Globaalin Pohjoisen ja globaalin Etelän välisten suhteiden arviointi kuuluu yhteiskunnallisen keskustelun kestokysymyksiin. Yhdet korostavat näiden suhteiden eriarvoisuutta[1], siinä missä toiset uskovat Etelän maiden köyhyyden vähenevän vuorovaikutuksen myötä[2].
Näkökulmasta riippumatta keskustelu nojaa tavalisesti vallitsevalle liberaalille teorialle ominaisiin peruskäsityksiin. Tämä näkyy erityisesti ajatuksissa talouden kasvusta suoraviivaisena arvonlisäyksenä ja kansainvälisestä järjestelmästä autonomisten toimijoiden vuorovaikutuksena.
Hahmottelen tässä tekstissä teoreettista lähestymistapaa näiden lähtökohtien kritisoimiseen. Analysoin valtioita ulkoisten taloudellisten tarpeiden muovaamina toimijoina ja talouden kasvua prosessina, joka kertoo usein yhteiskunnan muutoksesta siinä missä arvonlisäyksestäkin. Analyysissa auttaa globaalin talouden näkeminen siirtomaa-ajalla luodun järjestelmän jatkumona. Oppaana tässä teoreettisessa hahmottelussa toimii Rosa Luxemburg (1871-1919), jonka teoria siirtomaavallasta talousjärjestelmänä ansaitsee tulla kirjoittajansa syntymän 150-vuotisvuonna kohdelluksi paitsi klassikkona, myös tulkintamallina osittain edelleen jatkuviin ilmiöihin[3].
Siirtomaapolitiikan selitykset
Siirtomaavaltaa kauhistellaan syystäkin, erityisesti orjuuden ja muiden hyvin brutaalien sorron muotojen vuoksi. Historiankirjoitus kuvaa siirtomaavallan raakalaismaisena pakottamisena, josta vapauduttiin siirtomaiden itsenäistyessä 1950-1970-luvuilla. Yksinomaan pakottamiseen ja väkivaltaan perustuvat kuvaukset kuitenkin sivuuttavat järjestelmän taloudellisen puolen: miksi siirtomaita hankittiin, ja miten taloudelliset suhteet vaikuttivat siirtomaiden hallinnan muotoihin.
Siirtomaavallan selityksissä viitataan tyypillisesti imperiaaliseen suuruudenhulluuteen, haluun saada oma lippu ja hallitsijan nimi näkyviin ympäri maailmaa. Usein viitataan myös luonnonrikkauksien kaappaamiseen. Rosa Luxemburg kirjoitti siirtomaavallasta tavoitteenaan kritisoida näitä selityksiä. Hän tarkasteli aikansa siirtomaavaltaa kapitalismin luonnollisena seurauksena. Siirtomaavallan liikkeellepaneva voima ei hänen mukaansa ollut siirtomaiden rikkauksien satunnainen kaappaaminen tai pyrkimys haalia maa-alueita pelkän kunnian vuoksi, vaan kapitalistisen tuotantomuodon sisäänrakennettu toimintalogiikka.
Siirtomaavallan liikkeellepaneva voima ei Rosa Luxemburgin mukaan ollut siirtomaiden rikkauksien satunnainen kaappaaminen tai pyrkimys haalia maa-alueita pelkän kunnian vuoksi, vaan kapitalistisen tuotantomuodon sisäänrakennettu toimintalogiikka.
Luxemburgin lähtökohta oli havainto kapitalismin ainutlaatuisesta uusintamisen tavasta: järjestelmän on pakko lisätä jatkuvasti tuotantoa pysyäkseen olemassa. Kasvun puute ei johda tasapainoon vaan talouskriisiin. Tästä seuraa jatkokysymys: mikä saa kapitalistit laajentamaan tuotantoaan? Kapitalistien tuotteille täytyy olla kysyntää, koska ilman uutta kysyntää ei ole uutta tuotantoakaan. Työläisillä ei kuitenkaan ole varaa ostaa tarpeeksi paljon uusia tuotteita, eikä pelkkä kilpailu välttämättä riitä motivoimaan tuotannon kasvattamiseen.
Luxemburgin johtopäätös oli, että kapitalismin kasvun (ja viime kädessä olemassaolon) edellytys on, että uusia kysynnän lähteitä löydetään kapitalismin taloudellisen kierron ulkopuolelta. Kapitalismia ei siis tulisi ajatella suljettuna järjestelmänä. Pikemmin se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ulkopuolistensa alueiden kanssa, koska kasvu edellyttää tuon ulkopuolen muovaamista kysynnän lähteiksi. Motiivi siirtomaiden hallintaan syntyy tästä. Siirtomaahallintojen halutaan ostavan kapitalistien tuotantoa, jotta sitä voidaan laajentaa.
Velkajärjestelmä ja taloudelliset hierarkiat
Siirtomaiden hallinnot hankkivat kapitalisteilta ennen kaikkea infrastruktuuria. Siirtomaissa investoitiin todella paljon esimerkiksi rautateihin, kanaviin ja satamiin. Luxemburg analysoi suurinvestointeja varsin yksityiskohtaisesti, ehkä tärkeimpänä esimerkkinään Suezin kanava. Egyptin hallitsija kediivi Ismael Pasha heittäytyi suuruudenhulluihin hankkeisiin, joiden toteuttaminen perustui nimenomaan kapitalismin ydinmaiden tuotannon ostamiseen.
Mutta jos kapitalistien uusi tuotanto suunnataan kapitalismin ydinalueiden ulkopuolelle, näillä ulkopuolisilla täytyi olla sekä varaa että halua ostaa kapitalistien tuotantoa. Mistä varat tulivat? Luxemburgin vastaus oli, että siirtomaat saivat rahaa jättihankkeisiinsa kapitalismin ydinmaiden kehittyvän rahoitusjärjestelmän sisältä. Lisäarvo kiersi siirtomaihin lainoina.
Halu ostaa kapitalistien tuotantoa varmistettiin sopivanlaisten hallitsijoiden avulla. Joskus siirtomaiden hallinnot koostuivat eurooppalaisista, mutta hallitsijat saattoivat yhtä hyvin olla paikallisiakin, kunhan toteuttivat tätä roolia.
Järjestelmä tietysti velkaannutti kysynnän lähteinä toimivia hallintoja. Suurhankkeisiin otettujen velkojen takaisinmaksu oli vaikeaa ellei mahdotonta, mutta ennen kaikkea paikallisten talonpoikien selkänahasta revittiin velkojen maksuun kaikki mahdollinen. Tämä edellytti velkasuhteiden ja kapitalistien tunnistaman arvomitan leviämistä läpi siirtomaiden sosiaalisten kerrostumien, kylätasolle asti. Velkajärjestelmä vahvisti paikallisen yhteiskunnan sisäisiä hierarkioita ja sitä myöten johtajien valtaa, vaikka se rajoittikin vahvasti johtajien liikkumatilaa kapitalistimaiden suuntaan.
Velkajärjestelmä vahvisti paikallisen yhteiskunnan sisäisiä hierarkioita ja sitä myöten johtajien valtaa, vaikka se rajoittikin vahvasti johtajien liikkumatilaa kapitalistimaiden suuntaan.
Johtajien vallan lisääminen oli nimenomaan siirtomaavaltojen tarkoitusperien mukaista. Vaikka joskus siirtomaavallat toteuttivat myös sotilaallisia interventioita velkojen takaisinmaksun varmistamiseksi, helpoimmin hallittavat siirtomaat olivat sellaisia, joita paikallinen hallinto ohjasi.
Ennen kaikkea alusmaat olivat ”kertakäyttöisiä”: kun kaikki mahdollinen arvo on ulosmitattu, edetään etsimään uusia siirtomaita. Luxemburg myös uskoi tämän määrittelevän kapitalismin rajoja. Kun uusia siirtomaita muokattavaksi kapitalismin tarpeisiin ei enää löydy, järjestelmän ristiriidat kärjistyisivät hallitsemattomiksi.
Valtiot ja talous ennen ja nyt
Luxemburgin yli sata vuotta vanha analyysi siirtomaavallasta tarjoaa totutusta poikkeavan luennan siirtomaiden haalimisen ja hallinnan motiiveista ja tavoista. Nykykeskustelujen kannalta se voi silti vaikuttaa lähinnä aatehistorialliselta kuriositeetilta, erityisesti koska Luxemburgin arviot kapitalismin rajoista ovat osoittautuneet vääriksi. Voidaan kuitenkin erottaa kaksi kysymystä, joiden kohdalla Luxemburgin teorialla on edelleen annettavaa. Ne liittyvät talouskasvun merkityksiin ja kansainvälisen järjestelmän toimijoihin.
Liberaalissa ajattelussa on totuttu ajattelemaan, että talouden kasvu merkitsee suoraviivaisesti arvon lisääntymistä, ja on ilmiönä kontekstista riippumaton. Globaalia eriarvoisuutta voidaan sitten jäsentää tilanteena, jossa eri paikkoihin ilmestyy eri määrä uutta arvoa. On kuitenkin hyödyksi ajatella asiaa myös kapitalismin ja kapitalismin ulkopuolen välisenä dynamiikkana. Luxemburgille siirtomaavalta oli kapitalismin ja kapitalismin arvomittaan kytkeytymättömien ”luonnollisten talouksien” kamppailua, ja siirtomaavaltojen tavoite oli kapitalismin arvomitan universalisointi. Tänäkin päivänä tulotason nousuna tai talouden kasvuna rekisteröityvät tapahtumat voivat tarkoittaa pikemmin rahatalouden vahvistumista muiden toimeentulon muotojen kustannuksella.
Kasvu voi puolestaan merkitä uudenlaisten alistamisen ja epävarmuuden muotojen syntyä.
Vaikka tänä päivänä ”luonnolliset taloudet” käyvät vähiin, eri ihmiset ovat hyvin vaihtelevasti riippuvaisia rahataloudesta. Omavarainen pienviljely ja kalastus ovat kovaa elämää, jota on turha romantisoida, mutta rahavälitteistyminen ei automaattisesti muuta elämää paremmaksi. Aineellinen hyvinvointi ei kasva tulotason noususta huolimatta, jos enemmän asioita joudutaan hankkimaan markkinoilta ja tulotaso nousee tätä vastaavasti[4]. Jäsennys kapitalismin ja luonnollisten talouksien välisestä kamppailusta voikin avata monimuotoisempaa tulkintaa siitä, mitä ”köyhyydestä nousevien” ihmisten elämässä tapahtuu.
Kasvu voi puolestaan merkitä uudenlaisten alistamisen ja epävarmuuden muotojen syntyä. Talouden kasvu voi merkitä paikallisväestölle tuhoisia megainfrastruktuurihankkeita tai luonnonvarojen kaappausta – toki se voi merkitä myös aitoa hyvinvoinnin kasvua. Nykykielellä sanottuna talouskasvu voi olla joko intensiivistä tai ekstensiivistä, ja ekstensiivinen kasvu on sekä tuhoisampaa että useammin sivuutettua.
Kansainvälinen järjestelmä, valta ja alistuminen
Toinen olennainen kysymys liittyy kansainvälisen järjestelmän toimijoihin. Kansainvälinen järjestelmä mielletään vallitsevassa ajattelussa itseriittoisten valtioiden muodostamaksi. Oikeudenmukaisuutta voidaan tällöin arvioida näiden toimijoiden välisten suhteiden laatuna. Muodollinen itsenäisyys ja tosiasiallinen toimintatila ovat kuitenkin täysin eri asioita. Koska siirtomaiden vapautuminen ei luonut uudenlaisia taloudellisia suhteita, se merkitsi viime kädessä yhdenlaisten hallintasuhteiden korvautumista toisenlaisilla – vaikka näitä sitten pitäisikin mukavampina hallintasuhteina.
Kuten Luxemburg korosti, suora pakottaminen ei useinkaan ole hallinnan tehokkain muoto. Velkavaltion luonteeseen kuuluu muodollinen itsenäisyys, tosiasiallinen ohjaus ulkoapäin ja kapea taloudellinen liikkumatila. Egyptin kediivi sai hallita niin kauan kuin investointeja tehtiin ja velanmaksu toimi: vasta velanmaksun ajauduttua vaikeuksiin Britannian joukot nousivat maihin Alexandriassa.
Kuten Luxemburg korosti, suora pakottaminen ei useinkaan ole hallinnan tehokkain muoto. Velkavaltion luonteeseen kuuluu muodollinen itsenäisyys, tosiasiallinen ohjaus ulkoapäin ja kapea taloudellinen liikkumatila.
Hyvin samanlaista kritiikkiä on kuultu velkavaltioiden rahoituksen ehdollisuuksien yhteydessä tänäkin päivänä[5]. Kansainväliset rahoituslaitokset ovat maksuohjelmillaan jatkaneet talouspoliittisen liikkumavaran sitomista, kun entisten siirtomaiden ylivelkaantuminen on pysynyt kroonisena ongelmana.
Luxemburgin havaintoihin kuului myös, että erittäin rajoitettu ulkoinen taloudellinen liikkumatila voi kytkeytyä suuriin sisäisiin hierarkioihin. Osa siirtomaiden toimijoista hyötyi järjestelmästä ja erityisesti monet paikalliset vallankäyttäjät kannattivat sitä. Myös tänä päivänä monien johtajien ”jäsenyys kansainvälisessä yhteisössä” on ostettu alistumalla saneltuihin taloudellisiin suhteisiin, samalla kun heidän asemansa maansa sisällä perustuu kovaan kuriin.
Nämä vallan ja alistumisen dynamiikat ovat selvästi vivahteikkaampi tapa ymmärtää kansainvälisiä suhteita kuin jäsennys suvereenien valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta.
Lopuksi: rakenteiden rajoittama itsenäisyys
Rosa Luxemburg pyrki selittämään siirtomaavaltaa kapitalistisen tuotantomuodon osana ja seurauksena. Siirtomaavalta ei näin ajateltuna ollut järjestelmän häiriö vaan ominaisuus. Teoria on joiltakin osin hyödyllinen maailmantalouden ja -politiikan tulkintaan tänäkin päivänä. Ensinnäkin velka on edelleen keskeinen kansainvälisen vallankäytön muoto ja säätelee toimijoiden liikkumatilaa. Valtiollisen itsemääräämisoikeuden ytimessä on taloudellisen ja poliittisen suvereniteetin välinen jännite: mitä itsenäisyys tarkoittaa esimerkiksi silloin, jos Grönlanti päätyy myymään hallinnan luonnonvaroihinsa suuryrityksille saavuttaakseen poliittisen itsenäisyyden?
Toiseksi siirtomaavallan idea ei ole suoraan valita siirtomaiden johtajia, vaan määritellä heidän liikkumatilansa. Taloudellinen alistuminen ja ”paikka kansojen joukossa” ovat saman ilmiön osia. Vallan näkeminen pelkkänä pakottamisena on kömpelö käsitys valtamekanismeista. Johtajilla voi olla hyvinkin paljon (valtion) sisäistä valtaa, jos he suostuvat tiettyihin kansainvälisiin taloudellisiin suhteisiin. Paikallinen eliitti myös hyötyy taloudellisesti osallisuudesta kansainvälisen kapitalismin verkostoihin, hyödyt eivät vaan juuri saavuta väestön enemmistöä.
Taloudellinen alistuminen ja ”paikka kansojen joukossa” ovat saman ilmiön osia. Vallan näkeminen pelkkänä pakottamisena on kömpelö käsitys valtamekanismeista. Johtajilla voi olla hyvinkin paljon (valtion) sisäistä valtaa, jos he suostuvat tiettyihin kansainvälisiin taloudellisiin suhteisiin.
Samalla Luxemburgin tulkinta auttaa asettamaan kontekstiinsa puheen globaalista Pohjoisesta ihmisoikeuksien edelläkävijänä. Usein esitetyn käsityksen mukaan pohjoisessa on kehittyneet ihmisoikeudet, ja muiden tavoite on seurata tätä mallia. Ajatuksen ongelmana ei ole ainoastaan globaalin Pohjoisen moraalinen valikoivuus: poliittisen sorron ei anneta häiritä, kun on kyse tärkeistä taloudellisista kysymyksistä. Laajemminkin valtioiden sisäiset hierarkiat, johtajuus ja kova kuri näyttäisivät olevan kansainvälisen kapitalismin välillisesti kannustamia ilmiöitä. Kapeaa taloudellista liikkumatilaa ja kovaa sisäistä kuria ajatellaan harvoin osana yhtä ja samaa pakettia – vaikka ehkä pitäisi.
Toki on selvää, että yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin sisältyy sekä katkoksia että jatkuvuuksia, ja yli sadassa vuodessa moni asia on muuttunut perusteellisesti. Nykyisen maailmantalouden monia piirteitä olisi ollut mahdotonta kuvitellakaan siirtomaa-aikana. Mutta on olennaista havainnoida myös jatkuvuuksia. Rosa Luxemburgin klassinen teoria on hyvä apuväline syventää paitsi ymmärrystä siirtomaa-ajasta, myös siitä, miten heijastuksia tuosta ajasta näkyy nykymaailmassakin.
[1] Esim. Hickel 2017
[2] Esim. Rosling, Rosling & Rosling Rönnlund 2019
[3] Luxemburg kirjoitti siirtomaavallasta erityisesti teoksessa Die Akkumulation des Kapitals (1971 [1913]). Olen käsitellyt Luxemburgin teoriaa suomeksi perusteellisemmin teoksessa Sorron rajat. Rosa Luxemburg poliittisen liikkeen, talouden ja siirtomaavallan teoreetikkona (2015).
[4] Olen käsitellyt köyhyydestä nousemisen arviointia tarkemmin artikkelissa After the Millennium Development Goals: . Remarks on the ethical assessment of global poverty reduction success (2018)
[5] Esim. Toussaint & Millet 2010
Kirjallisuus
Eskelinen, Teppo (2018) After the Millennium Development Goals. Remarks on the ethical assessment of global poverty reduction success. Etikk i praksis – Nordic Journal of Applied Ethics, 12 (1), 61-75.
Eskelinen, Teppo (2015) Sorron rajat. Rosa Luxemburg poliittisen liikkeen, talouden ja siirtomaavallan teoreetikkona. Helsinki: Tutkijaliitto.
Hickel, Jason (2017) The Divide. Lontoo: Penguin & Random house.
Luxemburg, Rosa (1971) The accumulation of capital. Saksankielinen alkuteos Die Akkumulation des Kapitals 1913. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.
Rosling, Hans; Rosling, Ola & Rosling Rönnlund, Anna (2019) Factfulness: Ten reasons we’re wrong about the world–and why things are better than you think. Lontoo: Sceptre.
Toussaint, Eric & Millet, Damien (2010) Debt, the IMF, and the World Bank: Sixty Questions, Sixty Answers. New York: Monthly Review press.
