnallisten elintapojen tärkeydestä ei ole silti tuonut toivottavaa muutosta ihmisten käyttäytymiseen. Tutkijoiden mukaan laihat tulokset johtuvat siitä, että liikuntavalistuksessa ei ole tarpeeksi ymmärretty vähän liikkuvien kokemuksia, näkökulmaa ja lähtökohtia (mm. Kauravaara 2013; Pyykkönen 2014). Oli syy mikä hyvänsä, voidaan joka tapauksessa väittää, että liikuntatiedettä vaivaa itseymmärryksen puute sen osalta, miksi tieto ei muuta ihmisten käyttäytymistä. Voisiko yhtenä ratkaisuna on uudenlainen liikuntatiedon moniarvoisuuden tunnistaminen?

Episteeminen epäoikeudenmukaisuus liikunnassa

Moniarvoisuuden lisääntyminen on ravisuttanut perinteisen asiantuntijuuden ja institutionaalisen tiedon valtaa, mikä näyttäytyy julkisuudessa erilaisia kiistoina asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä. Tietämys on monimuotoistunut ja hajautunut, samalla se on muuttunut hauraammaksi ja kiistanalaisemmaksi. Liikuntatiede terveystieteiden osa-alueena ei ole toistaiseksi joutunut samanlaiseen turbulenssiin kuin esimerkiksi ravitsemustiede, jonka pohjalta tuotetut ravitsemissuositukset ovat johtaneet ankaraa väittelyyn erilaisten ruokavalioiden paremmuudesta.

Keskustelu intersektionaalisuudesta¹ on nostanut liikuntatieteen kentällä esiin uusia kysymyksiä. Kenen tiedolla merkitystä liikuntatieteen kentällä? Keitä pidetään tietämättöminä ja miksi? Keitä syytetään tai syyllistetään tietämättömyydestä? Tietämättömyyden tutkimuksen piirissä on yhä enemmän kiinnitetty huomiota tiettyjen ihmisryhmien epäoikeudenmukaisiin ja sortaviin piirteisiin, tiedollisen epäoikeudenmukaisuuden muodossa (Fricker 2007). Esimerkiksi sukupuoli, ikä, luokka tai ruumiin koko voivat vaikuttaa siihen, miten subjektiin suhtaudutaan episteemisenä toimijana eli miten luottavana tai epäluotettavana hänen tietoaan pidetään. Episteeminen epäoikeudenmukaisuus yhtenä tietämättömyyden muotona tarkoittaa, että joku ei tunnista tai väheksyy toisen tietämystä vallitsevista ennakkoluuloista johtuen.

On vain ajan kysymys, milloin roihahtaa keskustelu siitä, kenen tiedolla on väliä liikuntatieteessä ja missä määrin terveysliikuntasuositusten taustalla vaikuttava monoliittinen tietokäsitys on kestävällä pohjalla moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Liikuntaa koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi maahanmuuttajatausta (Zacheus ym. 2011), lihavuus (Harjunen 2019) tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen (Kokkonen 2018) usein tuottavat aikuisten liikuntakulttuurissa ulossulkemisia, vähättelyä ja syrjintää (Aho & Huumonen 2020). Yksi terveysliikunnan pinnan alla kytevä kiista asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä liittyykin siihen, miten liikuntatiede suhtautuu lihavuuteen ja toisaalta millaista syrjintää ja paheksuntaa lihavat ihmiset kokevat liikunnan parissa. Kansainväliset kampanjat kuten MeToo ja Black Lives Matter ovat herättäneet vastakaikua myös suomalaisella liikuntakentällä (Aho & Huumonen 2020). On vain ajan kysymys, milloin roihahtaa keskustelu siitä, kenen tiedolla on väliä liikuntatieteessä ja missä määrin terveysliikuntasuositusten taustalla vaikuttava monoliittinen tietokäsitys on kestävällä pohjalla moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Datavetoisen liikuntatiedon ylirationaalisuus

Liikuntatieteen yhden totuuden tietokäsitys on johtamassa terveysliikunnan kannalta uudenlaiseen polarisaatioon: samaan aikaan kun moniarvoisuutta korostavan keskustelun myötä kokemukselliselle tiedolle vaaditaan aiempaa korostuneempaa asemaa liikuntatieteessä, biotieteisiin pohjautuva liikuntatieto on yhä datavetoisempaa, jossa jokaista liikettä mitataan tarkasti erilaisilla digitaalisilla laitteilla.

Digitalisaatio on tehnyt harrastajien liikuntatiedosta yhä datavetoisempaa, kun jokaisesta liikuntasuoritteesta voidaan tuottaa joukko seuranta- ja vaikutusarvioita. Digitaalisten laitteiden tuottamat aktiivisuusgrafiikat kalorienkulutuksesta unenmäärään voivat aiheuttaa myös laitteiden käyttäjille ongelmia. Niitä on suositeltu liikuntaan motivoivina laitteina, mutta osalle itsensä mittaaminen voi kehittyä datariippuvuudeksi (Parviainen 2016). Tietämättömyyden kannalta biointensiivisen tiedon korostuminen johtaa helposti omien kokemusten sivuuttamiseen tai niiden pelkkään välineelliseen tarkasteluun erilaisten liikunnan määrällisten tavoitteiden suhteen.

Määrällisten tavoitteiden saavuttaminen päivässä voi johtaa pakkomielteiseen ylirationaalisuuteen.

Infoähkystä ja kognitiivisesta kuormituksesta on puhuttu pitkään, mutta datavetoinen liikuntatieto johtaa helposti ylirationaalisuuden harhaan ja liiallisen varmuuden (overconfidence) tavoitteluun terveyttä edistävissä elämäntavoissa. Digitaalisten laitteiden avulla kerätty biodata alkaa ohjata arkielämän toimia kuten erilaiset päiväkohtaiset askelmäärätavoitteet, nukuttujen tuntien määrä tai juodut vesilitrat. Määrällisten tavoitteiden saavuttaminen päivässä voi johtaa pakkomielteiseen ylirationaalisuuteen. Tällaiseen dataintensiiviseen toimintaan kytkeytyy yksi tietämättömyyden paradokseista: mitä enemmän tieto lisääntyy, samassa suhteessa lisääntyy joukko uusia tuntemattomuuksia, joista puolestaan syntyy pakottava tarve saada tarkempaa tietoa. Kun elämänhallinta perustuu datavetoiseen toimintaan, syntyy turhautumista, kun laitteiden tuottama data ei näytä riittävän tarkalta. Tietämättömyys tuottaa ahdistusta ja myös kyvyttömyyttä toimia ilman laitteiden antamaa dataohjausta.

Tuotetun liikuntadenialismin nousu?

Liikuntatiedon voimakas polarisaatio yhtäältä kokemukselliseen tietoon ja toisaalta datavetoiseen tietoon voi tulevaisuudessa synnyttää yhä enemmän erilaisten tärkeiksi koettujen aiheiden ympärille keskittyviä vertaisryhmiä. Polarisaation suhteen molemmissa ryhmissä oletettavasti koetaan, että liikuntatieteen perinteinen kansanvalistukseen perustuva imperatiivi ei vastaa heidän tietotarpeisiinsa. Intohimoisesti asiaansa suhtautuvissa sosiaalisen median vertaisryhmissä yhteisesti tuotetun tiedon avulla voidaan haastaa liikunta-alan asiantuntijoiden kuten opettajien, valmentajien ja tutkijoiden auktoriteettia liikuntatiedon portinvartijoina.

Toistaiseksi liikuntatieteen piirissä ei ole noussut julkisuuteen repiviä kiistoja asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä toisin kuin monilla muilla terveyden aloilla. Esimerkiksi omakohtaiset kokemukset sairauksista, sairaalabyrokratia, väärät diagnoosit, hoitomuodot, rokotteiden sivuvaikutukset tai hoitovirheet ovat kirvoittaneet samanlaisia kokemuksia jakavat perustamaan tuki- ja vertaisryhmiä asian tiimoilta. Oma ryhmänsä on suuren joukon seuraajia saavat mm. Instagram-tähdet ja bloggaajat, jotka oman maailmankuvansa pohjalta välittävät voimakkaita käsityksiään ja uskomuksiaan terveyteen liittyen.

Toistaiseksi liikuntatieteen piirissä ei ole noussut julkisuuteen repiviä kiistoja asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä toisin kuin monilla muilla terveyden aloilla.

Sosiaalinen media mahdollistaa väärän informaation jakamisen uudella tavalla. Disinformaatiota levitetään varsinkin voimakkaita tunteita herättävissä kysymyksissä kuten ravinnon, rokottamisen ja maahanmuuton osalta. Vahvistusharhoja (confirmation bias) esiintyy, kun aihetta koskevia tekstejä etsiessään ihmiset ovat taipuvaisia lukemaan lähteitä, jotka puoltavat ja vahvistavat heidän ennakkokäsityksiään. He tulkitsevat helposti monitulkintaista aineistoa omaa näkemystään tukevasti.

Ei ole myöskään täysin mahdoton ajatus, että terveysliikunta tai jokin sen osa-alue politisoituu tulevaisuudessa tavalla, että sen ympärille kehittyy voimakasta denialismia ja liikuntaa koskevaa disinformaation jakamista. Tietämättömyyden tutkimuksessa tätä on kutsuttu ”tahalliseksi tietämättömyydeksi” erotettuna tahattomasta tai viattomasta tietämättömyydestä. Tietämättömyyden strategiseen hyödyntämiseen liittyy ajatus, jonka mukaan omat vaikuttimensa ja voittonsa naamioiva eturyhmä voi luoda vastakkainasettelua erilaisten ryhmien välille. Disinformaatiota levittämällä se voi haitata tai edistää tiettyjä toimia yhteiskunnassa aina kulloisenkin intressin mukaan. Kuuluisimpia esimerkkejä systemaattisesti tuotetusta epäilystä on tupakkayhtiöiden tupakoinnin vaarojen piilottelu ja vuosikymmeniä kestänyt viivytystaistelu tupakoinnin rajoittamista vastaan (Oreskes & Conway 2010). Laajalle levinnyt ilmastonmuutosdenialismi on yksi esimerkki, kuinka yleistä mielipidettä voidaan peukaloida luomalla tutkijoiden välille tekaistuja kiistoja.

Miten tunnustaa tietämättömyyden muodot?

Liikuntatieteen tulevaisuuden kannalta kriittinen kysymys on, miten se tunnistaa tietämättömyyden eri muodot. Miten huomioidaan kokemuksellinen tieto osana liikuntaohjelmia ja suosituksia sekä millainen rooli annetaan yhteiskunnalliselle moniarvoisuudelle sekä erityistietämykselle, joka kumpuaa ihmisten erilaisuudesta? Tällaisella moniarvioisuudella liikuntatieteen ytimessä on kiire, sillä myös liikuntatiedettä uhkaa erilaiset denialismin ja disinformaatiokampanjan vaarat.

Liikuntatieteen tulevaisuuden kannalta kriittinen kysymys on, miten se tunnistaa tietämättömyyden eri muodot.

Tiedon kannalta on tärkeää, että liikuntatieteessä ei torjuta ulko- tai sisäpuolelta tulevaa kritiikkiä huuteluna ja leimata sitä ideologiseksi asenteeksi, tietämättömyydeksi tai hysteriaksi. Aivan yhtä tärkeää on tunnistaa relatiivisuuden vaarat sen osalta, että kaikki eivät ole yhtä oikeassa. Eri tieteenalojen avulla tuotetun ja tutkitun tiedon merkitys on edelleen tärkeässä asemassa liikunnan kentällä.

1 Intersektionaalisuudella tarkoitetaan, että ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen ohella monet muutkin erot, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, alkuperä ja seksuaalinen suuntautuminen.

Lähteet

Aho, Kaisa-Riitta & Huumonen, Hanna (2020). Liikuntapolitiikka kaipaa intersektionaalista ohjausta. Aikuiskasvatus 4/2020, s. 320–7.

Campbell, Patricia (2021). Lay participation with medical expertise in online self-care practices: Social knowledge (co)production in the Running Mania injury forum. Social Science & Medicine 277(2):113880. DOI: 10.1016/j.socscimed.2021.113880

Fricker, Miranda (2007). Epistemic Injustice: Power and the Ethics of Knowing. Oxford: Oxford University Press.

Gross, Matthias & McGoey, Linsey (2015). Introduction. Teoksessa: Matthias Gross & Linsey McGoey (toim.) Routledge International Handbook of Ignorance Studies (s. 1–14). Lontoo: Routledge.

Harjunen, Hannele (2019). Exercising Exclusions: Space, Visibility, and Monitoring of the Exercising Fat Female Body. Fat Studies 8(2), 173–186.

Kauravaara, Kati (2013). Mitäs sitten jos ei liikuta: etnografinen tutkimus nuorista miehistä. LIKES-tutkimuskeskus. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 276. Viitattu 21.6.2021. Julkaisun verkkoversio.

Kokkonen, Marja (2018). Seksuaalivähemmistöjen häirintä joukkueessa tai liikuntaryhmässä: henkisen pahoinvoinnin näkökulma. Liikunta & Tiede 55(6), 96–102.

Oreskes, Naomi & Conway, Erik M (2010). Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. New York: Bloomsbury Press.

Parviainen, Jaana (2016). Quantified bodies in the checking loop: Analysing the choreographies of biomonitoring and generating big data. Human Technology 12(1): 56–73.

Pyykkönen, Teijo (2014). ”Liikuntaa – periaatteessa joo, mutta…” Teoksessa Esa Rovio, Anita Saaranen-Kauppinen & Teijo Pyykkönen (toim.) Liikuntakynnyksen yli -ohjelmista ihmisen kohtaamiseen. Liikuntatieteellisen seuran Impulssi nro 28, 6–12. Viitattu 21.6.2021. Julkaisun verkkoversio.

Zacheus, Tuomas; Koski, Pasi & Mäkinen, Suvi (2011). Naiset paitsiossa? Maahanmuuttajanaisten liikunnan tunnuspiirteitä Suomessa. Liikunta & Tiede 48(1), 63–70.