Tampereen kaupungin syksyllä 2021 toteuttamassa turvallisuuskyselyssä huumeet, huumekauppa tai päihteidenkäyttäjät nousivat esiin merkittävänä asukkaiden turvallisuutta heikentävänä tekijänä. Päihteidenkäyttäjien läsnäoloon kaupunkitilassa yhdistettiin näkyvä huumekauppa, lisääntyvät rikokset sekä ruiskujen ja neulojen löytyminen. Kyselyyn vastanneet toivoivat päihdeongelmaisille ”konkreettisia, elämää parantavia toimenpiteitä”.
Kaupunkitilaan liittyy aina jännitteitä, jotka kumpuavat asukkaiden erilaisuudesta. Päihteidenkäyttäjien elämää parantaviin toimenpiteisiin, kuten asumisen järjestämiseen, liittyy vahvoja ennakkoluuloja ja pelkoja. Siksi keskustelu päihteidenkäyttäjien oikeudesta kaupunkitilaan kärjistyy helposti: jo päihteidenkäyttäjien läsnäolo aiheuttaa monissa turvattomuutta. Tekstimme tarkastelee sitä, miten nämä jännitteet purkautuivat Tampereen Peltolammilla ja pohdimme, mitä tapaus paljastaa stigmatisoitujen oikeudesta kaupunkiin.
Ei meidän naapurustoomme!
Kun aloittelimme alkusyksyllä 2020 tutkimustamme, Peltolammin alueen asukkaiden keskuudessa herätti huolta hiljan tapahtunut A-killan päihdekuntoutujien asuntolan muutos päihteet sallivaksi yksiköksi. Ajan hengen mukaisesti Tampereen kaupunki järjesti verkossa osallistavan keskustelutilaisuuden, jossa sekä A-killan edustajat että alueen muut viranomaiset vastailivat alueen asukkaiden huoliin. Tilaisuutta seurasi satoja katsojia, ja kommenttiseinän keskustelu oli vilkasta:
”Turvakoti ja pakolaiset ok. narkkarit ei. Pois tältä alueelta.”
”Miksi näitä asukasyksiköitä tuodaan tavallisten ihmisten keskelle?”
”No niin..nyt sitten loppuäänestys. Kuka salista haluaa päihdeyksikön omalle takapihalle, käsi ylös!!”
Päihteidenkäyttäjät muodostivat joukon, jonka pelkkä läsnäolo ja etenkin päihteidenkäyttäjiin liitetty stigma riitti NIMBY-ilmiön heräämiseen. Timo Kopomaa, Lasse Peltonen ja Tapio Litmanen pohtivat kirjassaan Ei meidän pihallemme! (2008) niin sanottuja NIMBY-kiistoja (not in my backyard). He esittävät, että erityisesti sosiaalisen asumisen tapauksissa alueen asukkaita huolestuttaa, miten marginaalisessa asemassa olevat ihmiset vaikuttavat alueen maineeseen ja asuntojen hintoihin.
Syksyn 2020 kuluessa keskustelu aiheesta alkoi vaimentua, eivätkä kaikki asukkaat olleet edes tietoisia yksikön olemassaolosta. Haastattelimme kymmeniä alueen asukkaita, ja seuraavaa noin 40-vuotiaan perheenäidin kuvaus vastasi hyvin yleistä näkemystä:
”Se herätti sillon keskusteluu, mut mä en oo huomannu kyl mitään omituist siinäkään. Että, se nyt on semmosta. Jossain kaikkien on pakko olla kuitenki.”
Alueen asukkaat totesivat haastatteluissa johdonmukaisesti ”jossain heidänkin pitää asua”. Peltolammin yhteisö ja alueen vahva identiteetti kykeni sisällyttämään myös toisenlaisia asukkaita. Asukkaiden huolta helpotti myös se, että yksikön henkilökunta teki paljon työtä pelkojen hälventämiseksi, mm. järjestämällä avoimien ovien päiviä ja tekemällä yhteisötyötä.
Peltolammin yhteisö ja alueen vahva identiteetti kykeni sisällyttämään myös toisenlaisia asukkaita.
Syksyllä 2021 toiminta koki vastoinkäymisen, kun yksikköön saapui tieto, että kiinteistön omistanut yksityinen taho oli myynyt sen. Toiminta päättyisi vuoden loppuun mennessä, ja asukkaille olisi löydettävä jokin muu paikka, eikä kaupungilla ollut sellaista suoralta kädeltä osoittaa. Tilanne herätti uudella tavalla kysymyksen stigmatisoitujen asukkaiden oikeudesta kaupunkiin.
Kenen kaupunki?
Peltolammilla yksikön asukkaita siedettiin, mutta samalla voidaan väittää, että päihteidenkäyttäjiä ei haluta kaupungissa mihinkään. Kaupungin sosiaalisessa maisemassa asunnottomat ja päihteidenkäyttäjät ovat äärimmäisen marginaalisessa asemassa, eikä heillä ole paljoakaan poliittista määrittelyvaltaa oikeudestaan kaupunkitilaan. Heidän puoliaan pitää pieni joukko sosiaalialan työntekijöitä ja kansalaisaktivisteja.
Nimby-ilmiö herättää kysymyksen yhtäältä oikeudesta kaupunkitilaan ja mahdollisuudesta tuoda omia kaupunkiin, kaupungissa olemiseen ja asumiseen liittyviä näkemyksiään julki, yhteisen keskustelun piiriin. Antonio Gramscin käyttämä ja kehittelemä hegemonian käsite viittaa suoraan kokonaisten aikakausien voimasuhteisiin sekä niitä esiin tuoviin liittoutumiin, joiden kautta tietyille ajattelu- ja toimintatavoille muodostetaan erilaisten artikulaatioiden kautta niin sanottu “terveen järjen” hyväksyntä. Näin ihmisten välille syntyy poliittisten ja taloudellisten suhteiden kautta erilaisia järjestäytymisen asteita, jotka tuottavat “tervettä järkeä”, tai hegemonisia tapoja ymmärtää todellisuutta.
On tavallista, että lähes kaikki sosiaalisen asuntotuotannon tapaukset kohtaavat jonkinlaista vastustusta, olipa kyse asunnottomien asuntolan perustamisesta pienteollisuusalueelle tai kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta pientalovaltaiselle asuinalueelle (Kopomaa ym. 2008). Vastustusta saatetaan perustella esimerkiksi turvattomuuden lisääntymisellä ja tämä huoli esitetään yhteisenä, jaettuna tulkintana, joka perustuu yleisesti hyväksyttyihin näkemyksiin. Toisaalta kaupungit pyrkivät aktiivisesti toteuttamaan sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa, mikä vaikuttaa asuinalueille muodostuviin yhteisöihin ja asukaskantaan.
Lähes kaikki sosiaalisen asuntotuotannon tapaukset kohtaavat jonkinlaista vastustusta, olipa kyse asunnottomien asuntolan perustamisesta pienteollisuusalueelle tai kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta pientalovaltaiselle asuinalueelle.
Kaupunkitilassa on siis kysymys myös vallan käytöstä ja erilaisten, jännitteisten intressien yhteensovittamisesta. Asumisyksikön tapauksessa tuli selväksi, että niillä, joiden elämää ja arkea asia välittömimmin koski, oli vähiten valtaa ja mahdollisuuksia osallistua keskusteluun.
Vierailimme asuntolassa noin viikko sen jälkeen, kun kiinteistön myynti oli tullut sekä asukkaiden että henkilökunnan tietoon. Epätietoisuus tulevasta oli suuri. Moni asukas koki, että heitä pompotellaan paikasta toiseen. Kuinka oman elämän voi saada järjestykseen, kun hauraat ja vasta muodostumassa olevat rutiinit sekä luottamussuhteet rikkoutuvat jälleen?
”Eihän muuttaminen ikinä oo kivaa, mut ku sen sais tehdä ihan omassa aikataulussa ja omasta halusta. Ettei ois selkä seinää vasten, jatkuvalla syötöllä. Kyl se rupee vaatii omat veronsa. …Ei voi ihmisii pitää ihan heittopussina.” –Pasi, asukas
”Asukkaiden puolest mä mietin että, kovan työn tässä on asukkaat tehny oman elämänsä eteen. Ja nyt kun on saanu pikkusen tilannetta rauhottuun, ja rupee tuntee et on paikka, jossa on hyvä olla, turvallinen olla, ja josta saa apua, nii sit vedetään matto alta. Kyllä se aika hurjalta tuntuu.” -Mira, työntekijä
Asukasyksikön tarina ja herättämä keskustelu pakottavat kysymään, kenelle kaupungissa ylipäätään on tilaa, ja kuka kaupungissa saa äänensä kuuluviin.
Stigma ja oikeus kaupunkitilaan
Päihdekuntoutujien tapauksessa asuminen ja kaupunkitila kietoutuvat yhteen kompleksisella tavalla. Asunto löytyy usein laitoksesta, jolloin valinnanvapaus rajoittuu siihen, missä päin kaupunkia laitosasumista ylipäänsä on ja missä niistä on tilaa. Ihmisellä itsellään on tällöin rajallinen mahdollisuus vaikuttaa siihen, missä ja miten hän asuu:
”Ollaan nyt yritetty etsiä korvaavia paikkoja, koska tämmöselle palvelulle on suuri tarve, mut mistään ei paikkoja löydy. … Täält on usea asiakas sanonut, että he ei sinne Hervantaan Tastuun [päihtyneille avoin hätämajoitusyksikkö] missään nimessä mene. Että he menee vaikka kadulle tai kavereille. … Kyllä se näkyy tuolla keskustassa lisääntyneenä [läsnäolona] sitte.” -Anna, työntekijä
Kuten Vaula Tuomaala on nostanut esiin, laitosasumista voi tarkastella kahtalaisesti: samalla kun siinä toteutuu mahdollisuus omaan kotiin, itsemääräämisoikeutta rajoittavat valvonta, kontrolli ja rajoitukset.
Toisaalta päihdeongelmaisten pelkkä näkyminen kaupunkitilassa herättää muissa asukkaissa turvattomuutta. Heidän asemansa kaupunkitilassa on siten jännitteinen sekä asumisen mahdollisuuksien että julkisen tilan käytön suhteen. Usein nämä jännitteet liittyvät vahvasti siihen, mitä pidetään ’normaalina’, ’tavallisena’ ja ’hyväksyttävänä’. Päihdeongelmaisiin liitetään vahva stigma. Heitä ei haluta naapureiksi, heitä kohti ei katsota kadulla, eikä heidän viereensä istuta bussissa.
”Monesti kuulee sitä et tarvis jonneki herran kekkuliin sijottaa ne pois normaalien ihmisten näkyviltä, jonneki tonne syrjään. … [I]han kauhea ajatus. On jotain ghettoja kohta täällä mihin sijotellaan kaikki ’ei-toivotut ainekset’. Ihan järkyttävää ajattelua.” -Mira, työntekijä
Sosiologi Imogen Tylerin (2020) mukaan stigman avulla joihinkin ihmisiin liitetään mielikuva turvattomuudesta, pelosta ja epäluulosta. Stigmatisointi on vallankäyttöä, joka vaikuttaa myös ihmisten käsityksiin itsestään ja omasta paikastaan yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta osallistua kaupunkitilasta käytävään keskusteluun, valita asuinpaikkaansa ja tuoda mielipiteitään esiin ja saada niitä kuuluville.
Kuten Peltolammin asukasyksikön kohtalo osoittaa, aina päätös- ja toimintavaltaa ei ole edes kaupungilla tai konkreettisia ratkaisuja tarjoavilla tahoilla – päihdeongelmaisista puhumattakaan. Päihdeongelma ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihmisellä olisi näkemyksiä omasta elämästään tai painavaakin sanottavaa yhteiskunnasta, jos heiltä asiasta kysytään.
Ei mua sinänsä kiinnosta tippaakaan, jos jollain on jotain ennakkoluuloja mua kohtaan. Siitä vois ottaa selvää, eikä rakentaa niitä hulluja mielikuvia että, kaikki ihmiset on pahoja, ketä on niin sanotusti tietyn arvoasteikon alapuolella. Pelkästään se riittää, että ihmiset kokee olevansa samanarvosia. … Kyllä joka ihmiselle pitää saada järjestettyy semmonen turvallinen olo, että on se oma paikka. Asunnottomuus pitäs pienentyy ihan tuhottomasti. Se ois lähtökohtasesti hyvä homma. Mutta yhteiskunta rankasee aika helposti.” -Pasi, asukas
Kaupunkikehittämisessä ja –politiikassa iso kysymys on, miten erilaiset asukkaat on mahdollista nivoa yhteen tasapainoiseksi, viihtyisäksi ja turvalliseksi kaupungiksi. Tyhjentävää vastausta tuskin voidaan antaa. Kaupunki on alati muutoksessa, vaihtuvien valtasuhteiden ja jatkuvan poliittisen kamppailun heijastumaa. Jos tässä kontekstissa todella halutaan väliaikaisratkaisujen ohella kehittää toimenpiteitä, jotka ovat kestäviä ja ”elämää parantavia”, on yhteiskunnallisessa keskustelussa kuultava kaikkien osapuolten näkemyksiä.
Kun tunnustetaan ja muistetaan, että stigmatisointi on vallankäyttöä, on – Tom Slaterin (2021) näkemystä mukaillen – välttämätöntä ymmärtää sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sen toteutuminen myös kysymykseksi kaupunkitilasta ja sen käytöstä.
Onneksi tällä kertaa kaupungin ja Peltolammin asukasyksikön yhteistyö sujui hyvin, ja asukkaille onnistuttiin tarjoamaan mahdollisuus uuteen kotiin.
Kirjallisuus
Hall, Stuart (1992) Gramsci ja me. Teoksessa Stuart Hall, Kulttuurin ja politiikan murroksia. Suom. Mikko Lahtinen. Toim. Juha Koivisto, Mikko Lehtonen, Timo Uusitupa & Lawrence Grossberg. Tampere: Vastapaino.
Kopomaa, Timo; Lasse Peltonen, Tapio Litmanen (toim.) (2008) Ei meidän pihallemme! – paikalliset kiistat tilasta. Helsinki: Gaudeamus.
Puumala, Eeva; Karim Maïche, Salome Tuomaala-Özdemir (toim.) (2021) Naapurusto – tarinoita moniäänisestä lähiöstä. Helsinki: Into.
Tuomaala, Vaula (2018) Asunnosta kotiin on joskus pitkä matka. Ilmiö 16.8.2018. https://ilmiomedia.fi/yleinen/asunnosta-kotiin-on-joskus-pitka-matka/
Tyler, Imogen (2020) Stigma: The Machinery of Inequality. London: Zed Books.
Slater, Tom (2021) Shaking up the City: Ignorance, Inequality, and the Urban Question. Oakland: University of California Press.
Kirjoittajat
YTT Karim Maïche on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa. Hän tutkii yhteisöjen muodostumista kaupunkitilassa EmergentCommunity -tutkimusprojektissa.
YTT Antti Wallin on tutkijatohtori Tampereen yliopiston yhteiskunnallisen kestävyyden tutkimusryhmässä (TaSSu). Wallin tutkii kaupunkilaisten toimijuutta, kaupunkipolitiikkaa sekä kestävyysmurrosta.
YTT Eeva Puumala on yliopistotutkija rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprissa, Tampereen yliopistossa ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee yhteisöjen muodostumista sekä niiden jännitteistä dynamiikkaa kaupungeissa.
