Suomen ensimmäiset hyvinvointialueiden vaalit ovat takanapäin. Mielenterveys ja mielenterveyspalvelut näkyivät ehdokkaiden vaalikampanjoissa ja katukuvassa, ja aluevaaleja tituleerattiinkin monin paikoin mielenterveysvaaleiksi.
Jo ennen vaaleja olen ollut pitkään näiden teemojen äärellä inhimillistä hätää kohdanneena terveydenhuollon psykologina sekä mielenterveyshoidon palvelujärjestelmään ja työkykyyn keskittyneenä tutkijana. Siksi mielenterveyden korostaminen keskeisenä osana uudenlaista sotea lämmitti sydäntäni.
Todellinen työ on vasta alkamassa: ensimmäiset valtuustot aloittavat maaliskuussa uudenlaisen, haasteita täynnä olevan työnsä. Hyvinvointialueiden päätöksenteon ja soteuudistuksen keskiössä valtuutetuilla on pöydällään visaiset kysymykset siitä, miten turvata suomalaisille tulevaisuudessa muun muassa yhdenvertaiset ja laadukkaat palvelut, parantaa palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta sekä kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja. Näihin tavoitteisiin pääseminen vaatii laaja-alaista katsantoa terveyteen ja mielenterveyteen vaikuttavista tekijöistä. Mitä terveisiä lähettäisin uusille aluevaltuutetuille ja hyvinvointialueiden viranhaltijoille?
Mielenterveyspalveluja ei tule kehittää helpoilla ja lyhytnäköisillä ratkaisuilla, vaan kokonaisvaltaisesti
Monin paikoin Suomessa mielenterveyspalveluita tarjoava palvelujärjestelmämme on hädässä. Alun alkaenkin mielenterveyden avohoitoon kohdennetut resurssit ja kehittäminen ovat useamman vuosikymmenen ajan laahanneet perässä verrattuna muuhun terveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuollossa ei monin paikoin ole tarjolla rakenteita ja mahdollisuuksia lievien mielenterveyden ongelmien hoitamiseen, mikä entisestään ruokkii jo vuosia näkynyttä trendiä lähetemäärien kasvusta psykiatrian erikoissairaanhoidon puolelle.
Osaoptimoidut palvelut yllyttävät yksittäisiä palveluyksiköitä ja palveluntarjoajia kamppailemaan siitä, kuka saa työnnettyä eniten painetta pois itseltään järjestelmän muihin osiin selviytyäkseen ylikuormituksesta.
Osaoptimoidut palvelut yllyttävät yksittäisiä palveluyksiköitä ja palveluntarjoajia kamppailemaan siitä, kuka saa työnnettyä eniten painetta pois itseltään järjestelmän muihin osiin selviytyäkseen ylikuormituksesta. Pahimmillaan tämä johtaa työuupumuksen kanssa kamppailevilla terveydenhuollon ammattilaisilla vahvaan oman työsarkansa rajaamiseen, jotta he itse pysyisivät työkykyisinä. Palvelut eivät vedä tarkoituksenmukaisesti. Se johtaa pitkiin hoitojonoihin ja ihmisten vaikeiden tilanteiden ja pahoinvoinnin moninkertaiseen kasautumiseen. Monilla alueilla onkin saavutettu sulamispiste, jossa terveydenhuollon työntekijät vaihtuvat toinen toisensa perään ja julkinen sektori työnantajana ei houkuttele, kun terveydenhuollon ammattilaiset tietävät työn tarkoittavan työuupumuksen kanssa flirttailua.
On totta, että mielenterveyspalvelut tarvitsevat korkeampaa ja realistisempaa resurssointia, mutta palvelujärjestelmän ja hoidon saamisen ongelmien korjaaminen ei tapahdu yksinkertaisesti resursseja lisäämällä, jos systeemiä ei ole kokonaisuutena optimoitu. Tilanne ei myöskään ratkea yksinkertaisilla takuuratkaisuilla palvelujärjestelmän joissakin osissa, koska takuuratkaisut vain lisäisivät painetta systeemin muissa osissa. Matalan kynnyksen yksiköt ja walk-in-klinikat voivat tehdä tärkeää ennaltaehkäisevää työtä, mutta jos niitä ei ole nivelletty osaksi laajempaa palvelujärjestelmää tarkoituksenmukaisesti, on niissäkin riski palvelujen ylikuormittumiseen. Toisena epätarkoituksenmukaisena mahdollisuutena on, että alueen väestössä vain hyvin lievistä oireista tai äärimmäisen itsetuhoisista yllykkeistä kärsivät saavat nopeasti apua. Tällöin väliin voi pudota jopa suurin osa avun tarvitsijoista.
Mielenterveyspalvelut tarvitsevat korkeampaa ja realistisempaa resurssointia, mutta palvelujärjestelmän ja hoidon saamisen ongelmien korjaaminen ei tapahdu yksinkertaisesti resursseja lisäämällä, jos systeemiä ei ole kokonaisuutena optimoitu. Tilanne ei myöskään ratkea yksinkertaisilla takuuratkaisuilla palvelujärjestelmän joissakin osissa, koska takuuratkaisut vain lisäisivät painetta systeemin muissa osissa.
Kansallisessa Mielenterveystrategiassa 2020–2030 (Vorma ym., 2020) keskeisiksi tavoitteiksi tulevaisuuden mielenterveyspalveluille on määritelty mm. ihmisten tarpeiden mukaiset, oikea-aikaiset, vaikuttavat, laaja-alaiset ja jatkuvuutta tukevat palvelut. Tulevaisuuden palvelut ovat yhteistoiminnallisesti järjestettyjä niin, että palvelut jalkautetaan painottumaan perustasolle (Lönnqvist & Pirkola, 2021).
Alueellisia palvelujärjestelmiä tulee kehittää systeemisenä kokonaisuutena palveluiden piiriin tulevan henkilön näkökulmasta, jotta tämä saavutetaan. Kehittämisen keskiössä tulee olla palveluihin sisään tulevien henkilöiden tarpeet, järjestelmän kyky kyetä kokonaisvaltaisuudesta tinkimättä arvioimaan heidän tarpeensa mahdollisimman nopeasti sekä heidän ohjautumisensa tarvitsemiensa palveluiden tai psykososiaalisen hoidon piiriin. Alueellisen palvelujärjestelmän eri toimintojen on siis kommunikoitava keskenään hoidon tarjoamisessa ja sen kehittämisessä. Hoitoa täytyy suunnitella isommin: ei vain, miten tarjoamme hoitoa onnistuneesti meidän yksikössämme, vaan miten hoito onnistuu tämän kyseisen ihmisen elämäntilanteessa koko palvelujärjestelmämme tasolla. Tämän ja mahdollisten palvelujärjestelmän railojen tunnistaminen vaatii moniammatillista ja organisaatiorajat ylittävää yhteistyötä, jossa kuullaan olennaisesti palveluiden käyttäjiä ja heitä kohtaavia kentän ammattilaisia. Myös terveydenhuollon ammattilaisten tulee ymmärtää oman substanssiosaamisensa lisäksi ainakin riittävällä tasolla koko järjestelmän toiminta ja tarkoitus, ja miten palvelunkäyttäjä koko palvelujärjestelmässä saa tarvitsemansa.
Hyvät aluevaltuutetut ja hyvinvointialueiden viranhaltijat, ei ole olemassa helppoja tai yksinkertaisia temppuja ratkaista mielenterveydenpalveluiden nykyisiä ongelmia.
Hyvät aluevaltuutetut ja hyvinvointialueiden viranhaltijat, ei ole olemassa helppoja tai yksinkertaisia temppuja ratkaista mielenterveydenpalveluiden nykyisiä ongelmia. Ratkaisut vaativat nykyisten palvelujen tarkoituksenmukaista kokonaisvaltaista kehittämistyötä. Yhdenkään alueen ei kannata keksiä omaa pyöräänsä, vaan kansallinen yhteistyö, hyvien käytäntöjen jakaminen ja ratkaisujen oman väestön tarpeisiin jalkauttaminen on avain tarkoituksenmukaisiin palveluihin (Karolaakso ym., 2021). Yksi merkittävä suomalainen esimerkki palvelujärjestelmän ajankohtaisesta kehittämisestä on Terapiat Etulinjaan-hanke.
Yhteisön mielenterveyden perustan ei tule olla vain laadukkaissa palveluissa
Vaikka mielenterveyspalveluiden tehtävä on tukea väestön mielenterveyttä sekä ehkäistä ja hoitaa mielenterveyden ongelmia, on tärkeää muistaa ettei henkinen hyvinvointimme synny toimivista palveluista. Kokonaisvaltainen henkinen ja fyysinen hyvinvointimme rakentuu, ja on aina rakentunut, jokapäiväisessä elämässämme, elinympäristössämme sekä ympärillämme olevan maailman ilmiöistä ja rakenteista. Siksi väestön mielenterveyden kysymyksiä ei voi irrottaa vain palvelujärjestelmän kysymyksiksi, vaan niitä tulee käsitellä perustavanlaatuisesti laaja-alaisina yhteiskunnallisina kysymyksinä. Koska mielenterveyteen vaikuttaviin erilaisiin sosiaalisiin tekijöihin ovat pohjimmiltaan yhteydessä yhteiskuntamme sosiaaliset normit ja lainsäädäntö (Compton & Shim, 2015), voi väestön mielenterveyteen myös keskeisesti vaikuttaa normeilla ja lainsäädännöllä.
Viime vuosina suomalaisten mielenterveysperusteiset sairauspoissaolot ovat ampaisseet nousuun raketin lailla, ja nuorten mt-perusteinen työkyvyttömyyseläköityminen on huolestuttavasti lisääntynyt. Työkyvyttömyyseläköitymiseen ja siihen johtavaan kehitykseen vaikuttavat tekijät ovat kompleksisia (Karolaakso ym., 2020, Karolaakso ym. 2021, Pirkola ym., 2020). Tässä nostan kahtena kärkenä työelämän ja nuorten hyvinvointiin liittyviä näkökulmia.
Työelämämme ja elinkeinorakenteemme ovat muuttuneet palveluammatti- ja tietotyöpainotteiseksi. Maailmamme muuttuu digitalisaation myötä yhä kompleksisemmaksi ja nopeammaksi. Nämä ovat vaikuttaneet monella ammattialalla työn psykososiaalisten vaatimusten kasvamiseen ja luoneet monelle työstä ympäristön, jossa ärsykkeiden tulva on loputon ja pöytää ei voi koskaan saada tyhjäksi työtehtävistä. Pyrkimys ja koettu paine pysyä työn vaatimusten tahdissa voi johtaa tilanteen ratkaisemiseen ponnisteluja lisäämällä ympäristössä, joka ei välttämättä armoa tunne. Tämän jatkuessa tarpeeksi (liian) pitkään johtaa se ihmisen vääjäämättömään uupumiseen.
Pyrkimys ja koettu paine pysyä työn vaatimusten tahdissa voi johtaa tilanteen ratkaisemiseen ponnisteluja lisäämällä ympäristössä, joka ei välttämättä armoa tunne. Tämän jatkuessa tarpeeksi (liian) pitkään johtaa se ihmisen vääjäämättömään uupumiseen.
2000-luvun työelämän vaatimuksissa korostuvat mm. itseohjautuvuus, joustavuus, epävarmuuden sieto sekä kyky hallinnoida monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja sosiaalisia verkostoja. Tällaiset vaatimukset ovat rehellisesti ottaen monelle meistä epärealistisia. Eivätkä ne voikaan olla realistisia tai inhimillisiä, koska olemme kaikki erilaisia piirteinemme ja taipumuksinemme, elämänhistorioinemme ja elämäntilanteinemme. Erilaisuutemme huomiotta jättäminen lisää työmarkkinoiden rakenteellisia ongelmia ja voi johtaa yksilöillä heikkoon kiinnittymiseen työelämään tai yhteiskuntaan, mikäli tarjolla ei ole omia ominaisuuksia tai sen hetkistä elämäntilanteen työkykyä vastaavaa työtä.
Yksi tapa lähestyä näitä ongelmia olisi tietoisesti kehittää työelämäämme joustavammaksi ja sallivammaksi usealla eri tasolla. Yhteiskunnallisella ja yhteisöllisellä tasolla työnantajille tulisi tarjota enemmän insentiivejä työpaikkojen ja esimiesten mt-osaamisen kasvattamiseen, mielenterveysyhteistyön lisäämiseen työterveyksien kanssa sekä työelämän ja tukijärjestelmän joustojen ja yksilöllisten muokkausratkaisujen toteuttamiseen. Paikallisten ongelmien ratkaisemiseen työpaikoilla ja työterveyksillä on jo mainiot mahdollisuudet ja Työterveyslaitoksemme tekee ensiluokkaista työtä työpaikoille kohdistettujen toimintamallien kehittämisessä.
Yksilöllisellä tasolla voimme jokainen pyrkiä omilla valinnoillamme pyrkiä muokkaamaan sosiaalisen ympäristömme normeja: priorisoimalla, rajaamalla ja pyrkimällä olemaan lähtemättä ponnistelujen lisäämisen ansaan silloin, kun olosuhteet yllyttävät siihen, voimme näyttää mallia ja muokata oman työyhteisömme ilmapiiriä sallivammaksi inhimilliseen työn tekemisen tahtiin. Näiden lisäksi meidän tulisi yhteiskunnassamme tunnustaa ihmisten ja elämäntilanteiden erilaisuus työn vaatimuksissa sekä tukea erilaisia työnkuvia. Yhteiskunnan rakenteellisella tasolla voimme vaikuttaa työmarkkinoiden rakenteellisiin ongelmiin tietoisesti kehittämällä toimenpiteitä ja lainsäädäntöä tukemaan työllisyyttä työtehtävissä, jotka eivät edellytä korkeita psykososiaalisia vaatimuksia. Näin esimerkiksi työelämään aiemmin heikosti kiinnittyneillä ihmisillä olisi realistisempi mahdollisuus työllistyä vakituisesti oman sen hetkiseen työkykyynsä sopivasti.
Edellä kuvaamani työelämän muutokset ja kuormituksen lisääntyminen nivoutuvat nuorten maailmaan olennaisesti. Pohja hyvälle psyykkiselle hyvinvoinnille rakennetaan jo elämän alkutaipaleella ja sen ihmissuhteissa (Vorma ym., 2020). Yksi olennaisimmista asioista lapsille ja nuorille ovat ympärillä olevat aikuiset, jotka jaksavat ja ehtivät pysähtyä kuuntelemaan ja välittämään. Jos vanhemmat tai koulun henkilökunta eivät jaksa tai kykene pysähtymään nuoren äärelle oman työtaakkansa vuoksi, jää nuori yksin ilman kehityksellisesti tarvitsemaansa huomiota. Yksin jääminen ja aikuisten pysähtymisen mahdottomuus voi myös viestittää kuvaa toivottomasta ja uupumuksentäyteisestä aikuisuudesta, jonka päälle kasautuu omaan ja maailman tulevaisuuteen liittyvä huoli ja ahdistus.
Jos vanhemmat tai koulun henkilökunta eivät jaksa tai kykene pysähtymään nuoren äärelle oman työtaakkansa vuoksi, jää nuori yksin ilman kehityksellisesti tarvitsemaansa huomiota. Yksin jääminen ja aikuisten pysähtymisen mahdottomuus voi myös viestittää kuvaa toivottomasta ja uupumuksentäyteisestä aikuisuudesta, jonka päälle kasautuu omaan ja maailman tulevaisuuteen liittyvä huoli ja ahdistus.
Maailman muutokset välittyvät perinteisen vuorovaikutuksen lisäksi nykyään nuorten mielenmaisemaan myös sosiaalisessa mediassa. Tavoitteellisuutta ja kilpailua korostavista rakenteista ja somen uudenlaisesta tavasta tuottaa elämäämme muovaavia sisältöjä voi seurata monia kehityspsykologisesti haitallisia seurauksia, kuten ylikorostunutta vertailua, epärealistisia odotuksia itselle ja elämälle, ylisuorittamista ja suorituspaineita, kiireen lisääntymistä ja kyvyttömyyttä irtautua vahingoittavasta vuorovaikutuksesta tai kiusaamisesta. Niitä vastaan voimme taistella mm. huolehtimalla että nuorilla on ympärillä jaksavia ja kuuntelevia, apua ja tukea tarjoavia aikuisia sekä tietoisesti pyrkimällä yhteiskunnan, somen läsnäolon ja koulutuksen rakenteisiin, jotka eivät ruoki kilpailukeskeisyyttä vaan opettavat nuorillemme, että pelkkä oleminen ja elämän yksinkertaiset asiat riittävät. Että hän riittää.
Hyvien aluevaltuutettujen ja hyvinvointialueiden viranhaltijoiden lisäksi siis myös yhteiskunnan muut päättäjät, vaikuttajat ja ihan jokainen perus-Masa meistä: Älkää siis kuvitelko mielenterveyden kysymysten hävinneen nyt vain hyvinvointialueiden kitaan. Mielenterveys koskettaa aina yhteiskunnan laajempaa näkökulmaa. Elämän on oltava sellaista, että jaksamme ja pystymme olemaan kiinnostuneita lähimmäisistämme ja auttamaan heitä hädän hetkellä. Että jaksamme ja kykenemme olemaan läsnä ja kuuntelemaan. Ensisijaisia voimavarojamme ovat muun muassa ihmissuhteemme, elämämme mielekäs sisältö ja yhteiskunnan tasapuoliset mahdollisuudet tarjoavat rakenteet. Mielenterveyden palvelujärjestelmän yksi olennainen rooli on tarjota apua, kun näitä ei ole tai ne eivät juuri siinä tilanteessa riitä.
Lähteet:
Compton, M., & Shim, R. S. (2015). Social determinants of mental health (First edition.). American Psychiatric Publishing, a division of American Psychiatric Association.
Karolaakso, T., Autio, R., Näppilä, T., Leppänen, H., Rissanen, P., Tuomisto, M. T., Karvonen, S., & Pirkola, S. (2021). Contextual and mental health service factors in mental disorder-based disability pensioning in Finland – a regional comparison. BMC Health Services Research, 21(1), 1–1081. https://doi.org/10.1186/s12913-021-07099-4
Karolaakso, T., Autio, R., Näppilä, T., Nurmela, K., & Pirkola, S. (2020). Socioeconomic factors in disability retirement due to mental disorders in Finland. European Journal of Public Health, 30(6), 1218–1224.
Lönnqvist, J. & Pirkola, S. (2021) Suomalainen hoitojärjestelmä. Teoksessa Lönnqvist, J., Henriksson, M., Marttunen, M., Partonen, T., & Aalberg, V. (2021). Psykiatria (15., uudistettu painos.). Duodecim.
Pirkola, S., Nevalainen, J., Laaksonen, M., Fröjd, S., Nurmela, K., Näppilä, T., Tuulio-Henriksson, A., Autio, R., & Blomgren, J. (2020). The importance of clinical and labour market histories in psychiatric disability retirement: analysis of the comprehensive Finnish national-level RETIRE data. Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology, 55(8), 1011–1020. https://doi.org/10.1007/s00127-019-01815-6
Vorma, H., Vorma, H., Rotko, T., Larivaara, M., & Kosloff, A. (2020). Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:6. Sosiaali- ja terveysministeriö.
