Vuonna 2019 julkaistussa väitöskirjassaan Johanna Hokka kysyy, Mitä on hyvä sosiologia? Hokan tutkimus käsittelee oman aikamme suomalaisen sosiologian itseymmärrystä ja sitä, miten sosiologia oikeuttaa itsensä ja millä tavoin kamppailua hyvästä sosiologiasta käydään. Tutkimus perustuu vajaa 10 vuotta sitten tehdyille sosiologien haastatteluille.
Hokan tutkimus kertoo siitä, että sosiologia on monimuotoinen ja kompleksinen tieteenala, jota leimaa vahvasti suomalaisen tiedejärjestelmän äärimmäinen kilpailullisuus. Väitöskirjassaan Hokka erottaa neljä erilaista sosiologian diskurssia: huippututkimuksen-, humboldilaisen-, emansipatorisen- ja politiikkadiskurssin. Tällä hetkellä suomalaista sosiologiaa hallitsee huippututkimusdiskurssi. Siinä legitiiminä pidetään sellaista sosiologiaa, joka tuottaa kunnianhimoista ja kansainvälistä kärkitason tutkimusta. Tieteen sisäiset tekijät määrittävät tutkimuksen legitimiteetin, ja kentällä toimitaan puhtaan tieteen ideaalien mukaisesti.
Suomalaiset yliopistot ovat muuttuneet paljon sitten uuden yliopistolain säätämisen kymmenisen vuotta sitten. Uusi laki muutti yliopistojen johtamista kollegiaalisesta johtamisesta kohti yritysjohtamisen käytäntöjä. Laki myös muutti yliopistojen taloudenpitoa. Yliopistojen rahoitus on muuttunut entistä tulosvastuullisemmaksi ja eräillä yksittäisillä rahoitusindikaattoreilla, kuten julkaiseminen kansainvälissä huippulehdissä, on kohtuuttoman suuri painoarvo kokonaisrahoituksessa. Tutkimusrahoitus on verisesti kilpailtua ja rahoituksen poliittinen ohjaus on kasvanut.
Nyt yliopistot ovat itse täysin vastuussa toimintansa kannattavuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että jos rahat eivät riitä, väkeä täytyy vähentää. Uusi laki lisäsi merkittävällä tavalla yliopistojen johdon, siis hallitusten ja rehtorien, valtaa suhteessa yliopistoyhteisöön. Pertti Alasuutari totesi tuoreessa Acatiimi-lehdessä (5/21), että ”johtamisjärjestelmät ovat muuttuneet entistä hierarkkisimmiksi, ja päätösvaltaa yliopiston sisäisissä asioissa on viety yliopiston ulkopuolisille tahoille ja toimivalle johdolle.”
Nämä tekijät ovat osaltaan vaikuttaneet myös sosiologiaan. Sosiologia tähtää huippututkimukseen. Tutkimus kohdentuu sellaisiin teemoihin, joille osoitetaan rahoitusta. Kenttää hallitsevassa huippututkimuksen diskurssissa tutkimusjulkaisuina suositaan artikkeleja ja erikoistunutta tiedontuotantoa. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että sosiologia jäljittelee luonnontieteissä omaksuttuja käytäntöjä. Uskon kuitenkin, että suurin osa tutkijoista kyllä toivoo voivansa puhua erilaisille yleisöille ja ylläpitää hyvinkin erilaisia tutkimusorientaatioita, mutta nykyinen rahoitusjärjestelmä ei tätä juurikaan mahdollista.
Uskon kuitenkin, että suurin osa tutkijoista kyllä toivoo voivansa puhua erilaisille yleisöille ja ylläpitää hyvinkin erilaisia tutkimusorientaatioita, mutta nykyinen rahoitusjärjestelmä ei tätä juurikaan mahdollista.
Onkin aiheellista pohtia, olemmeko hukkaamassa jotakin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen moninaisuudesta. Miten tähän on oikein tultu? Miten Harri Melin tulkitsee tieteen muutosta?
Aloitin sosiologian opinnot syksyllä 1974. Tähän vaikutti olennaisesti tyttöystävältäni joululahjaksi 1972 saamani Antti Eskolan pamfletti Yhteisiä asioita. Antin kirja avasi kymenlaaksolaiselle teollisuustyöväenluokkaisessa ympäristössä kasvaneelle lukiolaiselle kokonaan uusia maailmoita. Kriittinen, siis 1970-luvun alun Marx-vaikutteinen sosiologia, jota Antti koetti osaltaan kirjassa hahmotella, korosti asioiden kuvaamista yhteiskunnan heikompiosaisten näkökulmasta. Tämä taas edellytti sitä, että uskalletaan ajatella luokkakäsittein. Taustalla oli havainto siitä, että yhteiskunnallinen huono-osaisuus kasautuu ja yhteiskuntaluokkien välillä oli suuria eroja. Lopulta luokkasyrjinnän mekanismien havaittiin pohjautuvan lainsäädäntöön, mikä puolestaan opetti näkemään valtion roolin uudella tavalla. ”Huomattiin, ettei valtio olekaan puolueeton, luokkien yläpuolella toimiva demokraattinen sovitteluelin, joka rientää vaikeuksissa olevan avuksi, vaan porvarillisen luokkavallan väline”, kuten Eskola kirjoitti (Eskola 1972, 57).
Eskolan jälkeen tutustuin Allardt-Littusen Sosiologian neljänteen laitoksen vuodelta 1972, koska se kuului approbaturin vaatimuksiin. Allardt-Littunen vyörytti opiskelijalle uuvuttavan kirjon sosiologian tutkimustuloksia ja tutkimusperinteitä. Lukijalle tuli tutuksi muiden muassa sosiaalinen käyttäytyminen ja sosiaaliset järjestelmät, yhteiskuntarakenteen ryhmitykset ja laitokset, yhteisöelämän rakenne-edellytykset sekä sosiaalinen kontrolli ja yhteiskunnalliset muutokset. Kirja piirsi sosiologiasta kuvan, joka piti sisällään lähes koko elämän kirjon, mikään inhimillinen ei ole meille vierasta.
Minulla oli mahdollisuus myös kuunnella Yrjö Littusen pitämä sosiologian peruskurssi syksyllä 1974. Yki oli valloittava luennoitsija, mutta hänen tapansa rakentaa peruskurssi oli vähintäänkin kiinnostava. Miellä ei ollut mitään luentorunkoa. Teemat vaihtuivat lennosta, kesken jääneisiin aiheisiin ei välttämättä enää seuraavalla luentokerralla palattu ja moni luento jäi kokonaan pitämättä.
1970-luvun lopussa uudistettiin yhteiskuntatieteellisiä tutkintoja. Sen pohjaksi sosiologiassakin tehtiin tieteenanalyysi. Tampereella päädyttiin ymmärrykseen, jonka mukaan sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede, jonka tutkimuskohteena on taloudellinen yhteiskuntamuodostuma.
1970-luvun lopussa uudistettiin yhteiskuntatieteellisiä tutkintoja. Sen pohjaksi sosiologiassakin tehtiin tieteenanalyysi. Tampereella päädyttiin ymmärrykseen, jonka mukaan sosiologia on yleinen yhteiskuntatiede, jonka tutkimuskohteena on taloudellinen yhteiskuntamuodostuma. Tästä seurasi se, että opiskelijat aloittivat tutustumisen historialliseen materialismiin ja valtiomonopolistiseen kapitalismiin. Näin sosiologia oli meille Kiillossa opiskeleville yhtä kuin retki Marxiin ja marxismiin. Luimme lukupiireissä Marxin ja Engelsin käsityksiä materialistisesta historiankäsityksestä, kahlasimme Pääoman ensimmäisen niteen ja tutustuimme Leninin valtiokäsityksiin. Sosiologian tutkintovaatimuksissa kolahti Martin Jayn kirja Frankfurtin koulun historiasta. Kävimme myös joukolla kuuntelemassa Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen luentoja tieteenfilosofiasta. Kaikkein kutkuttavampia olivat ne kerrat, jolloin herrat luennoivat yhdessä, saivat vauhtia toistensa ideoista ja puhuivat päällekkäin. Näin jälkeenpäin ajatellen nuo luennot olivat Sivistystä isolla S:llä.
Oman lukunsa opiskeluaikojen sosiologiaan toivat ulkomaiset tähdet. Mainitsen heistä omalta kohdaltani ensimmäisen, Klaus Ottomayerin. Ottomayerin ihmisten arkielämää koskevat pohdinnat kirjassa Ökonomische Zwänge und menschliche Beziehungen – tai sen ruotsinkielinen käännös Människan under kapitalismen oli tärkeä kirja, koska se kuvasi osuvalla ja ymmärrettävällä tavalla ihmisten toimintaan vaikuttavia rakenteellisia tekijöitä. Myös hänen esiintymisensä Jyväskylän Sosiologipäivillä 1979 sai nuoren gradua vailla valmiin maisterin tuntemaan suunnatonta tiedonjanoa. Ottomayerin jälkeen luentosalit täyttyivät kuulemaan muiden muassa Wolfgang Fritz Haugia ja Paul Willisiä.
Valmistuin yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi – maisterin titteliä olisi pitänyt erikseen pyytää, en pyytänyt – jouluna 1979. Graduni käsitteli työttömien teollisuustyöläisten toimeentuloa. Valmistuttuani hain tuloksetta yli 80 työpaikkaa. Kesäkuussa 1980 sain Rantalaihon Liisalta kirjeen, jossa hän kysyi, olisinko halukas toimimaan osa-aikaisena projektisihteerinä Raimo Blomin johtamassa ja Suomen Akatemian rahoittamassa Vertailevassa luokkarakenne ja luokkatietoisuusprojektissa. Olin halukas.
Tästä alkoi akateeminen urani ja tutustuminen luokkateoriaan: Carchedi, Crompton, Gouldthorpe, Poulantzas ja Wright. Näistä tietysti läheisin suhde muotoutui vuonna 2019 menehtyneeseen Erik Olin Wrightiin ja hänen luokkateoreettiseen ajatteluunsa. Wright perusti teoriansa Marxin kapitalismianalyysille, mutta siinä oli myös elementtejä Weberin luokkia koskevista näkemyksistä. Se mikä Wrightissa eniten viehätti, oli hänen tulkintansa palkkatyöläisten sisäisestä eriytymisestä: keskiluokan ja työväenluokan välissä on erilaisia ristiriitaisesti määräytyneitä asemia, joiden paikka yhteiskunnassa elää koko ajan. Sosiologisesti tärkeintä oli tietysti se, että Wright alisti oman teoriansa empiiriselle koettelulle. Vertailevassa luokkaprojektissa testattiin hänen teoriansa käypyyttä kaikkiaan yli 20 maassa.
Raimon johtama Luokkaprojekti oli tuottelias, kaikki hankkeeseen osallistuneet jatko-opiskelijat väittelivät – joskin viiveellä. Julkaisimme kymmeniä artikkeleita ja raportteja sekä jo klassikon aseman saaneen kirjan Suomalaiset luokkakuvassa vuonna 1984. Englanninkielinen kirjamme Scope Logic to Class Analysis ilmestyi vuonna 1992. Suomalaiset luokkakuvassa osoitti, että Suomi on yhteiskunta, missä luokka-asema rakenteistaa ihmisten työoloja hierarkkisesti. Tässä rakenteessa kielteiset piirteet kohdistuvat työväenluokkaan ja myönteiset piirteet taas keskiluokkaisiin palkkatyöläisasemiin. Erojen perustana ovat työtehtävien luonne ja työn valvonnan rakenteet.
Suomalaiset luokkakuvassa on edelleen tärkeä kirja. Raimon ideoma ajatus luokkatutkimuksesta toisiaan seuraavina analyysin kehinä on edelleen pätevä. Olemme juuri verranneet Tiina Saaren kanssa eräitä työn itsenäisyyden piirteitä duunaritehtävissä – siis työväenluokassa – vuosien 1981 ja 2020 välillä. Vertailumme osoitti, että äsken kuvaamani luokkaperustainen työolojen rakenteistuminen ei ole 40 vuodessa muuttunut juuri lainkaan.
Luokkatutkimuksen kultakausi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ajoittui 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun loppuun. Pierre Bourdieun jälkeen uusia avauksia ei ole juurikaan tehty. Samaan aikaan luokkatutkimuksen hehkun hiipuessa tapahtui koko sosiologian kentällä kulttuurinen käänne. Se merkitsi sekä metodien että käytettyjen käsitteiden perinpohjaista muutosta.
Suomalaisessa sosiologiassa on ollut vahva perinne lähteä liikkeelle yhteiskunnan rakenteesta ja taloudellisista tekijöistä.
Suomalaisessa sosiologiassa on ollut vahva perinne lähteä liikkeelle yhteiskunnan rakenteesta ja taloudellisista tekijöistä. Esimerkiksi Erik Allardt on kirjassaan Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine pohtinut sitä, kuinka taloudelliset ja rakenteelliset tekijät ovat vieraantumisen ja anomian edellytyksiä. Kulttuurinen käänne merkitsi tutkimuksen painopisteen siirtymistä taloudesta kulttuuriin. Käänteessä korostettiin juuri kysymyksen kulttuurista olevan yksi yhteiskuntatieteidenkin perustavimmista kysymyksistä. Tuolloin väiteltiin siitä, oliko ympärillämme oleva todellisuus ”totta” vai konstruktio ja oliko todellisuudesta mahdollista esittää sitä koskevia objektiivisia tieteellisesti perusteltuja totuuksia vai pelkästään tulkintoja, joiden totuusarvoa on vaikea määritellä.
1980-luvun puolivälin jälkeen sosiologiaa hallitsi pitkän aikaa vankka konstruktionistisen ja laadullisen tutkimuksen hegemonia. Opinnäyte toisensa jälkeen tukeutui diskurssianalyysiin, keskusteluanalyysiin tai sisällönanalyysiin. Tutkittiin merkityksiä ja puhetapoja. Jyväskyläläinen Kimmo Jokinen on todennut osuvasti, että kulttuurintutkimus on kohteensa ja siihen omaavansa suhteen takia suuntautunut oman identiteettinsä työstämiseen ja tarkasteluun, ja jäänyt tähän loukkuun.
Nyt elämme taas uutta suhdannetta. Tutkimus on muuttunut 2000-luvulla jälleen moni-ilmeisemmäksi. Hyvä sosiologia tarvitsee sekä rakenteiden että toimijoiden tutkimusta, hyvä sosiologia tarvitsee makroa ja mikroa. Emme voi ymmärtää yksilöllisen toiminnan eri ulottuvuuksia, ellemme tunne yhteiskunnallista kontekstia, missä toiminta tapahtuu. Emme myöskään voi käsitteellistää ja ottaa haltuun rakenteellisia kokonaisuuksia tuntematta toimivien ihmisten arvoja ja identiteettejä. Sosiologia on siis yleinen yhteiskuntatiede.
Tutkimus on muuttunut 2000-luvulla jälleen moni-ilmeisemmäksi. Hyvä sosiologia tarvitsee sekä rakenteiden että toimijoiden tutkimusta, hyvä sosiologia tarvitsee makroa ja mikroa.
Itse olen viime aikoina lukenut luokkatutkimuksen ohella teknologian yhteiskunnallisia vaikutuksia koskevaa kirjallisuutta. Luokkatutkimuksen alalta haluan mainita tuoreena hankkeena Göran Therbornin ja kumppaneiden toimittaman 1000 sivuisen artikkelikokoelman Klass i Sverige. Ojämlikheten, makten och politiiken i det 21:a århundradet. Kirjassa piirretään moniulotteinen kuva luokkasuhteista aikamme ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Laajoihin tutkimusaineistoihin perustuvien analyysien tulos on, että luokkaerot ovat Ruotsissa jälleen kasvussa. Kirjoittajat kantavat huolta yhteiskunnallisesta polarisoitumisesta. Rikkaiden ja köyhien maailmat kohtaavat toisensa yhä harvemmin ja harvemmin. Mitä tästä seuraa tulevaisuudelle, askarruttaakin tutkijoita kovasti.
Digitalisaation ja robotisaation on ennakoitu vähentävän ihmistyön tarvetta radikaalisti jo vuosikymmenten ajan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Tekniikka kyllä korvaa ihmistyötä yhä enemmän ja enemmän, mutta samalla tekniikoiden ympärille syntyy uusia työpaikkoja. Ainakaan toistaiseksi ei ole koettu mitään valtaisaa teknologisen työttömyyden kasvua. Teknologinen muutos ei tapahdu missään tyhjiössä. Äskettäin päättyneessä USUTE-hankkeessa tutkimme Oxana Krutovan, Tuuli Turjan, Tuomo Särkikosken ja Pertti Koistisen kanssa uuden teknologian hyväksyttävyyttä suomalaisilla työpaikoilla. Tutkimuksemme osoitti, että kaikki riippuu siitä, miten teknologiaa käytetään ja sovelletaan työpaikoilla. Työntekijän osallistuminen organisaation kehittämiseen on tärkeä tekijä teknologisten muutosten toteuttamisen ja lopputulosten kannalta. Tutkimuksemme osoitti myös, että teknologisilla muutoksilla ja niiden tuomilla uusilla työnteon tavoilla on edellytyksiä vaikuttaa työntekijöiden motivaatioon, työhyvinvointiin ja työhön sitoutumiseen.
Olen edellä lyhyesti kuvannut omia kokemuksia sosiologiasta, sosiologisesta tutkimuksesta ja sosiologian ja yhteiskunnan muutoksesta. Esitelmässään vuoden 2007 sosiologipäivillä Turussa, professori Michael Burawoy Kaliforniasta totesi, että olemme nähneet ja kokeneet, kuinka markkinoitumisen kolmas aalto on pyyhkäissyt ylitsemme. Se on joko kokonaan tuhonnut tai olennaisesti heikentänyt toisen maailmansodan jälkeen rakennetun sosiaalisen turvan ja hävittänyt ne oikeudet, joita ammattiyhdistysliike onnistui saavuttamaan. Lisäksi se on jatkuvasti laajentanut tavara- ja markkinasuhteita uusille elämänalueille. Tämän todettuaan Burawoy kysyi, olisiko sosiologeilla jotakin sanottavaa tässä tilanteessa? Hänen vastauksensa oli myönteinen. Tarvitaan julkista sosiologiaa – ei vetäytymistä tieteeseen ja sosiologiseen teoretisointiin, vaan aktiivista vaikuttamista yhteiskuntaan.
Tarvitaan julkista sosiologiaa – ei vetäytymistä tieteeseen ja sosiologiseen teoretisointiin, vaan aktiivista vaikuttamista yhteiskuntaan.
Kritiikillä on tieteessä keskeinen rooli. Tiede ei edisty ilman, että alistamme oman tutkimustyömme tulokset tiedeyhteisen kritiikille. Vain avoin ja kriittinen tulostemme ja menetelmiemme arviointi vie koko tieteenalaa eteenpäin. Kriittisen tutkimuksen estäminen tai kahlitseminen kertoo yleensä autoritäärisyydestä. Yksi Neuvostoliiton tekemistä virheitä oli, että kommunistinen puolue kahlitsi kriittisen yhteiskuntatutkimuksen. Sosiologia alistettiin kuvitteellisen kommunismin rakentamiselle ja kriitikoilta vietiin tutkimusedellytykset. Vasta kun koko järjestelemä oli jo romahtamassa, havahduttiin tajuamaan, että valtaa pitäviltä puuttui tutkittuun tietoon perustuva käsitys omasta yhteiskunnasta ja sen sisäisistä ristiriidoista. Nyt Unkarissa on kielletty sukupuolentutkimus ja Suomessakin vaaditaan Suomen Akatemiaa rahoittamaan vain oikealla tavalla vaikuttavaa tutkimusta.
Suurimmalle osalle ihmisiä tiede tarkoittaa konkreettisia ratkaisuja tekniikan tai lääketieteen ongelmiin tai yleensä laajoja kokonaisuuksia kattavia yleisiä lakeja. Sosiologia ei ole tällainen tiede. Sosiologit tutkivat sosiaalisia suhteita, vuorovaikutusta tai sosiaalista toimintaa historiallisesti ainutkertaisissa tilanteissa, joissa vaikuttaa yleensä enemmän kuin yksi syy- ja seuraussuhteita aikaansaava tekijä. Sosiologit eivät myöskään voi luvata paljastavansa maailmaa pyörittävien voimien salaisuutta. Tästä kaikesta seuraa, että sosiologia nähdään toisenlaisena kuin lääketiede tai tekniikka. Sosiologia on pehmeää, spekulatiivista, eikä se ole monastikaan onnistunut selittämään aikamme polttavia yhteiskunnallisia ongelmia.
Sosiologien pitäisi mielestäni tutkia nykyistä enemmän nopeasti muuttuvia talouden ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Näyttää siltä, että olemme unohtaneet, että taloudella ja talouden muutoksilla on tärkeä merkitys ihmisten arjelle, kulttuurille, työlle tai yhteisöille.
Sosiologien pitäisi mielestäni tutkia nykyistä enemmän nopeasti muuttuvia talouden ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Näyttää siltä, että olemme unohtaneet, että taloudella ja talouden muutoksilla on tärkeä merkitys ihmisten arjelle, kulttuurille, työlle tai yhteisöille. Talouden ja taloudellisten suhteitten tutkimus pitäisi nostaa taas sosiologien työlistalle. Nyt kaivataan sosiologista kapitalismianalyysiä. Yhtä paljon kaivattaisiin tutkimusta, joka kohdistuu byrokratisoitumiseen ja rationalisoitumiseen tai tutkimusta, joka ihmettelee työnjaon muutoksia ja sen seurauksia.
Huippututkimuksen diskurssi varmaan edistää sosiologiatiedettä. Itse kaipaan, Burawoyn hengessä, lisää julkista sosiologiaa. Sosiologian yleisöjä pitää olla muutkin kuin ne, jotka lukevat alan englantilaisia ja amerikkalaisia huippuaikakauslehtiä. Nyt tarvitaan sellaista tutkimusta kuin esimerkiksi Klass i Sverige tai meneillään oleva Duunarit-hanke. Kuten Erik Allardt on joskus todennut, sosiologia tekee näkyväksi yhteiskunnallisia ristiriitoja, se tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi ja tukee ihmisten emansipatorisia pyrkimyksiä.
Hyvät kuulijat olen edellä keskustellut sosiologiasta ja sosiologista siirtymistä sillä tavalla, kun olen ne itse kokenut. Palataan Johanna Hokan väitöskirjaan. Kirjansa lopussa hän esittää, että ”olisi kiinnostavaa kuulla etenkin nuorten tutkijoiden, jotka monien aiempien tutkimusten perusteella ovat erityisen ”kovilla” nykyisessä äärimmilleen kilpaillussa yliopistokontekstissa, määritelmiä legitiimistä sosiologiasta. Myös minusta olisi kiinnostavaa lukea, miten nuoret sosiologit ymmärtävät hyvän ja legitiimin sosiologian.
