Keväällä 2020 Covid-19-pandemian ensimmäinen aalto levisi ympäri maailmaa. Sitä ei tietenkään vielä tiedetty, että pandemia ei hellittäisi otettaan kuin kenties vasta kahden vuoden kuluttua. Virus ja sen variantit eivät tunteneet valtiorajoja, vaikka yhteiskunnat sulkeutuivat ja tuntuivat käpertyvän itseensä. Valtiorajojen merkitys nousi esiin mediaseurannassa, jossa viruksen leviäminen ja torjuminen vaikutti kansojen väliseltä kilpailulta. Ruotsi–Suomi-asetelma nousi vahvasti esiin. Ihmiset kohtasivat globaalin epidemian paikallisesti ja toimet viruksen leviämisen hidastamiseksi olivat yhteiskunnallisia ja vaikuttivat yhteiskunnallisesti.
Niinpä syntyi tarve sanoittaa kriisiä paikallisesti ymmärrettävällä kriisin kielellä, joka ohjaisi yhteisesti koetun kriisin kokemusta. Kun hallitus totesi Suomessa vallitsevan poikkeustilan maaliskuun puolivälissä 2020, tiedotusvälineet palasivat ajassa 80 vuoden päähän.
Keväällä 2020 peräänkuulutettiin talvisodan henkeä. Kliseisellä käsitteellä tarkoitetaan tavallisesti ulkoisen uhan herättämää yhteenkuuluvuuden tunnetta, samassa veneessä keinumista. Ihannekertomuksissa talvisodan henki oli epäpoliittinen ja välitön vastavuoroisen auttamishalun kokemus. Kansakunta muuttui kokonaisuudeksi, joka oli suurempi kuin osiensa summa. Totta olikin, että lyhyen sodan aikana jaettu kokemus kansakuntaan kuulumisesta ja halu osallistua yhteiseen työhön kasvoi. Luokkaerot eivät toki menettäneet merkitystään: ne eivät vain hetkeen olleet keskeisellä sijalla ihmisten arkisessa kokemusmaailmassa. Kyse oli siis klassisesta poikkeusajan kokemuksesta, jossa ihmiset luovuttivat osan yksilöllisestä liikkumavarastaan kollektiiville. Identiteettien ”me-tasot” korostuivat. Tietenkin talvisodan henki merkitsi myös tunnenormia eli ohjesääntöä siitä, kuinka itse kunkin oli syytä toimia, jotta täyttäisi poikkeusajan toimintaihanteen ja ilmaisisi ”oikeanlaisia” tunteita.
Talvisodan hengestä löytyi vastine kevään 2020 yhteishenkeä korostaneille eleille ja kokemuksille. Suomalaiset sanoittivat globaalia kriisiä retoriikalla, joka ei avautunut missään muualla. Toki moni toisen maailmansodan ajan elänyt huomautti kenties huvittuneenakin, että sodan ja pandemian takia sulkeutuneiden yhteiskuntien vertailu oli ontuvaa. Kenties näin olikin, mutta sosiaalisesti rakentuneen kriisin kuvauksena talvisodan henki toimi myytin tapaan suomalaisen kriisin modernina arkkityyppinä. Korona-ajan alussa näytti korostuvan ihmisten keskinäinen auttamishalu, rajoitusten ymmärtäminen ja sotaisa tai puolustautumista korostanut retoriikka. Poikkeusajoille niin tyypilliset huhut ja salaliittoteoriat eivät vielä näyttäneet leviävän, vai oliko se vain harhaa?
Korona-ajan alussa näytti korostuvan ihmisten keskinäinen auttamishalu, rajoitusten ymmärtäminen ja sotaisa tai puolustautumista korostanut retoriikka. Poikkeusajoille niin tyypilliset huhut ja salaliittoteoriat eivät vielä näyttäneet leviävän, vai oliko se vain harhaa?
Käsitteenä talvisodan hengen elinkaari oli toki jo 80-vuotias. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei todellakaan ensimmäistä kertaa peräänkuulutettu kyseistä ” henkeä” koetun hankaluuden keskellä. Pian sodan jälkeen käsite muotoutui poliittiseksi iskulauseeksi eli yksimielisyyden vaateeksi. Niin talousvyötä kiristäneet ministerit kuin työpaikkoja Suomessa säilyttäneet ay-johtajat ovat peräänkuuluttaneet sota-ajan erityislaatuisuudesta ja Daavid vastaan Goljat -asetelman luomasta moraalisen oikeutuksen eetoksesta kehkeytynyttä kokemusta. Käsite taipuu siis moneen. Kesällä 2020, jolloin virusta tavattiin Suomessa vähän ja yhteiskunta aukeni, viittasi joku koronan jälkeiseen aikaan jälleenrakennuksena. Toisen maailmansodan tarjoamaa tulkinta-apua käytettiin laajasti hyväksi. Itsekin lienen osasyyllinen talvisodan hengen tarjoamien vertauskuvien esittelyyn, sillä toimittajien kysyessä aiheesta, vastasin toki parhaan taitoni mukaan. Vielä elokuun lopussa 2020 Suomen Kuvalehden Puheenvuorossa julistettiin: ”Korona-aika voi yhdistää kansan kuin talvisota” (SK 21.8.2020).
Syksystä 2020 lähtien pandemian ja talvisodan toisiinsa vertaaminen ei ole enää tuntunut yhtä mielekkäältä kuin vielä muutamaa kuukautta aiemmin. Pandemian ”talvisota-vaihe” kesti muutaman kuukauden, niin kuin esikuvansa. Sen jälkeen poikkeusaika muuttui arjeksi eikä sen vaikeuksissa ollut enää mitään ylevää. Jos jälleenrakennusta ei lasketa mukaan, kriisin pitkittyessä en ole tavannut jatkosodasta ammentanutta retoriikkaa, ei asemasotaa tai torjuntataisteluja torjuntavoitosta puhumattakaan. Talvisodalla vaikuttaa olevan erityisasema modernina myyttinä.
Huhujen sota-aika
Koronapandemian ja talvisodan kokemuksien välillä on muutakin yhteistä kuin hetkellinen yhteisyys. Talvisodan hengellä oli kääntöpuoli, joka näkyi esimerkiksi epäluulona ulkomaalaistaustaisia ihmisiä, siirtoväkeä ja normista poikkeajia kohtaan. Ennen kaikkea se näkyi kuitenkin huhuina. Talvisodan Suomi oli huhuyhteiskunta. Tämä pätee tietenkin koko toisen maailmansodan aikaiseen yhteiskuntaan, mutta koska tunnen aiempien tutkimusteni vuoksi talvisodan ajan parhaiten, keskityn siihen.
Kiitos syksyllä 1939 muodostetun Maan Turva -järjestön, meillä on mahdollisuus tutkia talvisodan ajan huhuja. Kyseinen järjestö oli rakennettu äärioikeistolaisen Akateemisen Karjala-Seuran organisaation ympärille, mutta se toimi hallituksen rahoituksella. Sen tehtävänä oli tarkkailla tavallisten kansalaisten mielialoja ja kamppailla tappiomielialaa vastaan, sillä vielä ennen sodan alkua päättävissä piireissä vallitsi epävarmuus kansalaisten reaktioista mahdollisen sodan syttyessä. Eräänä keskeisenä mielialatarkkailun kohteena olivat huhut. Järjestön korkeimmillaan 3000 salaista ”asiamiestä” ja ”ala-asiamiehineen” jopa 10 000 tarkkailijaa kirjasivat ylös kuulopuheita ympäri maata työpaikoilla, kaduilla ja asemilla, ylipäänsä arjessa. Lukemattomista tiedoista koottiin päivittäin muutaman konekirjoitusliuskan raportti, joka lähetettiin poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle. Kaikki tarkkailijat eivät suinkaan lukeutuneet äärioikeistoon. Järjestön oikeistolaisuus on kuitenkin huomioitava raporttien sisältöjä analysoidessa; ylipäänsä keskeistä oli joka tapauksessa mahdollisten yhteishenkeä rapauttavien epäkohtien osoittaminen. Talvisodan huhut ja salaliittoteoriat muodostivat viranomaisille suon, jonka ylittämiseen suhtauduttiin vakavasti.
Talvisodan huhut ja salaliittoteoriat muodostivat viranomaisille suon, jonka ylittämiseen suhtauduttiin vakavasti.
Keskeinen taustasyy huhujen leviämiselle sota-aikana oli sensuuri. Tiedonvälitys ei ollut avointa ja vaikka talvisodan omille kansalaisille suunnattu sisäpropaganda ei ollut erityisen räikeää, ihmiset eivät luottaneet julkisuuden ja viranomaisten antamien tietojen todenperäisyyteen. Kansalaisten kannalta oleellisista tiedoista, kuten kaatuneiden lukumäärästä, ei puolustuslaitos antanut tietoja. Niinpä äärimmäisimpien huhujen mukaan todelliset lukumäärät saattoivat olla huimasti korkeampia, kuin mikä oli edes teoriassa mahdollista. Sodan ensipäivinä kiersi huhu, jonka mukaan suomalaisia oli kaatunut jo useampi tuhat. Asioiden suhteuttaminen tiedotuspimennossa oli hankalaa.
Tarkkailijoiden tehtävänä oli myös tukahduttaa huhuja. Se oli hankalaa, sillä huhut olivat osatotuuksia, liioitteluja tai yksinkertaistuksia. Vihollisen pelko ja sota-ajan mustavalkoinen ajattelu tosin auttoivat tarkkailijoita. Kun karjalaisen siirtoväen karjan mukana oli levinnyt Etelä-Pohjanmaalle suu- ja sorkkatautia, ohjeisti Maan Turva tarkkailijoitaan levittämään vaihtoehtoista totuutta, jonka mukaan tarttuva tauti oli lähtöisin vihollisen sabotaasista.
Huhujen edelleen levittäjät vetosivat auktoriteettiin, kuten korkeampiin upseereihin, tietonsa lähteenä. Se vahvisti huhun alkuperän totuudenmukaisuutta. Maan Turvan tarkkailijat huomioivat, että ”upseerien rouvat” vaikuttivat olevan hyvin edustettuina huhujen liikkeelle laskijoina, sillä he saivat miehiltään ja tuttavapiiriltään tietoja rintamalta. Eipä sinänsä, ylipäänsäkin Maan Turvan tarkkailijat myötäilivät kulttuuriin piirtynyttä kaavaa, jonka mukaan ”naisväki” ja ”yksinkertaisin väestönosa” olivat keskeisiä huhujen levittäjiä. Todellisuudessa huhuja levittivät kaikki yhteiskuntaryhmät. Psykologinen huhututkimus sai toisesta maailmansodasta merkittävää lisäpontta. Amerikkalaistutkijat kuten Gordon Allport, Leo Postman ja Robert H. Knapp julkaisivat osin vielä sodan aikana tutkimuksia huhuista. Myöhemmissä huhututkimuksissa on huomioitu, että huhujen levittäminen ja niihin ainakin osaksi uskominen läpäisee kaikki yhteiskuntapiirit.
Myöhemmissä huhututkimuksissa on huomioitu, että huhujen levittäminen ja niihin ainakin osaksi uskominen läpäisee kaikki yhteiskuntapiirit.
Maan Turvan aineiston perusteella on mahdollista yksinkertaistaa, että ne, jotka eivät ennen sotaa olleet luottaneet viranomaisiin, eivät alkaneet luottaa viranomaisiin sodan aikanakaan. Heihin vetosivat eniten huhut, jotka koskivat viranomaisten harjoittamaa salailua ja sotatalouden ongelmia. Ihmiset, jotka puolestaan luottivat viranomaisiin, olivat taipuvaisempia uskomaan esimerkiksi huhuihin, jotka koskivat ”oman pesän likaamista” ja avustusten väärinkäytöksiä. Vihollisen propaganda oli niin amerikkalaishavaintojen kuin Maan Turvan tarkkailijoiden mukaan keskeinen huhujen lähde, vaikka kuulopuheiden levittäjät eivät lähdettä maininneet – tai tienneet. Neuvostoradion suomenkielisiä lähetyksiä oli kiellettyä kuunnella, mutta melkein kaikki niitä kuuntelivat. Neuvostoliittolainen radioääni Moskovan Tiltu eli Aino Kallio oli sota-ajan julkkis, aikansa trolli.
Mistä on sota-ajan huhut tehty?
Sota-ajan huhut voi jakaa neljään kategoriaan. Nämä ovat viha, pelko, toiveet ja ihmeet.
Vihahuhuja edustivat vaikkapa ”tiedot” vihollisen tavallistakin julmemmista toimista, omista ”pesänlikaajista” ja vakoilijoista sekä velvollisuuksien pakoilijoista. Nämä huhut ohjasivat negatiivisia tunteita sisäryhmästä ulkoryhmään. Pelkoa taas edustivat kauhuskenaariot, joiden ideana oli tehdä tulevaisuudesta niin kammottava, että asiat eivät voisi mennä todellisuudessa huonommin. Toivehuhut olivat hieman edellä mainittuja huhutyyppejä harvinaisempia. Niiden sisältöä olivat kuulopuheet ulkovaltojen avusta. Mielenkiintoista on, että talvisodan aikana ei huhuiltu sodan pikaisesta päättymisestä toisin kuin jatkosodan alussa. Tämä johtui sodan lyhyen keston lisäksi siitä, että kansalaisten keskuudessa vallitsi varsin optimistinen mielikuva rintamatilanteesta aivan sodan viimeisiin päiviin saakka. Ihmehuhut liittyivät uskonnollisiin tai yliluonnollisiin kokemuksiin kuten enkelinäkyihin rintamalla. Näistä näyistä tosin kirjoittivat ajan sanomalehdetkin: uskonto limittyi vahvasti osaksi sota-ajan retoriikkaa ja monien kokemusmaailmaakin.
Muuttujat muuttaen nämä huhukategoriat esiintyvät muidenkin kriisien yhteydessä, näin huomioivat sota-ajan amerikkalaistutkijatkin. Kuulopuheen sisällöt vaihtelevat ajassa ja paikassa, mutta rakenteissa on paljon jatkuvuutta.
Todellinen huhujen ja salaliittoteorioiden piikki koettiin heti sodan päätyttyä. Rauha solmittiin yllätyksenä ja siirtoväen lisäksi hyvin monet muutkin kokivat sen ensin järkytyksenä. Oli muodostunut mielikuva onnistuneesta taistelusta ja raskaat rauhanehdot tuntuivat siksi loukkaukselta: sota oli ollut turha ja rauha oli ”häpeärauha”, koska aluemenetykset olivat pahemmat kuin Neuvostoliitto oli ennen sotaa vaatinut. Syypäiden etsintä alkoi välittömästi. Suomenkieliset kansalaiset syyttivät ruotsinkielisiä, jotka olivat pettäneet Summassa – aivan kuin koko sota olisi hävitty tämän takia. Ruotsi, joka ei auttanut, sai osansa syytöksistä. Tätä suuntaa Maan Turva piti hyvänä osoitteena, sillä se vei huomiota pois oman hallituksen syyttämiseltä. ”Selkärangattomat herrat” eivät kuitenkaan päässet pälkähästä, ja teorioiden mukaan herrat olivat pettäneet kansan tekemällä epäkelvon sopimuksen vihollisen kanssa.
Kaikkein oikeaoppisin salaliittoteoria liittyi kuitenkin huhuihin, jonka mukaan saksalaiset olivat auttaneet puna-armeijaa sodan loppuvaiheessa. Neuvostoliitto ja Saksahan olivat tuolloin liittolaisia, joten miksi se ei olisi voinut olla mahdollista? Saksalaisten syyttäminen toimi psykologisesti pettymyksen lievittäjänä. Mikä muu olisi selittänyt vihollistykistön yhtäkkiä kasvaneen osumatarkkuuden kuin saksalaiset neuvonantajat? Neuvostosotavankien keskuudessa oli tavattu saksaa puhuneita vankeja, mikä todisti saksalaisten sotineen Suomea vastaan. Näihin huhuihin viranomaiset puuttuivat julkisuudessa ja julkaisivat lehdissä väitteitä oikovia artikkeleita.
Mitä yhteistä korona-ajan kanssa?
Sota-ajan huhujen logiikka, syyt ja niiden välittämät tunteet muistuttavat korona-ajan huhuja ja salaliittoja monin tavoin. Epäluulo ja luottamuksen puute viranomaisia ja tiedotusvälineitä kohtaan ruokki huhuja silloin ja nyt. Viranomaiset ja muut toimijat ohjailivat suu- ja sorkkatautia aiheuttaneen viruksen alkuperää suotuisampaan kohteeseen talvisodan Etelä-Pohjanmaalla. Viranomaiset esimerkiksi Kiinassa ovat omista syistään pyrkineet osoittamaan koronaviruksen alkuperän muualle kuin tutkijoiden tuloksissa. Koronadenialistit ja esimerkiksi koronarokotteiden vastustajat vetoavat ”tieteelliseen” auktoriteettiin tai kontekstista irrotettuihin tilastoihin levittäessään ”valtamedian” raportteja epäileviä näkökulmiaan. Vakiintuneen median sijasta todellista tietoa löytyy muista lähteistä: samanmielisten somekanavista, liikettä kannattavista medioista, trollien tuotannosta ja kavereiden kokemuksista. Somea ei ollut talvisodan kansalaisilla, mutta muuttujat muuttaen näin toimivat sota-ajan ihmisetkin.
Eivätkä kaikki ”kriitikot” varmaankaan usko kaikkea lukemaansa, kuulemaansa ja levittämäänsä. Aivan samalla tavoin sota-ajan huhuilijat levittivät kuulopuheita ja salaliittoteorioita huvin ja harrastuksen vuoksi, osin jopa ymmärtämättään levittävänsä kyseenalaista tietoa tavallisessa kanssakäymisessä tuttavien kanssa. Huhuilu on jännittävää ja se tuottaa ihmisille sosiaalista nautintoa.
Eivätkä kaikki ”kriitikot” varmaankaan usko kaikkea lukemaansa, kuulemaansa ja levittämäänsä. Aivan samalla tavoin sota-ajan huhuilijat levittivät kuulopuheita ja salaliittoteorioita huvin ja harrastuksen vuoksi, osin jopa ymmärtämättään levittävänsä kyseenalaista tietoa tavallisessa kanssakäymisessä tuttavien kanssa. Huhuilu on jännittävää ja se tuottaa ihmisille sosiaalista nautintoa. Huhut vahvistavat samanmielisten yhteenkuuluvuutta ja maailmankuvaa. Harva on immuuni huhuille. Se, miten ja mistä huhuista tulee yhteiskunnallisesti haitallisia tai jopa vaarallisia, on kriisiaikojen viranomaisten yleinen huoli.
Keskeinen ero liittyy tiedonvälityksen asemaan. Toisen maailmansodan aikana vallitsi sensuuri, joka ei ollut salaisuus. Näin huhujen voi nähdä todella täydentäneen tiedonvälitystä, sillä tiedonjano oli valtavaa ja epätietoisuus henkisesti kuluttavaa. Kaikki kynnelle kyenneet kansalaiset etsivät tietoa muualta kuin niin sanotusta valtamediasta. Neuvostoradion lisäksi kielitaitoiset suomalaiset kuuntelivat erityisesti Ruotsin radioita, joka olikin luotettavin lähde. Se nimittäin julkaisin niin Suomen kuin Neuvostoliiton rintamatiedotukset. Näin kuulija saattoi vertailla tietoja – konfliktin loppua kohden Neuvostoliiton tiedotukset muuttuivatkin luotettavimmiksi kuin suomalaiset, jotka kertoivat ”hallitusta peräytymisestä”. Tietenkin 2020-luvun sähköinen tiedonvälitys, globaalisti leviävän informaation määrä, suomalaisten 80 vuodessa huomattavasti parantunut globaalin lingua francan eli nykyisin englannin taito ja sosiaalinen media luovat koronapandemian huhumaailmasta hyvin erilaisen verrattuna talvisodan Suomeen.
Siitä huolimatta kriisin sosiaalisessa anatomiassa on yhtäläisyyksiä kenties enemmän kuin eroja. Ehkä koronapandemian alun talvisotaretoriikka osui maaliin syvällisemmin, kuin aluksi näyttikään
Kirjoitus perustuu kirjoittajan teokseen Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota (WSOY, 2015) ja 8. kansallisessa tiedeviestintäkonferenssissa 25.11.2021 pitämään esitelmään.
Tuomas Tepora on yliopistotutkija Suomen Akatemian kokemuksen historian huippututkimusyksikössä (HEX). Hän toimii vastuullisena tutkijana Suomen Akatemian hankkeessa ”Himmeä voitto. Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa 1989–1995”.
