Poliisimuseon verkkonäyttely avaa, miten poliisin suhde seksuaalivähemmistöihin on muuttunut

Vuonna 2021 homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Miten poliisi on suhtautunut homoseksuaalien kohtaamiin rikoksiin eri aikoina? Mihin tarvitaan sateenkaaripoliisien yhdistystä? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Poliisimuseon marrakuussa avautunut verkkonäyttely ”Rikos ja rakkaus – Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointi”.

Rikos ja rakkaus- verkkonäyttelyn valmistelut alkoivat jo kevättalvella 2019. Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtori Tuula Juvonen otti Poliisimuseoon yhteyttä ja kysyi, eikö poliisi voisi käsitellä, vaikka näyttelyn keinoin, omia toimintatapojaan historiassa suhteessa sukupuolivähemmistöihin. Idea oli kannatettava ja ajankohta otollinen, koska vuonna 2021 homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Vuonna 2021 sama poliisi saattoi virkauransa alussa olla tilanteessa, jossa homoseksuaalisia tekoja pidettiin rikoksina, ja uran loppuvaiheessa oli jo rikos syrjiä henkilöitä seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Sisäministeriön – jonka alaisuudessa Poliisimuseokin toimii – tavoite on edistää tosiasiallista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta aktiivisesti. Ministeriön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma hyväksyttiin syksyllä 2016. Sillä torjutaan syrjintää sukupuolen, etnisen alkuperän, iän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja moniperusteisen syrjinnän osalta. Suomessa on yksiselitteisesti tänä päivänä rikos syrjiä ihmistä hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Totesimme, että tarvitsemme aiheen käsittelyyn historian primääritutkimusta, johon meillä, pienenä museona, ei ollut aikaresursseja. Poliisimuseo on osa Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusyksikköä, joten sen suositusten mukaisesti lähdimme kyselemään yhteistyömahdollisuutta muiden korkeakoulujen kanssa. Turun yliopiston Porin yksikössä, kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa asiasta innostuttiin. Ehdotimme, että he selvittäisivät esimerkkisi opinnäytetöinä, miten vuonna 1971 rikoslaista poistettu homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus muutti poliisin toimintaa vai muuttiko mitenkään.

Varsin nopeasti kävi ilmi, ettei fyysisen näyttelyn tekeminen onnistuisi jo sovittujen näyttelyaikataulujemme vuoksi. Eikä se ei olisi onnistunut siksikään, että kokoelmissamme ei ole aiheesta juurikaan esineellistä materiaalia; vain muutama pornolehti ja yksi herätyskello, jolla tehtiin murha vuonna 1933 Viipurissa. Verkkonäyttely on ihmisten tavoitettavissa ajallisesti huomattavasti pidempään kuin fyysinen näyttely museotiloissa.

Vanhat asenteet vaikuttavat pitkään ihmisissä ja myös poliiseissa. On sanottu, että viimeiseksi tehdään vallankumouksia totutuissa tavoissa ja mielipiteissä, vaikka laki muuttuisikin.

Näyttely vie eteenpäin sitä, mitä Sisäministeriön yhdenvertaisuussuunnitelmassa on linjattu. Näyttely on yhteiskunnallista vaikuttamista, jota poliisilta ja Poliisimuseolta perään kuulutetaan. Vanhat asenteet vaikuttavat pitkään ihmisissä ja myös poliiseissa. On sanottu, että viimeiseksi tehdään vallankumouksia totutuissa tavoissa ja mielipiteissä, vaikka laki muuttuisikin. Paras väline tietämättömyyden ja pelon ruokkimaa suvaitsemattomuutta ja syrjintää vastaan on tutkittu tieto ja mielenkiinto taustojen ja historian selvittämiseen.

Kevätlukukaudella 2020 käynnistyi Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman ja Poliisimuseon yhteinen projekti. Projektin tehtävänä oli tarkastella, miten vuonna 1971 rikoslaista poistettu homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus muutti poliisin toimintaa: miten poliisi oli vuosina 1894–1971 voimassa olleen rikoslain aikana homoseksuaalisiin tekoihin puuttunut ja tekoja tutkinut sekä miten vuonna 1971 säädetyt kehotuskieltolaki ja suojaikärajat puolestaan määrittivät toimintaa.

Verkkonäyttelyn toteuttamiseen osallistui kaikkiaan 11 maisterivaiheen opintoja suorittavaa opiskelijaa. Perehdyimme muun muassa homoseksuaalisten tekojen kriminalisoinnin historiaan ja lakimuutoksiin aina keskiajalta tähän päivään. Sellaiset käsitteet kuin sodomistinen synti ja haureus tai biopoliittinen hallinta ja seksuaalinen suuntautuneisuus tai vaikkapa viharikos oli auki kirjoitettava, jotta ilmiön historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tausta tulisivat ymmärrettäviksi.

Sellaiset käsitteet kuin sodomistinen synti ja haureus tai biopoliittinen hallinta ja seksuaalinen suuntautuneisuus tai vaikkapa viharikos oli auki kirjoitettava, jotta ilmiön historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tausta tulisivat ymmärrettäviksi.

Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina työskentelevä Tuula Juvonen ja Helsingin yliopistossa sukupuolentutkimuksen vanhempana tutkijana toimiva Jukka Lehtonen avasivat näkemyksillään ja teksteillään meille suuntaviivoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asenteiden ja ajatusten tulkintaan. Poliisiammattikorkeakoulun henkilökunnan kanssa pohdimme poliisien koulutuksessa tapahtuneita muutoksia ja niiden merkitystä poliisin asenteisiin ja toimintatapoihin. Nämä keskustelut näkyvät näyttelyssä.

Kokonaisuudessaan projekti piti sisällään moninaista tiedon louhintaa. Opiskelijat olivat projektissa myös itse aktiivisia toimijoita. He määrittelivät tarkastelemiaan kohteita, toteutustapoja ja tuotoksia ohjaajan opastamana ja ennen kaikkea työn tilaajan toiveita kuunnellen. Koska tavoitteenamme oli ymmärtää ilmiötä nimenomaan ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Haastattelimme poliiseja ja eri järjestöjen ja yhdistysten edustajia sekä aikalaisia ja tavallaan lakimuutoksen kokeneita asiantuntijoita. Heidän näkemystensä, ajatustensa ja tunteidensa kuuleminen ja heille äänen antaminen oli tärkeää.

Tutkimusaiheen osittaisen arkaluonteisuuden vuoksi meidän oli puntaroitava muun muassa sitä, miten keräämme tietoja ja miten niitä käsittelisimme. Eettisten periaatteiden pohdintoihin sisältyi myös projektissamme virinnyt ajatus tekemämme työn yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Toiveissa olisikin, että verkkonäyttely edesauttaisi ihmisoikeuksien laajempaa toteutumista ja esimerkiksi eduskunnan käsittelyssä olevien tärkeiden lakialoitteiden, kuten translain, etenemistä.

Rikoslain voimassaolon aikana poliisin harjoittama homoseksuaalisten tekojen valvonta oli kokonaisuudessaan melko vähäistä. Myöskään kehotuskieltolaki vuosina 1971–1999 eli julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen ei juuri tuomioihin johtanut. Tuomioiden vähäisyydet eivät silti välttämättä liittyneet myötämieliseen suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan, vaan poliisin mahdollisuudet suitsia tekoja olivat rajalliset, eikä lakien valvontaa siksi aktiivisesti ajettu.

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat puolestaan kokivat kriminalisoinnin elämää ja ihmisarvoa rajoittavana. Oman seksuaalisen identiteetin salailu ja hiljenemisen kulttuuri olivat olennainen osa elämää yhteiskunnassa, jossa ei tunnustettu ihmisyyden monimuotoisuutta. Homoseksuaalit eivät välttämättä uskaltaneet tehdä rikosilmoituksia tai hakea apua jouduttuaan rikosten uhriksi, koska heillä oli ennakko-oletus siitä, että poliisi ei puuttuisi homoseksuaalien kohtaamaan väkivaltaan tai rikoksiin. Kaksinkertaiseen marginaaliin ajautuminen, ensin seksuaalivähemmistöön kuuluvana ja sitten rikosten uhrina tai tekijänä, olikin seksuaalivähemmistöjen arkea.

Kaksinkertaiseen marginaaliin ajautuminen, ensin seksuaalivähemmistöön kuuluvana ja sitten rikosten uhrina tai tekijänä, olikin seksuaalivähemmistöjen arkea.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakien myötä poliisin käytännöt kuitenkin muuttuivat vähemmistöjä suojeleviksi. Poliisin yhteistyö ihmisoikeusjärjestö Seta ry:n kanssa on edesauttanut asenteiden muutosta. Poliisin tekemää tasavertaisuustyötä tuo omalla toiminnallaan esiin myös Suomen Sateenkaaripoliisit ry, jonka tavoitteena on edistää kansalaisten luottamusta poliisiin. Yhdistys myös puuttuu poliisin sisäisiin epäkohtiin ja tarjoaa vertaistukea vähemmistöjen edustajille.

Yksi Rikos ja rakkaus -verkkonäyttelyn teemoista onkin seksuaalivähemmistöön kuuluvat poliisit, pitkään poliisin työyhteisössä vaiettu aihe. Epätasa-arvoiset asenteet vaikuttivat poliisin toiminnassa vielä vuosia dekriminalisoinnin jälkeen, ja sopeutuminen lakimuutokseen oli hidasta. Selkeä muutos asenteissa tapahtui vasta 2000-luvulla. Tuolloin esimerkiksi poliisikoulutuksen hakuprosessissa tiedusteltiin hakijoiden oman seksuaalisen suuntautumisen sijaan heidän suhtautumistaan seksuaalivähemmistöä edustaviin työtovereihin.

Verkkonäyttelyn tekijät ovat Sanna Aaltonen, Amina Bechqito, Janita Hakanen, Salla Karvonen, Hanna-Kaisa Keto, Wilmandra Lindegren, Amanda Mäkynen, Lilja Pääkkönen, Minna-Riikka Tuohiniitty, Minka Uusi-Kartano ja Sanni Vettenranta.

Poliisimuseo sijaitsee Tampereen Hervannassa Poliisiammattikorkeakoulun kampusalueella. Museo on avoin suurelle yleisölle ja sisäänpääsy on ilmainen. Käyntiosoite on Vaajakatu 2. Museo esitelee Suomen poliisin historiaa ja toimintaa keskiajalta nykypäivään ja opettaa Poliisiammattikorkeakoulun opiskelijoille poliisihistoriaa.