Elimäen Hämeenkylän kartanossa asunut 13-vuotias Jacobina Charlotta Munsterhjelm (1786-1842) alkoi keväällä 1799 kirjoittamaan päiväkirjaa. Hän ei aavistanut, miten merkittävänä kulttuurihistoriallisena tekona sitä reilut sata vuotta myöhemmin pidettäisiin. Se, että päiväkirjassa arkea ja ympäristöään tarkkailee 13-vuotias tyttö, on poikkeuksellista. Jacobina on aateluudestaan huolimatta melko tavallinen tyttö, jos häntä vertaa vaikkapa päiväkirjaa teini-iässä kirjoittaneeseen prinsessa Hedvig Elisabet Charlottaan, josta tuli Ruotsin kuningatar.
Jacobina teki päivittäin merkintöjä päiväkirjaansa vuosina 1799-1801. Niiden perusteella avautuu kuva hänen ja hänen perheensä arjesta. Päiväkirja tuli julkisuuteen vuonna 1943, jonka jälkeen siitä on muodostunut keskeinen lähde 1700-luvun tutkimukselle Suomessa.
Elämä säätyjakoisessa Suomessa
Jacobina Munsterhjelmin päiväkirjamerkinnät ovat yleensä lyhyitä ja toteavia. Niiden perusteella on päätelty, että hänet oli määrätty pitämään päiväkirjaa, jotta kirjoitustaito kehittyisi. Lisäksi on todettu, ettei Jacobina avaa sisintään eikä kirjoita tunteistaan. Toisaalta on huomioitava, että hän oli kirjoittaessaan vasta 13-14-vuotias lapsi, joka ei ollut kokenut vielä sellaisia tunteita, joita olisi halunnut purkaa päiväkirjaansa.
Suurin osa suomalaisista ei osannut 1700-luvun lopulla kirjoittaa ja lukeminenkin oli lähinnä katekismuksen ulkolukua. Jacobina Charlotta Munsterhjelm oli aatelistyttönä etuoikeutetussa asemassa. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja sai myös olla lapsi, jolla oli aikaa myös leikkiin. Velvollisuuksiin kuuluivat kuitenkin päivittäiset käsityöt sekä taloustöitä. Omien vaatteiden ompelu ja korjaaminen kuuluivat jo 13-vuotiaana aatelistyttöjen taitoihin.
Jacobina Munsterhjelmia ympäröivässä arjessa myös kotieläimillä oli tärkeä sija. Aatelisperhekin oli läheisessä kosketuksessa lehmien, hevosten ja muiden kotieläimien kanssa, mikä heijastuu päiväkirjan lehdiltä. Jacobina mainitsee metsään kadonneen vasikan nimeltä Lisa, jota rengit olivat koko päivän etsineet. Koko perhe suree, kun ”kaunis varsa” menetettiin vain muutaman päivän ikäisenä. Lampaiden pesu ja keritseminen tulevat kirjatuksi päiväkirjaan. Jacobina kertoo syksyllä äitinsä tuoneen suuren emakon keittiöön, jotta väki saisi ihastella, kuinka lihava se oli. Kun hanhet teurastetaan ja kynitään, Jacobina iloitsee äidin antamista hanhensulista, joista hän sai uusia kyniä. Vihervarpusia Jacobina ja pikkusisko Beata pitivät häkkilintuina, joiden kuolema tuotti surua, ja jotka haudattiin puutarhaan.
Jacobinalla ei ollut samanikäistä seuraa, mikä saattoi lisätä päiväkirjan kirjoittamisen henkilökohtaista merkitystä. Kaarlo Munsterhjelm kutsuikin Jacobinaa 1960-luvulla ”perheen kronikoitsijaksi”, mikä on osuva nimitys. Päiväkirjaa voitiin lukea ääneen perhepiirissä, mikä saattoi nostaa 13-vuotiaan itsetuntoa. Jacobinan pääasiallisena toverina oli vain 9-vuotias sisko Beata. Esikuvina ja ihailun kohteena olivat vanhemmat sisaret, yli 20-vuotiaat Ulla ja Anette, joilla oli omat puuhansa. Sydänystävälleen Ottilia Adlercreutzille Jacobina kirjoitti säännöllisesti kirjeitä.
Jacobina lukeutui säätyjakoisen yhteiskunnan yläluokkaan. Kotikartanon torpissa ja mökeissä oli paljonkin samanikäisiä lapsia, mutta Jacobinan ja rahvaan lasten välillä oli 1700-luvun lopulla ylittämätön kuilu: Jacobina katseli pellonlaidassa, kun samanikäiset torpparien lapset korjasivat kuminasatoa. Jacobinalle he olivat nimettömiä. Ajatus, että hän olisi leikkinyt heidän kanssaan, oli mahdoton.
Yhteiskunta, jossa ihmisen paikka määräytyi syntymällä tiettyyn säätyyn, tuntuu nykyihmisestä epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, mutta aikalaisille se oli itsestäänselvyys. Säätyerot eivät silti estäneet läheisiä suhteita eri säätyihin kuuluvien välillä.
Yhteiskunta, jossa ihmisen paikka määräytyi syntymällä tiettyyn säätyyn, tuntuu nykyihmisestä epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, mutta aikalaisille se oli itsestäänselvyys. Säätyerot eivät silti estäneet läheisiä suhteita eri säätyihin kuuluvien välillä. Jacobina ei voinut solmia ystävyyssuhteita torppien lapsiin, mutta kylläkin kartanossa palveluksessa oleviin sisäpiikoihin. Vuosipalveluksessa oleville nuorille piikatytöille kartano oli koti ja kartanonväki tavallaan perhe. Piikojen kanssa leikitään seuraleikkejä ja heille annetaan lahjoja. Jacobina kertoo päiväkirjassaan entisten piikojen vierailuista kartanossa ja käy itsekin tapaamassa avioituneita palvelijoita näiden kodeissa.
Jacobina ja joulunvietto
Nyt on jouluilta, ja aamulla silitin karttuunileninkini. Illalla, kun söimme, saimme kaikki joululahjoja. Minä sain tädiltä punaista taftia kirjetaskua varten, Anette-siskolta muutaman kyynärän punaista kiiltonauhaa hiuksiin ja Ulla-siskolta vyön. Tädille annoin kivikulhon, äitikullalle läkkipeltisen mitan, Ulla- serkulle lyijykynän, Anette-siskolle myös lyijykynän, jonka varsi on vaihdettava, Ulla-sisko sai kynäveitsen. Beata sai minulta punaisen taftinauhan hiuksiinsa. Paitsi näitä antamiani joululahjoja, oli paljon muuta, jota en edes kykene kerralla laskemaan. Ulla-siskolle tuli Loviisasta vyyhdinpuu, jonka hän lahjoitti pois. Ulla-serkku antoi Ulla-siskolle omenankukan. Greta Sofia toi sen pukeutuneena puutarhurimestariksi. Ja oli niin paljon kaikkea muutakin.
(Jacobina Munsterhjelm 24.12.1799)
Sosiologian professori Uno Harva julkaisi Jacobina Munsterhjelmin päiväkirjasta otteita Finskt Museum-julkaisussa vuonna 1943. Päiväkirja oli tuolloin Kosken Kurjalan kartanon omistajan Lorenz Munsterhjelmin hallussa. Jacobina Munsterhjelm kuoli vuonna 1842 Kurjalassa, joten päiväkirjaa oli säilytetty siitä lähtien kartanossa. Lorenz Munsterhjelmin sisar lastenkirjailija Elin Munsterhjelm oli Uno Harvan vaimo. Kansatieteestä kiinnostunut Harva poimi päiväkirjasta juhlapyhien ja merkkipäivien viettoon liittyviä mainintoja. Kaikki muu oli hänen perustelujensa mukaan vähemmän tärkeää. Päiväkirjan avulla katsottiin saatavan uutta tietoa entisajan tavoista Suomessa.
Jacobinan merkintä 24.12.1799 oli varhaisin tiedossa oleva yksityiskohtainen kuvaus jouluaaton vietosta Suomessa. Siksi juuri jouluvietto teki Jacobinan päiväkirjan tunnetuksi suurelle yleisölle. Filosofian maisteri Helmi Helminen käänsi Uno Harvan artikkelista jouluaaton kuvauksen suomeksi vuonna 1944 Lotta-tyttö -lehden joulunumeroon. Munsterhjelmin perheen joulu ja muut juhlatavat saivatkin lehdissä palstatilaa seuraavina vuosina. Uuden Suomen lukijat saivat lukea jouluaattona 24.12.1947, kuinka joulukuusi oli vuonna 1799 Jacobinalle tuntematon, mutta nimipäiviksi koristeltiin kuusia. Joulukuusen ja joulupukin puuttumisen päiväkirjasta tuo esiin myös Kaarlo Munsterhjelm vuonna 1959 käsitellessään suomalaisen joulunvieton historiaa.
Toimittaja Karl Waldemar (Kaarlo) Munsterhjelm oli Lorenz Munsterhjelmin poika, joka teki sukunsa hallussa ollutta päiväkirjaa tunnetuksi suomen kielellä niin sanomalehdissä kuin radiossakin. Hän julkaisi vuonna 1965 Maaseudun Tulevaisuus-lehden viikkoliitteissä laajan kaksiosaisen artikkelin, johon hän liitti päiväkirjasta lukuisia otteita yhdistäen ne kuvauksiin Munsterhjelmien perheen elämästä. Edelleen jouluvietto oli vahvasti esillä samoin kuin muidenkin juhlapyhien vietto, mutta tällä kertaa pyrittiin kertomaan myös enemmän Jacobinasta ja hänen perheensä elämästä. Kaarlo Munsterhjelm teki muutenkin tunnetuksi kartanoelämää Suomessa.
Yhteenvetona voi todeta, että pääosin päiväkirja toimi 1900-luvulla lähteenä 1700-luvun suomalaiselle tapa- ja juhlakulttuurille ja sen muuttumiselle. Alkuperäinen päivä kirja oli Munsterhjelmien omassa perhearkistossa, joten toimittajat ja tutkijat Kaarlo Munsterhjelmia lukuunottamatta turvautuivat pääosin Uno Harvan valikoimiin otteisiin.
Kansanperinteestä arjen ja perheen historiaan
Vuonna 1970 kansatieteilijänä tunnettu Bo Lönnqvist julkaisi päiväkirjasta edition, joka sisältää sekä litteroidun päiväkirjan että taustoittaa sitä lukuisin viitetiedoin. Päiväkirja päätyi vuonna 1966 Munsterhjelmien Kurjalan kartanosta Svenska Litteratursällskapetin arkistoon, jossa se oli entistä paremmin tutkijoiden saatavilla. Lönnqvistin yksityiskohtaisen edition ansiosta Jacobinan päiväkirja alkoi nopeasti löytyä etupäässä ruotsinkielisten paikallishistorioiden ja etnologiaan painottuvien tutkimusten lähdeluetteloista. Jacobina sai edelleen toimia informanttina sille, miten Suomen kartanoissa elettiin 1700-luvulla.
Päiväkirjan kirjoittaja itse tai hänen mainitsemansa henkilöt eivät herättäneet kiinnostusta historiantutkijoissa ennen 2000-lukua. Siihen oli syynä se, että sotien jälkeen historiantutkimuksessa syvennyttiin yksilöiden sijaan poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Päiväkirjan kirjoittaja itse tai hänen mainitsemansa henkilöt eivät herättäneet kiinnostusta historiantutkijoissa ennen 2000-lukua. Siihen oli syynä se, että sotien jälkeen historiantutkimuksessa syvennyttiin yksilöiden sijaan poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Elämäkertoihinkin päätyivät vain Suomen itsenäisyyden kannalta merkittäviksi katsotut suurmiehet. Kaarlo Wirilander julkaisi vuonna 1974 merkittävänä pidetyn tutkimuksensa Suomen säätyläistöstä. Kiinnostavaa kyllä, hän ei näytä tunteneen Jacobina Munsterhjelmin päiväkirjaa tai sen editiota, mikä on erikoista. Samaan aikaan esimerkiksi lehtori Olle Sirén käytti sitä monissa ruotsin kielissä Itä-Uuttamaata koskevissa kartano- ja paikallishistorioissaan.
Historiantutkijat löysivät Jacobinan ja hänen päiväkirjansa vasta 2000-luvulla, jolloin entistä suurempi kiinnostus kohdistui naisten, lasten ja perheiden historiaan. Professori Kirsi Vainio-Korhonen käytti päiväkirjaa osana historiantutkimusta vuonna 2005 artikkelissaan ”Piikojen arkea ja juhlaa Hämeenkylän kartanossa noin 1800”, joka siis nimensä mukaisesti keskittyi palkollisten elämään. Jacobinan päiväkirjan arvo ymmärrettiin nyt eri tavoin kuin vielä muutama vuosikymmen aiemmin: se antoi tietoa myös yksilöistä ja jopa palkollisten arjesta eikä vain herrasväen juhlapyhien vietosta ja säätyläisten tapakulttuurista.
Kirsi Vainio-Korhosen nosti teoksessaan Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa Jacobinan päiväkirjan keskeisempään asemaan. Vainio-Korhosen tutkiman Sophie Creutzin tytär Vendela Glansenstierna avioitui Jacobinan veljen Anders Johan Munsterhjelmin kanssa. Jacobinan päiväkirja kertoo veljen kosinnasta, morsiamen tapaamisesta ja häistä. Vainio-Korhosen ansiosta esiin nousivat ihmiset. Jacobina Munsterhjelm kiinnittyi ensi kertaa todellisena henkilönä osaksi laajempaa sukupiiriä. Hän oli muutakin kuin nimetön tietolähde aatelin elintapoihin Suomessa. Vuonna 2009 Vainio-Korhonen kirjoitti Jacobinasta otsikolla Nuoren tytön maailma – Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786-1842) päiväkirja. Jacobinan kautta voitiin valottaa säätyläistyttöjen elämää ja kasvatusta 1700-luvun lopulla.
Myös Johanna Ilmakunnas on käsitellyt tutkimuksissaan Jacobinaa ja hänen päiväkirjansa. Ilmakunnas asettaa päiväkirjan aiempaa kansainvälisempään kontekstiin osaksi yhtenäistä eurooppalaista aateliskulttuuria vertaamalla sitä Ruotsin ylhäisaateliin kuuluneen 15-vuotiaan Johan Gabriel Oxenstiernan tekemiin päiväkirjamerkintöihin. Vertailu nostaa kiinnostavalla tavalla esiin aatelismiesten ja -naisten erilaiset kasvatustavoitteet ja maailmat 1700-luvulla.
Jacobina Munsterhjelm ja hänen päiväkirjansa ovat tulleet Vainio-Korhosen ja Ilmakunnaksen ansiosta tutuksi ennen kaikkea suomenkieliselle lukijakunnalle myös akateemisten piirien ulkopuolella. Vuonna 2020 Kirsi Vainio-Korhonen käänsi Jacobinan päiväkirjan kokonaan suomeksi. Se julkaistiin osana Kouvolan kaupunginmuseon julkaisua nimeltä ”Kartanoiden Kouvola”. Kouvolan Poikilo-museossa järjestettiin 28.11.2019–10.10.2021 laaja näyttely, joka suurelta osin perustui Jacobinan päiväkirjaan.
Aivan kuten Helmi Helminen teki Jacobinan eläväksi sota-ajan pikkulotille, niin 2020-luvulla Kouvolan museo lähestyi lapsiasiakkaita lastenpolulla, jonka innoittajana ja oppaana oli 13-vuotias Jacobina Munsterhjelm.
Tuntematon Jacobina
Professori Raisa Toivon johtamassa projektissa ”Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena” Tampereen yliopistossa on pyrkimyksenä syventyä myös Jacobina Munsterhjelmin elämänvaiheisiin ja merkitykseen menneisyyden kuvaajana. Työ ei välttämättä ole helppo, sillä naimattomana naisena Jacobina ei ole päiväkirjastaan huolimatta jättänyt itsestään jälkiä asiakirjoihin. Harvoja asiakirjakokonaisuuksia, josta hänet löytää on kirkollinen väestökirjanpito, jonka perusteella Jacobina Munsterhjelmin asuinpaikat ja muutot pystyy selvittämään.
Epäselvää on sekin, onko Jacobinalta säilynyt ainoatakaan kirjettä. Munsterhjelmin suvun suullinen perimätieto on epävarmaa ja osittain Jacobina on sekoitettu sisareensa Beataan. Torsten Johan Aminoff on ainoa, joka lyhyesti mainitsee vuodelta 1920 olevissa muistelmissaan äidinäitinsä sisaren Jacobina-tädin, jota pidettiin ”synkkämielisenä.” Tähän tietoon on yhdistetty romanttinen selitys, että Jacobina olisi surrut Suomen sodassa 1808 kaatunutta rakastettuaan. Mikäli Jacobina olisi avioitunut, niin se olisi saattanut tehdä hänet näkyvämmäksi myös asiakirjoissa. Jälkeläiset olisivat voineet säilyttää kirjeitä samoin kuin perimätietoa. Naimattoman naisen papereita ja kirjeitä ei katsottu 1800-luvulla tarpeelliseksi säilyttää, ja kirjeiden hävittämisen katsottiin suojaavan säätyläisnaisen yksityisyyttä.
Naimattoman naisen papereita ja kirjeitä ei katsottu 1800-luvulla tarpeelliseksi säilyttää, ja kirjeiden hävittämisen katsottiin suojaavan säätyläisnaisen yksityisyyttä.
Jacobina Munsterhjelmilla oli oma roolinsa ”perheen kronikoitsijana”. Hän oli kehittymässä sujuvaksi kynän käyttäjäksi, joka huvitti perhepiiriään nokkelilla havainnoillaan. Kirjoitustyyli muuttuu parin vuoden aikana, ja mukaan alkoi tulla ihmisten luonteiden kommentointia. Jacobina Munsterhjelmia voi verrata vaikkapa hänen aikalaiseensa kirjailija Jane Austeniin, joka kirjoitti kuusi romaania, joiden ansiosta hänestä tuli maailmankuulu, mutta hänen elämästään ja ajatuksistaan tiedetään varsin vähän.
Mielenkiintoinen, mutta avoin kysymys on, jatkoiko Jacobina päiväkirjan kirjoittamista vuoden 1801 jälkeen tai kirjoittamista yleensä. Aatelisperheen naimattomana naisena hänellä ei ollut mahdollisuuksia julkiseen rooliin esimerkiksi kirjailijana. Sitä olisi pidetty sopimattomana, samoin kuin ajatusta, että aatelisnainen voisi ansaita elantonsa omalla työllään. Se tiedetään, että Jacobina valmisti käsitöitä omalle lähipiirilleen, joka maksoi hänelle pieniä summia. Kuvaavaa onkin, että häneltä on päiväkirjan lisäksi säilynyt vain vyyhti pellavaa ja ompelurasia.
Jacobina Charlotta Munsterhjelm on osa professori Raisa Toivon johtamaa ”Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena” -projektia, jota rahoittaa Jalmari Finnen säätiö.
Jacobina Munsterhjelmia voi seurata myös twitterissä, suomennettujen päiväkirjamerkintöjen muodossa.
Lähteet:
Harva, Uno: Drag ur Jacobina Charlotta Munsterhjelms Dagbok. Finskt Museum XLIX, 1942. Helsingfors 1943.
Harva, Uno: Joulukuusi. Uusi Suomi, no 346, 24.12.1947.
Helminen, Helmi: ”Hän lahjat antaa ja lahjat saa”. Lotta-tyttö, no 12, marras-joulukuu 1944.
Ilmakunnas, Johanna: Joutilaat ja ahkerat. Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta. Siltala, Bookwell Oy 2016.
Lönnqvist, Bo: Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker 1799-1801. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Folklivsstudier VII. Helsingfors 1970.
Miettinen, Tiina: Jacobina Munsterhjelmin perintö. Kaurakarpion mitalla, blogiteksti 21.4.2021.
Munsterhjelm, Kaarlo: Joulun juuret. Etelä-Suomen Sanomat, no 346, 23.12.1959.
Munsterhjelm, Kaarlo: Herraskartanon kesää ja talvea 1700-luvulla nuoren Jacobina Munsterhjelmin päiväkirjan mukaan. Maaseudun Tulevaisuus, Viikkoliite, no 118, 14.10.1965.
Munsterhjelm, Kaarlo: Herraskartanon kesää ja talvea 1700-luvulla nuoren Jacobina Munsterhjelmin päiväkirjan mukaan. Maaseudun tulevaisuus, Viikkoliite, no 121, 21.10.1965.
Munsterhjelm, Kaarlo ja Maija (toim.): Kartanon arkea 1700-luvulla. Äänite vuodelta 1966. Yle, Areena.
Poikilo-museot, Kouvola: Kartanoiden Kouvola, virtuaalinäyttely.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Piikojen arkea ja juhlaa Hämeenkylän kartanossa noin 1800. Teoksessa Työteliäs ja uskollinen: naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään (Toim. Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1092. Helsinki 2006.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2008.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Nuoren tytön maailma – Jacobina Charlotta Munsterhjelmin (1786-1842) päiväkirja. Teoksessa Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta. Edita 2009.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2012.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirja 1799-1801 (Päiväkirjan suomennos). Teoksessa Kartanoiden Kouvola. Toim. Hanna Kaivoniemi ja Anu Kasnio. Kouvolan kaupunginmuseo Poikilon julkaisuja 8, Grano Oy 2020.
