Keskustelu äitiyden katumuksen ympärillä tekee äitiyden normit näkyväksi

Äitiyden kulttuurisen kuvasto on erityisesti mediatutkijoiden mukaan monipuolistunut viime vuosien ja vuosikymmenten aikana.

Äitiyteen liittyvät kielteiset tunteet, kuten uupumus, ahdistus, pelot ja masennus nostetaan usein julkiseen keskusteluun. Negatiivistenkin tunteiden sävyttämät kuvaukset äitiydestä kuitenkin noudattavat useimmiten kaavaa “vaikeuksista voittoihin”; rakkaus lapseen peittoaa negatiiviset tunteet, ja mahdolliset vastoinkäymiset ovat lopulta ohimeneviä. Se, mitä äidit eivät voi (julkisesti) sanoa on, että äitiys kaduttaa: Äitiyden plussat eivät lopulta ylitä miinuksia, ja jos saisi valita uudelleen, tulisiko äidiksi, vastaus olisi “ei”.

Vaikka äitiyteen liittyviä ristiriitoja ja negatiivisia tunteita on tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan, äitiyden kielletyin tunne, katumus, on vasta viime vuosina saanut tutkimuksellista jalansijaa. Tutkimuskentän pioneerina on toiminut israelilaissosiologi Orna Donath (2017), jonka tutkimuksen vanavedessä äitiyden ja vanhemmuuden katumusta sekä siihen liittyvää keskustelua on alettu tutkia esimerkiksi Suomessa, Saksassa, Britanniassa ja Puolassa.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on arvioitu, että vanhemmista muutama prosentti katuu vanhemmuutta.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on arvioitu, että vanhemmista muutama prosentti katuu vanhemmuutta. Näissä kyselytutkimuksissa ei suoranaisesti kysytä, kadutko vanhemmuutta. Sen sijaan katumusta mitataan kysymyksillä, joissa kysytään esimerkiksi arviota omasta ihanteellisesta lapsiluvusta tai pyydetään arvioimaan, hankkisiko lapsia, jos päätöksen voisi tehdä uudelleen.

Äitiyden katumusta tutkimassa

Äitiyden ja vanhemmuuden katumusta on hankala lähestyä jopa nimettömissä kyselytutkimuksissa. Koska aiheeseen sisältyy runsaasti tabuluonteisuutta, lähdimme myös me äitiyden katumusta koskevan tutkimuksemme alkuvaiheessa keräämään aineistoa, joka on täysin anonyymi ja käännyimme aineistonkeruussa internetin anonyymien keskustelupalstojen puoleen. Tutkimustamme varten olemme analysoineet anonyymilla keskustelupalstalla käytyä 754 viestin keskusteluketjua vuodelta 2017.

Käsittelimme vuonna 2019 ilmestyneessä artikkelissamme äitiyttä katuvien naisten kuvauksia tunteistaan ja kokemuksistaan. Kun lähdimme käymään keskustelupalsta-aineistoa läpi, huomasimme nopeasti, että valtaosa keskusteluun kirjoitetuista kommenteista oli sisällöllisesti jotain täysin muuta kuin kuvauksia äitiyden katumisesta. Katumusta tunnustavia kommentteja oli laajassa aineistossa vain 61. Loput sisälsivät esimerkiksi neuvoja katumusta ilmaiseville keskustelijoille, tai yleistä pohdintaa äitiyden katumukseen luonteesta ja oikeutuksesta.

Mitä äitiyden katumuksen ympärillä käytävä keskustelu kertoo itse ilmiöstä ja äitiyteen liitetyistä kulttuurisista ihanteista laajemmin?

Ensimmäisen äitiyden katumusta käsittelevän artikkelin jälkeen käänsimmekin katsettamme siihen, miten äitiyden katumuksesta keskustellaan ja miten katumuksen tunnustuksiin vastataan keskustelupalstalla. Tässä alustuksessa käymme katumuksen ympärillä käytävää keskustelua läpi kahden tutkimusartikkelimme (Sihto & Mustosmäki, 2021; Mustosmäki & Sihto, hyväksytty julkaistavaksi) pohjalta. Pohdimme, mitä äitiyden katumuksen ympärillä käytävä keskustelu kertoo itse ilmiöstä ja äitiyteen liitetyistä kulttuurisista ihanteista laajemmin.

Väärin tuntevat äidit

Monille verkkokeskusteluun osallistuneista äitiyden katumus oli kokemuksena vieras ja hankala ymmärtää. Keskustelusta kävi ilmi, että monien on hyvin vaikeaa hyväksyä sitä, että äiti ei haluaisi olla äiti. Tämän vuoksi keskustelussa pyrittiinkin ymmärtämään sitä, mitä katumuksen takana todella on. Yksi keino käsitellä äitiyden katumusta oli kieltää sen olemassaolo. Näissä kommenteissa katuvien äitien nähtiin tunnistavan omat tunteensa väärin – esimerkiksi sekoittavan katumuksen väliaikaiseen väsymykseen tai (synnytyksen jälkeiseen) masennukseen:

En jotenkin jaksais uskoo että joku ihan ihan aidosti katuu lastaan, mun korviin mammat vaan vaikuttaa masentuneilta ja uupuneilta. Toki jos uhmaikäinen herättelee pitkin yötä veretseisauttavalla äänellä ja kiukuttelee koko päivän niin itse kullakin saattaa tulla hetki jolloin ajattelee katuvansa lastaan.

Masentuneiksi tulkittuja äitejä ohjeistettiin hakemaan ammattiapua esimerkiksi neuvolasta ja/tai hakeutumaan terapiaan. Ajatus ammattiavusta ratkaisuna äitiydessä kohdattuihin vastoinkäymisiin heijastaa äitiyden negatiivisten tunteiden medikalisaatiota sekä terapiakulttuurin vahvaa roolia siinä, miten äitiydessä kohdattuja vaikeuksia käsitellään. Tunteiden medikalisoituminen viittaa ilmiöön, jossa äitien kokemuksista aletaan aiempaa vahvemmin puhua terveyteen,  lääketieteeseen ja diagnooseihin liittyvillä termeillä – ja myös suosimaan lääketieteellisiä ja terapeuttisia ratkaisuja ongelmiin, joilla on myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia juuria.

Katuvia äitejä neuvottiin käsittelemään ja työstämään tunteitaan.

Toinen keino, jolla keskustelussa käsiteltiin katumusta, oli myöntää katumuksen tunteen olemassaolo ja tarjota katuville äideille erilaisia neuvoja siitä, miten päästä katumukseen “jumiutumisesta” eteenpäin. Katuvia äitejä neuvottiinkin käsittelemään ja työstämään tunteitaan:

Jos nuo ajatukset ja tunteet ovat itselle haitallisia, niille ei kannata antaa liikaa valtaa. Katumisesta on lyhyt matka katkeruuteen ja jos sille tielle lähtee se syö lopunkin mahdollisuuden onnellisuuteen elämässä.

Keskustelijoiden tarjoamat ohjeet tunteiden käsittelystä ja työstämisestä heijastelevat vahvasti terapiakulttuurista tapaa ymmärtää äitiydessä koettuja haasteita. Näissä kommenteissa negatiivisten tunteiden olemassaoloa ei kiistetä, vaan sen sijaan painotetaan omista tunteista keskustelun ja niiden käsittelyn tärkeitä tunteiden työstämiselle. Vaikka terapiakulttuurissa on myös paljon hyvää, toimii se kuitenkin usein ongelmat yksilöllistäen ja rakenteet piilottaen.

Toisaalta avoimen käsittelyn vastapainona keskustelussa tuotiin esiin myös pelko siitä, että äidit eivät osaa käsitellä ja kätkeä katumuksen tunteitaan lapsiltaan tarpeeksi hyvin. Tämän nähtiin johtavan siihen, että katuvien äitien lapset “aistivat” katumuksen, mistä aiheutuu heille vahinkoa. Keskustelussa tuotiin esiin myös pelko siitä, että katumus leviää laajempaan sosiaaliseen ympäristöön, vahvistaen negatiivista kuvaa äitiydestä ja perhe-elämästä.

Pelko siitä, että vanhemmuuden negatiivisia kokemuksia esiintuovat ihmiset vahingoittavat perhe-elämän “brändiä”, joka johtaa lopulta lapsikatoon, pulpahtelee aina säännöllisin väliajoin mediassa esiin. Esiin tuotujen äitiyden katumusten kokemuksien pelätään olevan sosiaalisesti tarttuvia ja luovan “toisen ääripään äitejä, jotka hyvällä omallatunnolla saavat pilata lastensa elämän”.

Väärin toimivat äidit

Toisinaan keskustelussa kohdistettiin kritiikkiä myös äitiyttä koskeviin kulttuurisiin ihanteisiin, kuten intensiivisen äitiyden ihanteisiin, jotka korostavat läsnäoloa sekä lapsiin ja perhe-elämään panostamista.

Nämä ihanteet nähtiin tiukkoina ja äitien toimijuutta rajoittavina. Kuitenkin ratkaisun kulttuuristen ihanteiden ja normien aiheuttamaan ahdinkoon nähtiin olevan yksittäisten äitien käsissä; katuvien äitien nähtiin ottavan nämä ihanteet liian vakavasti, ja ratkaisuksi ehdotettiin omasta perfektionismista joustamista. Katumuksen nähtiin siis ratkeavan sillä, että äidit eivät suorittaisi äitiyttä ja hölläisivät korkeista standardeistaan. Kommentit sisälsivät ohjeita äideille siitä, miten oman arkensa voisi järjestää niin, että siinä olisi itselle enemmän aikaa ja tilaa.  Ihanteiden vastustaminen sekä tasapainon saavuttaminen “täydellisen” ja ”riittävän hyvän”  äitiyden välillä rakentui jokaisen (äiti)yksilön omaksi vastuuksi:

Kukaan ei hyödy marttyyriäidistä, joka juoksee kaikkien muiden tarpeiden edessä ja murjottaa koko ajan. […] Joka vanhemmalla on oikeus virittää arkensa niin että oma jaksaminen riittää. Lapset aistivat siitä vain, että äiti jaksaa eikä ole räjähdysvaarassa. Tunnen minäkin näitä ”superäitejä”, en usko että heidän lapsensa todellisuudessa on sen onnellisempia kuin meidän jotka ottavat sen homman vähän vähemmän fanaattisesti.

Toisaalta katuvien äitien nähtiin myös tekevän liian vähän, tai tekevän äitiyttä väärin. Katuvilta äideiltä nähtiin puuttuvan osaamista ja tietoa siitä, miten lapsia tulisi kasvattaa, miten lasten eri kehitysvaiheisiin tulisi suhtautua ja miten äidin roolissa toimia. Katuvilta äideiltä uskottiin puuttuvan kasvatuksellista kompetenssia, jonka puolestaan nähtiin johtavan vaikeuksiin äiti-lapsi-suhteessa.

Näissä kommenteissa hyvä äitiys rakentui tietotaidoksi, joka jokaisen on mahdollista saavuttaa, ja katuvia äitejä kehotettiin ottamaan paremmin haltuun asiantuntijatietoa kasvatuksesta ja lapsen kehitysvaiheista. Kuten eräs keskusteluun osallistunut kommentoi, “kasvatustaidossa kyse on vain taidosta, kuten vaikka pianonsoitto, ei mistään mystisestä”.

Äitiyden tiukat normit

Orna Donathin mukaan äitiyden katumus on pysynyt näkymättömänä ilmiönä erityisesti siksi, että joko katumus patologisoidaan tai nähdään yksilön kyvyttömyytenä kasvaa äitiyteen. Molemmat tulkintakehykset estävät keskustelun esimerkiksi äitiyden sosiaalisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista ehdoista. Myös analysoimassamme keskustelupalsta-aineistossa äidit saivat runsaasti neuvoja siitä, miten työstää katumuksen tunteita. Heitä neuvottiin vastustamaan äitiyteen liittyviä myrkyllisiä ihanteita, hankkimaan lisää tietotaitoa, etsimään (medikaalista/psykologista) apua ja/tai nauttimaan hyvällä omallatunnolla lyhyistä vapauden ja hedonismin hetkistä, kuten omasta ajasta. Puhe rakenteista tai esimerkiksi vanhemmuuden epätasa-arvoisesta jakautumisesta oli vähäistä, ja silloinkin kun näitä aiheita sivuttiin, nähtiin tilanteen ratkaisun olevan lopulta kuitenkin yksittäisten äitien käsissä.

Puhe rakenteista tai esimerkiksi vanhemmuuden epätasa-arvoisesta jakautumisesta oli vähäistä, ja silloinkin kun näitä aiheita sivuttiin, nähtiin tilanteen ratkaisun olevan lopulta kuitenkin yksittäisten äitien käsissä.

Katuville äideille suunnattujen neuvojen voi nähdä osaltaan heijastelevan myös niitä monia normeja ja ihanteita, joiden välillä muutkin äidit kuin pelkästään katumusta kokevat tasapainottelevat. Kuten olemme tutkimuksessamme esittäneet, vaikka katuvat äidit kuvaavat tavoittelevansa täydellisyyden sijaan riittävän hyvää äitiyttä, nousevat myös nämä riittävän hyvän äitiyden standardit usein hyvin lähelle ideaalityyppistä intensiivistä äitiyttä. Täten myös standardit riittävän hyvälle rakentuvat usein saavuttamattomiksi.

Lähteitä

Donath, Orna. 2017. Regretting Motherhood: A Study. Berkeley: North Atlantic Books.

Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (hyväksytty julkaistavaksi) The Figure of a Regretful Mother on an Online Discussion Board. Teoksessa: Kolehmainen, Marjo, Lahti, Annukka & Lahad, Kinneret (toim.) Affective intimacies. Manchester: Manchester University Press.

Sihto, Tiina & Mustosmäki, Armi (2021) The most invisible maternal experience? Analysing how maternal regret is discussed in Finland. Teoksessa: Angela Fitzgerald (toim.), Women’s Lived Experiences of the Gender Gap: Gender Inequalities from Multiple Global Perspectives. Springer Singapore. Sustainable Development Goals Series, 109-120. DOI: 10.1007/978-981-16-1174-2_10.