Vuoden 2021 toukokuussa maailmanlaajuinen uutisvirta kiinnittyi jälleen hetkeksi Lähi-itään, missä Israelin toimet ovat hallinneet palestiinalaisten elämään aina Israelin valtion perustamisesta vuonna 1948 lähtien.
Mediahuomion taustalla oli palestiinalaisittain melko tavanomaisia ja jopa arkisia tapahtumia: Israelin oikeuslaitos oli häätämässä palestiinalaisperheitä kodeistaan miehitetyn Itä-Jerusalemin Sheikh Jarrahin asuinalueella, minkä lisäksi Israelin poliisi hyökkäsi al-Aqsassa Ramadania viettäneiden rukoilijoiden kimppuun, ja lopulta esti heidän pääsynsä moskeijaan. Palestiinalaiset osoittivat mieltään ja Israel pyrki tukahduttamaan mielenilmauksia väkivalloin. Vaikka Jerusalemin mielenilmaukset ja yhteenotot jatkuivat, pian länsimaisen median huomio kiinnittyi kuitenkin Gazaan. Hamas käytti hyväkseen tilaisuutta esiintyä palestiinalaisten puolustajana ja reagoi Jerusalemin tapahtumiin ampumalla raketteja Gazasta kohti lähialueen israelilaiskaupunkeja. Pian Gazassa olikin jo käynnissä pitkälti siviileihin kohdistunut Israelin sotilasoperaatio.
Mediassa toistettiin tuttua narratiivia Hamasin ja Israelin välisestä konfliktista: Hamas ampuu raketteja, joihin Israel vastaa laajoin ja vaikutuksiltaan tuhoisin pommituksin. Jerusalemin tapahtumat jäivät medianarratiivissa nopeasti taka-alalle, tai niistä puhuttiin irrallaan palestiinalaisia kaikin puolin diskriminoivista käytännöistä, jotka määrittävät palestiinalaisten jokapäiväistä elämää koko historiallisen Palestiinan alueella. Vähemmälle huomiolle jäivät myös näihin liittyvät palestiinalaisten organisoimat mielenosoitukset ja historiallisen laaja yleislakko – ensimmäinen sitten vuoden 1936 Arabikapinan – johon ottivat osaa niin miehitetyillä alueilla asuvat kuin niin kutsutut 1948-palestiinalaiset, joilla on Israelin kansalaisuus. Gazan saarto ja Israelin miehitys loivat kontekstia, mutta uutisoinnin päähuomio oli pommituksissa. Median huomio herpaantuikin lähes heti sen jälkeen, kun tulitauko saatiin solmittua. Kaikki oli taas hyvin Palestiinassa.
Vääristävä puhe konfliktista ei huomioi vallan epätasapainoa
Uutisoinnin logiikka vaikuttaa siihen, millainen mielikuva suurelle yleisölle muodostuu Palestiinan tilanteesta. Länsimaisen valtavirtamedian huomio kiinnittyy alueeseen lähinnä silloin, kun väkivallankäyttö eskaloituu näyttäviin muotoihin. Eli silloin, kun Hamas ampuu raketteja ja Israel pommittaa Gazan kaistaletta – ikään kuin väkivaltaa esiintyisi ainoastaan avoimen sodan puitteissa. Tähän asetelmaan linkittyy myös puhe konfliktista. Vaikka uhrimäärien radikaali epäsuhta sekä suuri siviiliuhrien määrä luovat toki säröjä Israelin puheeseen itsepuolustuksesta, ylläpitää konfliktipuhe mielikuvaa kahden osapuolen, usein Hamasin ja Israelin välisestä yhteenotosta. Uutisoinnissa jää usein, jos ei täysin näkymättömiin, niin ainakin vähäiselle huomiolle arkinen väkivalta – väkivalta, joka on jatkuvasti läsnä palestiinalaisten arjessa vaihtelevin intensiteetein ja joka määrittää keskeisesti palestiinalaisten kokemusmaailmaa.
Varsinkin miehitetyillä palestiinalaisalueilla tätä vaivihkaisempaa, usein hitaasti ja pienimuotoisemmin kytevää väkivaltaa voidaan pitää keskeisimpänä jokapäiväistä elämää määrittävänä tekijänä.
Usein arkisen väkivallan vaikuttavuus perustuu jatkuvaan toistoon (päivittäinen jonotus tarkastuspisteillä; siirtokuntalaisten väkivallan uhka; sotilaiden toistuvat tunkeutumiset kyliin ja pakolaisleireille; arvaamattomat ja hitaasti etenevät lupaprosessit; jatkuva epävarmuus omille laidun- ja viljelymaille pääsystä; jne.) tai näiden ja monien muiden pienten tekijöiden samanaikaisuuteen. Ei kuitenkaan ole tavatonta, että vaivihkainen väkivalta myös muuttaa intensiteettiään, usein yllättäenkin (vuosia seissyt purkupäätös toteutetaan varoittamatta keskellä yötä; siirtokuntalaiset hyökkäävät väkivaltaisesti kesken tavanomaisen, usein perheen kesken tapahtuvan oliivinpoiminnan; yölliset partiot repivät sängyistään alaikäisiä kuulusteltaviksi ilman esitettyjä perusteita; jne.).
On selvää, ettei tällaisista tilanteista voida puhua valtasymmetriaa neutralisoivalla kielellä; ‘konfliktin’ sijaan on puhuttavat väkivallan intensiteeteistä ja jokapäiväisistä muodoista.
On selvää, ettei tällaisista tilanteista voida puhua valtasymmetriaa neutralisoivalla kielellä; ‘konfliktin’ sijaan on puhuttavat väkivallan intensiteeteistä ja jokapäiväisistä muodoista, joista kärsivät Gazassa valtaapitävän Hamasin sijaan ennen kaikkea Länsirannan ja Itä-Jerusalemin, ja erilaisissa muodoissaan myös Gazan ja Israelin alueella asuvat palestiinalaissiviilit.
Arkisen väkivallan intensiteetit ja temporaalisuudet
Esimerkkejä arkisesta, jatkuvasta ja hivuttaen vaikuttavasta väkivallasta on monia, ja niitä olemme kumpikin pyrkineet omissa tutkimuksissamme tarkastelemaan erilaisissa konteksteissa (Ghantous & Joronen forthcoming; Griffiths & Joronen 2021; Joronen 2017; 2021; Joronen et al 2021; Järvi 2021a). Tällaisissa tilanteissa väkivallan vaikutusketjut ovat lähes poikkeuksetta välillisiä, verhoutuneita ja monisyisiä, mikä osaltaan häivyttää Israelin vastuuta tilanteen synnyttäjänä ja väkivallan tuottajana.
Banaaleimmillaan vaikutukset ilmenevät mahdollisuuksien puutteena ja erilaisten haavoittuvaisuuksien ylläpitona. Mahdollisuuksien vähyys voi tarkoittaa koulutuksen saavuttamattomuutta, työmahdollisuuksien vähyyttä tai muunlaisia elinkeinon harjoittamisen vaikeuttamista. Niihin linkittyvät haavoittuvaisuudet voivat puolestaan näkyä omissioina, kuten puuttumattomuutena epäkohtiin, haavoittaviin olosuhteisiin, tai siirtokuntalaisten jatkuvaan väkivaltaan. Toisaalta haavoittuvuudet ilmenevät myös systematisoituina päätöksinä antaa purkutuomioita rakennus- ja korjauslupien sijaan, evätä pääsy erikoisterveydenhuoltoon, kuten syöpähoitoihin, tai rajoittaa COVID10-rokotteiden jakelua.
Väkivallan vaikutusketjut ovat lähes poikkeuksetta välillisiä, verhoutuneita ja monisyisiä, mikä osaltaan häivyttää Israelin vastuuta tilanteen synnyttäjänä ja väkivallan tuottajana.
Usein haavoittuvaisuudet ja mahdollisuuksien puute kietoutuvat toisiinsa moninaisin tavoin. Niin käy esimerkiksi, kun nuoret palestiinalaiset päättävät hylätä koulutuspaikan toisella paikkakunnalla, koska eivät halua jättää vanhempiaan purku-uhan alla olevaan kotikyläänsä, jota Israelin armeija jatkuvasti ratsaa ja siirtokuntalaiset terrorisoivat. Nuoret saattavat myös pohtia, onko perheen perustaminen mahdollista alueilla, joilla Israelin miehitysviranomaiset tekevät kaikkensa estääkseen arkisen elämänrytmin jatkuvin väliintuloin – estotoimin, luomalla uhan ja epävarmuuden ilmapiirin, ja niin edelleen. Mahdollisuuksien puute on toki valitettavan yleistä suuressa osassa maailmaa, mutta palestiinalaisten kohdalla se liittyy tavalla tai toisella miehitykseen, ja sen siirtokuntakolonialistiseen luonteeseen.
Niin palestiinalaisten reaktiot heihin kohdistuviin väkivallantekoihin, kuin heidän tapansa hahmottaa tulevaisuutta kumpuavat ensisijaisesti Israelin harjoittaman hallinnan kontekstista. Julkisuudessa tätä kontekstia on viime aikoina aiheellisesti kehystetty Israelin harjoittaman apartheid-politiikan kautta, mutta on selvää, että nykyiset erottelun muodot ovat vain osa Israelin laajempaa siirtokuntakolonialistista projektia.
Erona muihin, esimerkiksi imperialistiseen kolonialismiin, siirtokuntakolonialismia määrittää luonnon- ja työvoimaresurssien hyväksikäytön sijaan kolonisoitujen alueiden asuttaminen.
Erona muihin, esimerkiksi imperialistiseen kolonialismiin, siirtokuntakolonialismia määrittää luonnon- ja työvoimaresurssien hyväksikäytön sijaan kolonisoitujen alueiden asuttaminen. Kuten historialliset esimerkit niin Pohjois-Amerikasta, Australiasta kuin Palestiinasta osoittavat, siirtokuntakolonialismin ytimessä on kysymys oikeudesta asua ja asuttaa kolonisoituja alueita. Siirtokuntakolonialismia luonnehtiikin paitsi asuttajien kuuluvuuden alleviivaaminen (valikoiva historian luenta, uskonnolliset narratiivit luvatusta maasta, heitteilejätettyjen ja asumattomaksi väitettyjen maa-alojen pelastaminen), myös aluetta jo asuttavien oikeuksien ja kuuluvuuden vähättely, ja eliminointi (ks. Järvi 2019; 2021b).
Äärimmillään tällainen eliminaatioprosessi on johtanut alkuperäisväestöjen kansanmurhaan, mutta se toimi yhtäläisesti myös assimilaation, häätämisen, tietyille alueille pakottamisen (mm. reservaatit) ja monien muiden epäsuorien keinojen kautta (mm. eliminoimalla paikannimiä ja kulttuurisia elämisen muotoja) (ks. (Barak 2018; Khalidi 2020; Wolfe 2006).
Ennakointia ja itsen rajoittamista
Arkiset väkivallan muodot eivät kuitenkaan määrity ainoastaan kolonialistisen historian läsnäolona. Nämä jatkumot tuottavat myös erilaisia odotushorisontteja, joissa palestiinalaiset ennakoivat sitä, mitä he olettavat tapahtuvan tai miten he olettavat vallitsevien tilanteiden kehittyvän. Esimerkiksi liikkumisen rajoittaminen lupamenettelyillä ja tarkastuspisteiden verkostolla luo ilmapiirin, jossa palestiinalaiset saattavat itse alkaa vältellä liikkumista eri asutuskeskittymien välillä välttääkseen nöyryyttävät ja mahdollisesti väkivaltaan johtavat kohtaamiset Israelin sotilaiden kanssa. Tämä itsen-hallinta, tai pikemminkin hallinnallistaminen (governmentality), puolestaan vaikuttaa muun muassa työllistymismahdollisuuksiin, mikä heijastuu kokonaisvaltaisesti palestiinalaisten mahdollisuuksiin rakentaa elämäänsä Länsirannalla.
Odotushorisontti ei kuitenkaan ole ainoastaan hallinnallistamisen mekanismi, vaan ennakoimisella on myös vastarintaisia muotoja. Jatkuvan epävarmuuden ilmapiiri on saanut esimerkiksi usein varsin vaatimattomissa oloissa elävät palestiinalaispaimenet ennakoimaan laidunalueilla liikkumisen riskejä, joista he jatkuvasti varoittavat toisiaan. Joissakin kylissä toimii erikseen eräänlaisia ’peräänkatsojia’, joiden tehtävänä on paitsi varmistaa turvallinen laiduntaminen ja sadonkorjuu, myös asettua uhkaavissa tilanteissa siirtokuntalaisten/sotilaiden ja paimenten/viljelijöiden väliin, usein paikalle hälytetyn ison joukon voimin. Yhtäläisesti armeijan katkaisemat tiet korvautuvat nopeasti uusilla, epävirallisilla kiertoteillä, ja infrastruktuurin puute on johtanut monilla alueilla luoviin ja usein omavaraisiin vedenkäyttö- ja energiantuottamismenetelmiin (ks. Meneley 2021). Erilaisten tuhoamisprosessien jarruttaminen Israelin korkeimman oikeiden kautta ei myöskään ole mitenkään tavatonta palestiinalaisten keskuudessa, vaikka vaatiikin usein ulkopuolisilta saatavaa taloudellista tukea.
Jarrutuspyrkimykset ovat usein vastatoimia israelilaisten siirtokuntalaisjärjestöjen akselerationismille, jossa siviilivalvontaorganisaatioksi, lobbareiksi ja kansalaisjärjestöiksi järjestäytyneet siirtokuntalaistoimijat pyrkivät kiihdyttämään palestiinalaisten eliminointia siirtokuntien läheltä (ja tieltä) moninaisin menettelyin. Nämä menetelmät ovat niin laki- ja hallintoprosesseja kiihdyttäviä kuin valvontamenetelmiä tehostavia. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä ovat siirtokuntalaisjärjestö Regavimin perustamat drooniyksiköt, jotka pyrkivät videoin sekä ilma- ja satelliittikuvin paitsi valvomaan palestiinalaisten rakentamista myös ennakoimaan rakennuspyrkimyksiä (esim. rakennusmateriaalien tuontia ja varastointia valvomalla) (ks. Ghantous & Joronen, forthcoming). Siirtokuntien lähellä sijaitsevat palestiinalaiskylät ja -asutuskeskittymät ovat lähes poikkeuksetta niitä, joilla Israelin viranomaiset ovat systemaattisesti vuosikymmenten ajan evänneet erilaisin verukkein palestiinalaisten rakennuslupa-anomukset. Ainoa tapa rakentaa on ilman miehitysviranomaisen lupaa.
Toisena esimerkkinä valvonnan akselerationismista on Israelin armeijan miehitetyillä alueilla toimivan siviilihallinnon viimeaikainen päätös ulkoistaa osa valvontatoimista siirtokunnille ja siirtokuntalaisorganisaatioille. Nämä prosessit korostavat entisestään julkisen ja yksityisen – Israelin armeijan elinten ja siirtokuntalaissiviilien – saumatonta yhteistyötä arkisen väkivallan tuottajana. Toki myös palestiinalaiset ymmärtävät niin nopean toiminnan kuin hitauden ja hidastamisen merkityksen, ja monilla paikoilla ainoaksi mahdollisuudeksi onkin jäänyt yhteisöllisesti toteutettava nopea rakentaminen, esimerkiksi juutalaisten juhlapyhien aikaan, jolloin valvontaa ei ole (valmiin rakennuksen häätöprosessi on huomattavasti aikaa vievämpi kuin rakennustöiden keskeyttäminen).
Usein pelkkä päätös jäädä asumaan lähes epäinhimillisiksi muuttuneiden olosuhteiden keskelle toimii itsessään poliittisen periksiantamattomuuden ja uhriutumattomuuden muotona.
Toisaalta usein pelkkä päätös jäädä asumaan lähes epäinhimillisiksi muuttuneiden olosuhteiden keskelle toimii itsessään poliittisen periksiantamattomuuden ja uhriutumattomuuden muotona. Näissä kaikissa korostuu arjen temporaalinen vastarintaisuus, pienet väkivallan tyhjäksi tekevät elämisen käytännöt.
Arjen väkivaltaa tarkasteltaessa onkin tärkeää huomioida, että palestiinalaiset eivät ole ainoastaan passiivisia väkivallan uhreja, jotka korkeintaan reagoivat väkivaltaan väkivallalla. Uhrinäkökulman falskius paljastuu paitsi palestiinalaisten tavassa systemaattisesti kieltäytyä uhri-positiosta, myös siinä, että palestiinalaiset elävät alueilla, joihin heidän arkensa, sen käytännöt, elintavat ja elämänmuodot ovat kiinnittyneet pitkän historian saattelemana. Heidän ensisijaisesti arkiset siteensä näihin elinympäristöihin (vastakohtana sionismin suosimille myyttisille metakertomuksille historiallisesta alkuperästä) ovat lopulta niitä asumisen muotoja, jotka ovat uhattuina, ja eliminoinnin ja häirinnän kohteina. Sellaisena ne ovat myös palautumattomia arkisen väkivallan muotoihin ja niiden asettamiin positioihin.
Voikin kysyä, miltä alueen tilanne näyttäytyisi, jos huomio olisi yksittäisten väkivaltaisuuksien sijaan jatkuvuuksissa?
Niin puhe konfliktista kuin keskittyminen Gazan taivaan aika ajoin täyttävään militaristiseen ilotulitukseen vääristää, yksinkertaistaa ja tekee suoranaista väkivaltaa sille arjen todellisuudelle ja niille arjen väkivaltaisuuden muodoille, joiden kanssa palestiinalaiset elävät ja kamppailevat. Voikin kysyä, miltä alueen tilanne näyttäytyisi, jos huomio olisi yksittäisten väkivaltaisuuksien sijaan jatkuvuuksissa? Jos puhuisimme jokapäiväisestä elämästä ja sen limittymisestä, moni- ja poikkisyisin tavoin, arjen väkivallan intensiteetteihin, temporaalisuuksiin ja hitaasti kyteviin jatkuvuuksiin?
Lähdeluettelo
Barakat, Rana (2018). Writing/righting Palestine studies: settler colonialism, indigenous sovereignty and resisting the ghost(s) of history. Settler Colonial Studies (8): 349–363.
Ghantous, Wassim & Joronen, Mikko (forthcoming). Dromoelimination: accelerating settler colonialism in Palestine. Environment and Planning D: Society and Space.
Griffiths, Mark & Joronen, Mikko (2021). Governmentalizing Palestinian futures: uncertainty, anticipation, possibility. Geografiska Annaler: Series B, Human Geography, 103:4, 352–366.
Joronen, Mikko; Tawil-Souri, Helga; Amir, Merav & Griffiths, Mark (2021). Palestinian futures: anticipation, imagination, embodiments. Introduction to special issue. Geografiska Annaler: Series B, Human Geography, 103:4, 277–282.
Joronen, Mikko (2017a). Spaces of waiting: Politics of precarious recognition in the occupied West Bank. Environment and Planning D: Society and Space, 35(6): 994–1011.
Joronen, Mikko (2021). Unspectacular spaces of slow wounding in Palestine. Transactions of the Institute of British Geographers, 46(4): 995–1007.
Järvi, Tiina (2019). Marking landscape, claiming belonging: The building of a Jewish homeland in Israel/Palestine. Teoksessa Lounela, Anu; Berglund, Eeva; Kallinen, Timo (eds) Dwelling in Political Landscapes: Contemporary Anthropological Perspectives (pp. 134–153). Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. (Studia Fennica Anthropologica 4).
Järvi, Tiina (2021a). Negotiating Futures in Palestinian Refugee Camps: The spatiotemporal trajectories of the refugee nation, Tampere University Dissertations.
Järvi, Tiina (2021b). Demonstrating the desired future: performative dimensions of internally displaced Palestinians’ return activities, Geografiska Annaler: Series B, Human Geography 103(4): 380–396.
Khalidi, Rashid (2020). The Hundred Years’ War on Palestine: a history of settler colonialism and resistance, 1917-2017. New York: Metropolitan Books, Henry Holt and Company.
Meneley, Anne (2021). Hope in the ruins: Seeds, plants, and possibilities of regeneration. Environment and Planning E: Nature and Space, 4(1): 158-172.
Wolfe, Patrick (2006). Settler colonialism and the elimination of the native, Journal of Genocide Research, 8(4): 387–409.
