Biodiversiteettikato ja kuudes joukkosukupuuttoaalto ovat vain eräitä esimerkkejä parhaillaan meneillään olevan geologisen epookin, holoseenin, viimeaikaisista muutoksista. Näiden muutosten taustalla vaikuttaa ihmisen toiminta erityisesti teollistuneella aikakaudella. Ihmisen toimet ovat aikaansaaneet ilmaston lämpenemisen kiihtymisen, jolla on arvaamattomia ja dramaattisia seurannaisvaikutuksia. (ks. esim. IPCC 2021.) Muutokset ovat niin rajuja, että tieteilijät ovat ehdottaneet holoseenin itse asiassa jo päättyneen, ja uuden ”ihmisen aikakauden”, antroposeenin, alkaneen. Kokonaiskuvaa katsoessa on vaikeaa olla kallistumatta heidän puolelleen.
Antroposeenin ajalle leimallista on ihmisen toiminnan muuttama elinympäristö. Vallitsevaa ympäristön hätätilaa antroposeenissa syytä kutsua kriisin mittasuhteet tunnustavan kattokäsitteen avulla, koska hätätila on laaja. Ekokriisit-käsitteen on suomalaisella kasvatustieteen kentällä tuonut erityisen tunnetuksi kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri.
Ekokriisit haastavat ihmisten hyvinvointia, (mielen)terveyttä ja (yhteiskunnallista) toimintakykyä. Ekokriisit ovat paitsi mittasuhteiltaan ihmisen rationaaliset kyvyt ylittäviä päällekkäisiä kriisejä, myös aikahorisontaalisesti outoja ilmiöitä: ne ovat jo tapahtuneet, tapahtuvat paraikaa ja tulevat tapahtumaan jossakin muodossa myös tulevaisuudessa (ks. Saari & Mullen 2020). Tämä tulevaisuus on meille pohjimmiltaan tuntematon, sillä se sisältää ennakoimattomia elementtejä, kuten huomiokykymme ulkopuolelle jääviä yllättäviä tapahtumakäänteitä. Maailmamme siis muuttuu tulevaisuudessa monella tavalla, ja tämä luo merkittävän haasteen niin ihmisen kuin muidenkin eläinten sekä elinympäristömme selviämiselle.
Kun tutkimuksen keskiössä ovat ekokriisien vaikutukset erityisesti (mielen)terveyteen ja selviämiskeinoihin, näkökulmaksi valikoituu mitä yleisimmin psykologinen lähestymistapa. Mutta mitä mahdollisuuksia avautuu, kun tarkastelemmekin ekokriisejä kasvatuksellisina ilmiöinä?
Kun tutkimuksen keskiössä ovat ekokriisien vaikutukset erityisesti (mielen)terveyteen ja selviämiskeinoihin, näkökulmaksi valikoituu mitä yleisimmin psykologinen lähestymistapa. Mutta mitä mahdollisuuksia avautuu, kun tarkastelemmekin ekokriisejä kasvatuksellisina ilmiöinä? Millaisia kasvatuksellisia keinoja löytäisimme selviytyä maailmassa, jossa ekokriisien vaikutukset ovat jatkuvasti näkyvillä ja kollektiivisella ajattelun ja käyttäytymisen muutoksella on todellinen kiire? Entä miten elämme tuntemattoman tulevaisuuden kanssa?
Itsen kasvattamisesta
Lähdimme oheisten kysymysten ohjaamina yhdessä tenure track -professori ja hankkeen johtaja Antti Saaren ja väitöskirjatutkija Jan Varpasen kanssa hahmottelemaan ilmastoaktivistien itsekasvatusta tutkivaa EnAct – Researching Environmental Activism and Self-Cultivation -tutkimushanketta, johon saimme Koneen säätiön rahoituksen vuosille 2020–2023. Aihepiiri liikkuu myös oman, itsekasvatuksen teoriaa erityisesti ekologisten näkökulmien kautta laajentavan väitöstutkimukseni (2018–) maaperällä.
Itsekasvatuksella tarkoitamme sellaista ihmisen itseensä kohdistamaa kasvatustyötä, joka ei tähtää formaalin koulutuksellisen pätevyyden saavuttamiseen, vaan henkilökohtaiseen kasvuun ihmisenä – kokonaisvaltaisen sivistyksen tavoittelemiseen. Itsekasvatus lähtee maailmassa olemisen ihmettelemisestä ja maailmassa oloon heräämisestä, eräänlaisesta sisäsyntyisestä tarpeesta tulla paremmaksi ihmiseksi suhteessaan toisiin ihmisiin (ja kaikkeen elävään) – sen tavoitteena on saavuttaa mahdollisimman hyvä elämä. (Hollo 1931; Salomaa 1950; Paakkola 2017.)
Itsekasvattaessaan ihminen on samaan aikaan sekä kasvattaja, joka ohjaa kasvatettavaa ajattelemaan ja toimimaan toisin, että myös tämä kasvatettava itse (ks. mm. Hollo 1931). Tässä aktiivisessa aikuiskasvatustyössä tärkeää on päämäärän määritteleminen. Voidakseen kasvattaa itseään ja muuttaakseen toimintatapojaan ihmisen on oivallettava, millaiseksi hän haluaisi tulla ja mitkä asiat hän näkee tärkeiksi. Kyse on siis aktiivisesta toiminnasta, jossa ihminen tarkkailee kriittisesti itseään sekä yhteiskuntaa, jonka osa hän on. (Harva 1958; Hollo 1931; Salomaa 1950.)
Itsekasvattaminen vaatii kykyä ja voimavaroja itseohjautuvuuteen, päämäärän asettamiseen ja jonkintasoiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen oman toiminnan kautta.
Itsekasvattaminen vaatii kykyä ja voimavaroja itseohjautuvuuteen, päämäärän asettamiseen ja jonkintasoiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen oman toiminnan kautta. Tämän lisäksi tarvitaan luotettavia ja läheisiä vuorovaikutuksellisia suhteita. Itsekasvatus siis vaatii resursseja, joita kaikilla ei ole ja joiden määrä elämän mittaan vaihtelee – jos ihmisen elämä on esimerkiksi sosioekonomisista syistä selviytymiskamppailua tai kognitiiviset kyvyt eivät riitä itsestä huolen pitämiseen, ei laajamittainen itsekasvatus ole ihmiselle mielekäs tavoite. Esitän kuitenkin, että erilaisista lähtökohdistamme huolimatta meillä kaikilla on jossakin elämämme vaiheessa mahdollisuuksia toteuttaa esimerkiksi pyyteetöntä hyvää toisia kohtaan. Toimimalla näin harjoitamme sellaista epäitsekkyyden arvoja ja periaatteita, josta myös itsekasvatuksessa on kyse: teemme elämisestä mielekkäämpää ja parempaa jollekin toiselle elolliselle, ja sitä kautta myös itsellemme.
Laajempi oman ajattelun ja toiminnan reflektio on mahdollista monille, mutta itse näen sen erityisesti etuoikeutettujen, keskiluokkaisten ja sitä varakkaampien ihmisten moraalisena velvollisuutena. Kun olemme etuoikeutetussa asemassa, on syytä kysyä, miten tätä asemaa olisi viisasta käyttää? Ovatko vapauteni ja velvollisuuteni tasapainossa ja oma toimintani kestävää? Onko minun oikein sulkea silmäni esimerkiksi Kiinan uiguurivähemmistöihin kohdistuvien epäinhimillisten sortotoimien vaikutuksilta, ja juhlia hyvillä mielin Pekingin olympiamitaleja? Tällainen moraalinen pohdinta on itsekasvatuksen ydintä: ovatko asiat todella moraalisesti oikein tai kestäviä sellaisina, kuin olemme ne tottuneet näkemään ja ajattelemaan?
Laajempi oman ajattelun ja toiminnan reflektio on mahdollista monille, mutta itse näen sen erityisesti etuoikeutettujen, keskiluokkaisten ja sitä varakkaampien ihmisten moraalisena velvollisuutena. Kun olemme etuoikeutetussa asemassa, on syytä kysyä, miten tätä asemaa olisi viisasta käyttää?
Itsekasvatus onkin sellaisten yhteiskunnallisten tapojen ja normien kyseenalaistamista, jotka näemme tavanomaisina – ja olemme siksi tottuneet olemaan kyseenalaistamatta niiden oikeudenmukaisuutta ja oikeutta. Se on omaksumiemme arvojen ja normien kyseenalaistamista, pysähtymistä niiden äärelle – toisinaan suoranaista dialogia niiden oikeutuksen perusteesta. Mikä arvoissamme ja normeissamme, joita toiminnallamme välitämme, tukee ja ei tue sellaista ihmisyyttä, jota haluamme itsessämme kehittää eli kultivoida?
Sanatarkasti kultivointi viittaa maan muokkaamiseen ja hienontamiseen. Itsekasvatus olisi siis ymmärrettävissä sellaisen mielensisäisen maaston muokkaamiseksi, jonka olemme omaksuneet, ja jota harvemmin kyseenalaistamme arkipäiväisessä elämässä. Olen aiemmin kuvannut itsen kultivointia kuokaksi, joka auttaa kasvavan kasvin, ihmisen, juuria saamaan uusia ravinteita ja tuoretta multaa. Se on uusien ajatusten ja virikkeiden kylvämistä sekä niiden huomaamattomien, juuriemme ympärille kietoutuneiden yhteiskunnallisten normien värittämän pakkautuneen maan hienontamista ja lannoittamista.
Itsekasvatus eli itsen kultivointi ei tapahdu ihmisen mielen sisäisessä tyhjiössä. Se tapahtuu, kun reflektoimme ajatteluamme ja toimintaamme, kehitämme sitä, ja pyrimme näin toimimaan paremmin toisia ja ympäristöämme kohtaan. Itsekasvatus tapahtuu siis aina suhteessa toisiin. (Hollo 1959, 55; 1931, 44–47.) Myös esimerkiksi stoalaista käsitystä itsen kasvatuksesta uudistanut ja tunteiden teoriansa tämän pohjalta kehittänyt tunteiden filosofi Martha Craven Nussbaum (1947–) esittää, että tarvitsemme itsemme kasvattamiseen dialogista suhdetta meidät hyvin tuntevan ihmisen kanssa. Tarvitsemme hänen mukaansa omien ajatustemme ja tuntemustemme reflektoinnin pohdintaan avuksi toista ihmistä, joka auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja omia ajatuksiamme, sekä toimintamme ja ajattelumme taustalla vaikuttavia arvoja. (Nussbaum 2018, 336–337.)
Itsekasvatus ei ole mahdotonta, vaikka dialogista vuorovaikutussuhdetta ei olisikaan tarjolla, sillä myös konfliktit voivat toimia väylänä arvojemme tarkasteluun. Esimerkiksi sukupolvien väliset erot suhtautumisessa ekokriiseihin ja niiden vaikutuksiin tekevät näkyväksi erilaisia arvoja.
Tässä saavumme myös itsekasvatuksen rajoihin: mikäli meillä ei ole mahdollisuutta tällaiseen dialogiseen suhteeseen, omien ajatusten haastaminen käy vaikeammaksi. Dialogisen suhteen vaatimus ei kuitenkaan ole ehdoton. Itsekasvatus ei ole mahdotonta, vaikka dialogista vuorovaikutussuhdetta ei olisikaan tarjolla, sillä myös konfliktit voivat toimia väylänä arvojemme tarkasteluun. Esimerkiksi sukupolvien väliset erot suhtautumisessa ekokriiseihin ja niiden vaikutuksiin tekevät näkyväksi erilaisia arvoja. Ne voivat näin parhaimmillaan herätellä eri osapuolia itsereflektioon ja tämän kautta myös itsekasvatukselliseen toimintaan.
Kasvatuksellisia kysymyksiä
Kysymystä ekokriiseistä ja niiden kanssa selviämisestä ei tule käsitellä vain psykologisina ilmiöinä, sillä ne ovat mitä suurimmissa määrin kasvatuksellinen kysymys. Kasvatus nimittäin uusintaa ja ylläpitää vallitsevia (ilmastolle tuhoisia) rakenteita ja arvoja. (Värri 2018.) Muutoksella on kiire, sillä kuten hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n raportit osoittavat, tähänastiset ihmisen aiheuttama muutokset ovat jo aiheuttaneet peruuttamatonta vahinkoa esimerkiksi maankäytön osalta. Ilmasto lämpenee hälyttävän nopeasti ja edellyttäisi merkittäviä päästöjen rajoitustoimia.
Niin tärkeää kuin lasten ja nuorten ilmastokasvatus onkin, on muutoksen vaatimia toimia saatava aikaan jo nyt työelämässä ja eläkkeellä olevien aikuisten keskuudessa mahdollisimman pian. Nykyinen kehitystrendi Suomessa vaikuttaisi olevan tarvittavien muutoksen vastainen: esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreimmassa selvityksessä aiemman 86 prosentin sijaan vuonna 2021 enää 71 prosenttia suomalaisista koki ilmastonmuutoksen aikamme suurimmaksi uhaksi. Laajamittainen talouskriisi oli elämisen ehtoja uhkaavien ekokriisien sijaan suurin huolenaihe siis myös vuonna 2021.
Niin tärkeää kuin lasten ja nuorten ilmastokasvatus onkin, on muutoksen vaatimia toimia saatava aikaan jo nyt työelämässä ja eläkkeellä olevien aikuisten keskuudessa mahdollisimman pian.
Vastauksissa näkyvät ne kasvatuksen vaikutukset, joihin aiemmin viittasin: koska talouskasvu on vallitseva ihanne ja jäsentää ymmärrystämme maailmasta, eivät elämisemme ehtoja uhkaavat, kaukaisina mielletyt kriisit kykene vaikuttamaan meihin ja toimintaamme tarpeeksi tehokkaasti. Vuoden 2020 selvityksessä huoli ilmastonmuutoksesta oli noussut suhteessa aiempiin selvityksiin, ja huomattavampaa nousua voinee selittää COVID–19-pandemia, koska globaalit pandemiat ovat ekokriisien ilmenemistapoja.
Koska yksilön vaikutusmahdollisuudet vaikuttavat niin vähäisiltä, ekokriisit herättävät niiden vakavuuden ymmärtävienkin joukossa erilaisia kokemuksia rakentavasta passivoivaan. Esitämme EnAct-tutkimushankkeessamme, että näitä kokemuksia voisi kuvata toivon ja toivottomuuden horisontin sekä näiden ääripäiden välistä löytyvän aktiivisen toimintaympäristön avulla.
Toivon ja toivottomuuden välimaastossa
Kuvaamme toivon ja toivottomuuden välimaastoa sellaiseksi tilaksi, jossa ihmisen on mahdollista itsekasvattaa itseään. Jos ihminen nojaa liikaa perusteettoman toivon ajatukseen – teknologiauskoon ja tulevien sukupolvien ratkaisukykyyn – hän voi legitimoida oman toimimattomuutensa ja muuttumattomuutensa ulkoistamalla vastuun täysin tällaisen tulevaisuususkonsa varaan. Tällöin ihminen saattaa nähdä, että hän ei ole vastuussa tekemisistään eikä hänen toiminnallaan ole mitään vaikutusta nykytilanteeseen tai tulevaisuuteen, hän voi jatkaa elämäänsä omassa elinpiirissään tutuilla toimintatavoillaan. Tulevaisuuden ajatellaan ja toivotaan olevan valoisa nykypäivän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä riippumatta – luotetaan siihen, että kyllä kaikki jotenkin vielä ratkeaa parhain päin. Kutsun itse tällaista tilaa “kelluvan” toivon horisontiksi – toivoksi paremmasta tulevaisuudesta, jota omilla toimilla ei kuitenkaan mitenkään tehdä mahdolliseksi.
Toivo on tietenkin ihmiselämässä kaikista merkityksellisintä. Ilman toivoa ei ole elämää, jota puolustaa. Siksi sen olemassaolo on yksi tärkeimmistä merkityshorisonteista myös kasvatuksessa. (Värri 2018.) Toivo itsessään ei ole kasvatuksellinen ongelma ekokriisien kanssa painimisessa, mutta sen valjastaminen oman toimimattomuuden keppihevoseksi ei ole todellista valoisampaa tulevaisuutta rakentavaa toivoa. Siksi esitämme EnAct-hankkeessa, että toivo ei saa jäädä määrittelemättömäksi elementiksi, johon oman toimintansa ja toimimattomuutensa voi sitoa. Toivoa täytyy aktiivisesti rakentaa omilla teoilla ja toimilla.
Toivo ei saa jäädä määrittelemättömäksi elementiksi, johon oman toimintansa ja toimimattomuutensa voi sitoa. Toivoa täytyy aktiivisesti rakentaa omilla teoilla ja toimilla.
Tällaisen kelluvan toivon toinen ääripää on toivottomuus – syvä, ahdistava ja passivoiva negatiivinen kehä. Jos missään ei ole järkeä ja mikään ei ole arvokasta ja puolustamisen arvoista, ihmismieli päätyy umpikujaan – ihmiskunta ansaitseekin kuolla ja luonto korjaa itse itsensä ihmisten jälkeen – ihminen ei ole tämän kaiken arvoinen. Tästä toivottomuuden negatiivisesta kehästä seuraa sama ongelma, kuin kelluvasta toivostakin: ihminen menettää toimintakykynsä ekokriisin mittasuhteiden edessä. Ja samalla tulee vieneeksi tulevaisuuden sukupolvilta mahdollisuuden elämään, jonka he ansaitsevat.
Sekä määrittelemätön ja kelluva toivon ajatus, että toisaalta toisessa ääripäässä painava toivottomuuden kehä jakavat saman ongelman: niiden piirissä ihminen menettää yhteiskunnallisen toimintakykynsä ja kykynsä pitää huolta sekä itsestään että häntä ympäröivästä luonnosta. Esitämme, että kyetäkseen toimimaan, löytämään merkitystä elämäänsä ja rakentaakseen aktiivisesti toisenlaista tulevaisuutta ihmisen täytyy tasapainoilla näiden kahden ääripään, toivon ja toivottomuuden, välimaastossa. Tämä välimaasto on kasvatuksellisesti potentiaalinen alue, jossa ihminen voi paitsi säilyttää yhteiskunnallisen toimintakykynsä, myös itsekasvattaa itseään. Sen piirissä ihmisen ei tarvitse tietää tai ymmärtää kaikkea ekokriiseihin liittyvää faktatietoutta, mutta hänen täytyy tunnustaa suuren kaavan realiteetit: elinympäristömme on tuhoutumassa, eivätkä nykyiset arvomme ja normimme tue sen selviämistä. Toivon ja toivottomuuden välimaastossa ihminen voi myös tunnustaa, että aihe herättää hänessä monenlaisia tunteita, ja tutkailla näitä tunteita osana omaksumaansa arvomaailmaa.
Toivon ja toivottomuuden välimaastossa ihminen voi myös tunnustaa, että aihe herättää hänessä monenlaisia tunteita, ja tutkailla näitä tunteita osana omaksumaansa arvomaailmaa.
Vaikka keskitymme hankkeessamme etsimään vastauksia siihen, miten ekokriisin mittasuhteet ymmärtävät ihmiset säilyttävät toimintakykynsä, luovat uusia yhteiskunnallisia tapoja toimia ja pitävät huolta itsestään, esitän, että tämä välimaasto on toisaalta myös hedelmällinen maaperä niille ilmastodenialisteille, jotka ponnekkaasti kieltävät ilmiön olemassaolon, tai ainakin ihmisen vaikutuksen siihen. Heissä nimittäin herää kiivaita, voimakkaita tunteita – ja se kertoo, että kriisi osuu lähelle heidän tärkeinä pitämiään arvoja ja toimintatapoja; jokin heille rakas ja tärkeä asia on uhattuna (ks. esim. Nussbaum 2008, 30, 47, 54–55, 126; 2004, 187–188). Ja kun meissä herää tunteita, olemme tärkeiden itsekasvatuksellisten kysymysten äärellä, niiden elämän merkityksellisyyden kokemusten kannalta kaikista olennaisimpien: miksi ja miten meidän kuuluisi ainokainen elämämme viettää?
Itsekasvattaen ekokriisin varjossa
Ekokriisien ratkaisuiksi, jopa ”pysäyttämiseksi” (ks. täydellisen pysäyttämisen mahdottomuudesta esim. Saari & Mullen 2020), on esitetty usein korostetun individualistisia toimia: kuluttajan kaavun vastuu painaa länsimaisen ihmisen harteita. Sen on syytäkin painaa, mutta ei nykyisissä mittasuhteissa, sillä tarvittavia muutoksia pitää vaatia niiltä isoja toimijoita, jotka todella ovat vastuussa valtavasta globaalista ongelmasta – globaaleilta suuryrityksiltä sekä valtioilta. Siksi tarvitsemme toimia, jotka aktiivisesti ovat luomassa toisenlaista tulevaisuutta: muuttamalla ympäristöämme pienin ja suurin teoin, esimerkiksi paikallispolitiikan tai uudenlaisten yhteisöjen voimin, liittymme osaksi toisin toimimisen tapoja ja toisenlaisen tulevaisuuden rakentajia lokaalisti ja globaalisti.
Välttämättömän muutoksen aikaansaamiseen tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita tarkastelemaan sekä itseään että vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita kriittisesti – eli itsekasvattamaan itseään.
Esitän, että tämän välttämättömän muutoksen aikaansaamiseen tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita tarkastelemaan sekä itseään että vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita kriittisesti – eli itsekasvattamaan itseään. Itsekasvatus on yksi väylä toteuttaa kasvamista empaattisemmaksi ja tiedostavammaksi, mahdollisimman toimintakykyiseksi kansalaiseksi maailmassa, joka näyttää joka päivä olevan yhä kiihtyvällä tahdilla matkalla päin helvettiä. Se on samalla yksi tärkeä kasvatuksellinen vastaus siihen, miten epävakaaseen tulevaisuuteen voi valmistautua, miten ihminen voi pitää huolta itsestään, ja miten pystymme vastaanottamaan niitä väistämättömiä muutoksia, jotka ekokriisit elämäämme tuovat.
Lähteet:
Harva, U. (1958). Aikuiskasvatus. Helsinki: Otava.
Hollo, J. A. (1931). Itsekasvatus ja elämisen taito. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö.
Hollo, J. A. (1959). Kasvatuksen teoria. Johdantoa yleiseen kasvatusoppiin. Porvoo: WSOY.
IPCC (2021). Sixth Assessment Report. https://www.ipcc.ch/assessment-report/ar6/
Nussbaum, M. C. (2004). Emotions as Judgements of Value and Importance. Teoksessa Solomon, R. C. (ed.) Thinking About Feeling. Contemporary Philosophers on Emotions. New York: Oxford University Press, 183–199.
Nussbaum, M. C. (2008) [2001]. Upheavals of Thought: The Intelligence of Emotions. 8. painos. Cambridge: Cambridge University Press.
Nussbaum, M. C. (2018) [1994]. The Therapy of Desire. 3. painos. Oxford: Princeton University Press.
Paakkonen, Esko. (2007). Itsekasvatus. Pyrkimys kohti ihanteellista ja hyveellistä elämää. Akateeminen väitöskirja. Joensuu: Joensuun yliopistopaino.
Saari, A. & Mullen, J. (2020). Strange loops, oedipal logic, and an apophatic ecology: Reimagining critique in environmental education. Educational Philosophy and Theory, 1–10.
Salomaa, J. E. (1950). Tie ihmisyyteen. Kansalaisen itsekasvatuksen perusteita. Porvoo: WSOY
