Ulkopuolisuuden retoriikkaa: Kylmän sodan sitoutumattomuus oli haaste puolueettomuudelle

Kansainvälisten suhteiden uutisointi on usein täynnä latautuneita ja kiisteltyjä käsitteitä: demokratia, ihmisoikeudet, kehitys, vapaus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus, sota ja rauha. Vaikka näille käsitteille on useimmiten löydettävissä jonkinlainen jaettu perusmerkitys, yksityiskohtiin tai käytäntöön sovellutukseen mentäessä yksimielisyyttä on vaikea, ellei mahdoton saavuttaa. Valtiot ja niitä edustavat poliittiset toimijat eivät ole näiden keskustelujen ulkopuolella, vaan pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan itselleen edullisimman tulkinnan puolesta. Yhtenä tärkeänä keinona tähän on julkinen, vaikuttamaan pyrkivä kielenkäyttö, retoriikka.

Myös puolueettomuus (neutrality) ja sen nuorempi sisarkäsite sitoutumattomuus (non-alignment) ovat sisällöltään kiisteltyjä käsitteitä. Kylmän sodan tilanteesta teki erityisen se, että vanhemman käsitteen eli puolueettomuuden (neutrality) rinnalle syntyi uusi, erityisesti kylmän sodan liittoutumattomuutta kuvaava käsite, sitoutumattomuus (non-alignment).

Kylmän sodan tilanteesta teki erityisen se, että vanhemman käsitteen eli puolueettomuuden (neutrality) rinnalle syntyi uusi, erityisesti kylmän sodan liittoutumattomuutta kuvaava käsite, sitoutumattomuus (non-alignment).

Erityisesti 1960-luvun alkupuolella, Sitoutumattomien maiden ensimmäisten konferenssien (Belgrad 1961 & Kairo 1964) ympärillä sekä puolueettomat että sitoutumattomat valtiot ottivat julkisessa retoriikassaan kantaa näiden käsitteiden merkitykseen ja suhteeseen toisiinsa. Kylmän sodan aikana myös Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pyrkivät edistämään omia näkemyksiään siitä, miten blokkien ulkopuolisten valtioiden tulisi toimia ja mitä puolueettomuus tarkoitti (Rainio-Niemi 2014, 64–68; Mueller 2011, 39–67.).

Esimerkkejä puolueettomuuteen ja sitoutumattomuuteen liittyvistä kiistellyistä aihepiireistä olivat kansainvälisen lain merkitys käytännön politiikan sisällölle, puolueettomien oikeudet ja velvollisuudet, oikeanlainen rauhanajan politiikka, sisäpoliittisen tuen ja yleisen mielipiteen merkitys sekä mahdollisuus osallistua kansainväliseen yhteistoimintaan.

Muiden valtioiden ymmärrys ja hyväksyntä oli kylmän sodan puolueettomille ja sitoutumattomille maille tärkeää (Hakovirta 1988, 14–36.; Neuhold 2009, 86.). Käytännön toiminnalla oli merkitystä sille, millaiseksi puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden julkinen kuva muodostui, mutta myös retoriikalla pyrittiin vaikuttamaan muiden mielikuviin ja asenteisiin. Puolueettomat ja sitoutumattomat valtiot pyrkivät esimerkiksi hankkimaan muiden valtioiden julkisia tunnustuksia valitulle ulkopoliittiselle linjalle, selittämään valintojaan kansainvälisissä järjestöissä YK:sta Euroopan neuvostoon, ja esittämään julkisesti oman valtion tilanteelle suotuisia tulkintoja käsitteiden merkityksestä.

Usein keskeistä oli oman linjan esittäminen rationaalisena ja koko kansainväliselle yhteisölle hyödyllisenä.

Usein keskeistä oli oman linjan esittäminen rationaalisena ja koko kansainväliselle yhteisölle hyödyllisenä. Esimerkiksi seuraavat argumentit olivat yleisiä usean eri valtion julkisessa retoriikassa: valitulla linjalla oli oman väestön tai koko maailman tuki; puolueettomat ja sitoutumattomat maat olivat aktiivisia toimijoita ja päättivät itse omista valinnoistaan; puolueettomat ja sitoutumattomat valtiot olivat käytettävissä rauhaa ja aseistariisuntaa edistäviin tehtäviin; ydinsodan uhan alla liittoutuminen oli pienille valtioille vaarallinen vaihtoehto.

Liittoutumattomuus kylmässä sodassa

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelu määritti kylmän sodan kaksinapaisessa maailmanjärjestyksessä suurta osaa kansainvälisestä kanssakäymisestä. Kaikki valtiot eivät kuitenkaan halunneet tulla osaksi kylmän sodan blokkijärjestelmää, ainakaan sotilaallisessa mielessä. Usea Euroopan valtio ja merkittävä osa globaalin etelän valtioista pysytteli suurvaltajohtoisten sotilasliittoumien ulkopuolella läpi koko kylmän sodan.

Euroopassa nämä sotilasliittoumien ulkopuoliset valtiot kutsuivat politiikkaansa puolueettomuudeksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, Euroopan ulkopuolella taas ensisijainen ulkopolitiikkaa määrittävä käsite oli sitoutumattomuus.

Euroopan liittoutumattomiin valtioihin kuuluivat puolueettomat Sveitsi, Itävalta, Ruotsi, Suomi ja Irlanti, sekä sitoutumattomat Jugoslavia ja Kypros, sitoutumattomiin maihin Euroopan ulkopuolella taas esimerkiksi Intia, Egypti, Ghana, Indonesia, Algeria, Sri Lanka ja moni muu pääosin Aasian ja Afrikan maa, lisäksi Kuuba Etelä-Amerikasta. Liittoutumattomat tarkoittavat siis tässä sekä sitoutumattomia että puolueettomia maita, joita yhdisti juuri liittoutumattomuus suhteessa kylmän sodan suurvaltablokkeihin.

Puolueettomuudella on pitkä historia, mutta se, mitkä ovat keskeisimpiä puolueettomuuteen liittyvä kiistakysymyksiä on vaihdellut sodanajan kansainvälisen merikaupan rajoista oikeanlaiseen rauhanajan politiikkaan kylmän sodan aikana. Puolueettomuudella on myös ollut erilaisia positiivisia ja negatiivisia konnotaatioita: Se on yhdistetty passiivisuuteen, itsekkyyteen tai välinpitämättömyyteen moraalista, mutta myös rauhan puolustamiseen tai objektiivisuuteen. Puolueettomuuteen on suhtauduttu yleensä vihamielisemmin, jos on nähty, että olemassa olevassa konfliktissa on löydettävissä oikeutettu osapuoli. Esimerkiksi suhtautuminen puolueettomiin valtioihin oli toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti vihamielisempää kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, koska Hitlerin Saksaa ja natsismia vastaan käyty sota nähtiin oikeutettuna taisteluna pahaa vastaan, ja sen ulkopuolella pysyminen moraalittomana (Agius 2006, 77–81).

Esimerkiksi suhtautuminen puolueettomiin valtioihin oli toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti vihamielisempää kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, koska Hitlerin Saksaa ja natsismia vastaan käyty sota nähtiin oikeutettuna taisteluna pahaa vastaan, ja sen ulkopuolella pysyminen moraalittomana.

Sitoutumattomuuden, non-alignment, taas voi nähdä ennen kaikkea kylmään sotaan kiinnittyneenä liittoutumattomuutena, jossa pääosin dekolonisaation myötä itsenäistyneiden maiden päätavoitteena oli pysyä suurvaltakonfliktien ja suurvaltojen johtamien sotilasliittoumien ulkopuolella. Puolueettomuus on nähty sitoutumattomuuteen verrattuna pysyvämpänä, kansainvälisen lain ohjaamana ja kylmän sodan kontekstista riippumattomana. Tämä vastakkainasettelu ei kuitenkaan ollut aina selkeä. Esimerkiksi Suomen ja Itävallan puolueettomuuspolitiikka oli tiiviisti kiinni kylmän sodan suurvaltapolitiikassa, ja myös pidempiaikaisten puolueettomien kuten Sveitsin ja Ruotsin rauhanajan politiikassa oli kyse jostain muusta kuin kansainvälisen lain suojaamasta asemasta konfliktin vallitessa. Esimerkiksi usein lainatut Haagin sopimukset puolueettomien oikeuksista ja velvollisuuksista (1907) koskevat konfliktitilannetta, jollainen kylmä sota Euroopassa ei ollut. Laki ei kattanut sitä, miten puolueettomien tulisi toimia rauhanajalla.

Puolueettomuus ja sitoutumattomuus nähdään ja on nähty tutkimuskirjallisuudessa ja näiden maiden julkisessa retoriikassa joskus jyrkästi erillisinä linjoina, joita ei pidä sekoittaa toisiinsa (esim. Willets 1978, 19, 22 & 114.; Müller 2019, 159–160.). Aikalaiskeskustelussa käsitteitä kuitenkin vertailtiin, käytettiin sekavasti ja ristiriitaisesti, eikä niiden sisällöstä ollut yksiselitteistä jaettua tulkintaa. Sekä puolueettomat että sitoutumattomat maat pyrkivätkin julkisessa ottamaan kantaa siihen, miten puolueettomuus ja sitoutumattomuus erosivat toisistaan. Tämä tapahtui usein negatiivisten stereotypioiden ja kärjistysten kautta, mutta myös yhtäläisyyksiä ja ymmärrystä tuotiin esille.

Passiivinen puolueettomuus?

Uuden käsitteen tuominen keskusteluun ei ole helppo kielellinen tai poliittinen strategia. Kun käsitteellä ei ole vakiintunutta merkitystä tai käyttötapoja, päädytään helposti ristiriitaiseen käyttöön ja väärinymmärryksiin.

Sitoutumattomuus on käsitteenä kiinnittynyt vahvasti kylmän sodan aikaan. Sen käyttö ennen toista maailmansotaa oli vähäistä, ja se tuli vahvemmin osaksi kansainvälisen politiikan kielenkäyttöä 1960-luvun alussa. Kuitenkin vielä 1960-luvun alkuvuosina neutralismi, neutralism, oli lähes yhtä yleinen silloin kun viitattiin kylmän sodan ulkopuolella pysyttelemään pyrkiviin pääosin entisiin siirtomaihin Aasiassa ja Afrikassa. Nämä maat kuitenkin itse määrittelivät itsensä järjestämissään konferensseissa nimenomaan sitoutumattomiksi[1]. Mentäessä 1960-luvun puolivälistä eteenpäin, sitoutumattomuus nousi selvästi neutralismin yli.[2] Sitoutumattomuuden tuominen kansainväliseen keskusteluun käsitteenä ja ulkopoliittisen linjan nimenä siis onnistui, tosin sen merkityssisällöstä ei vallinnut samanlaista konsensusta.

Sitoutumattomat maat pyrkivät paitsi tuomaan uuden käsitteen keskusteluun, myös erottamaan oman ulkopoliittisen linjansa perinteisestä puolueettomuudesta.

Sitoutumattomat maat pyrkivät paitsi tuomaan uuden käsitteen keskusteluun, myös erottamaan oman ulkopoliittisen linjansa perinteisestä puolueettomuudesta. Sitoutumattomien maiden kahdessa ensimmäisessä konferenssissa (Belgrad 1961 & Kairo 1964) puolueettomuudesta puhuttiin useissa julkisissa puheissa. Vaikka jotkin sitoutumattomat maat viittasivat itseensä puolueettomina (mm. Afganistan 1961 ja Kambodzha 1961 & 1964), yleisempää sitoutumattomien maiden retoriikassa oli esittää puolueettomuus negatiivisessa valossa. Tässä oli kyse myös oman linjan esittämisestä positiivisessa valossa: puolueettomuus oli passiivista, sitoutumattomuus taas aktiivista; puolueettomuus ulkopuolelle jättäytymistä ja kantaa ottamattomuutta, sitoutumattomuus taas toimintaa hyvien päämäärien puolesta. Tämänkaltainen retoriikka pyrki sekä korostamaan sitoutumattomuuden hyviä puolia, että selventämään lähikäsitteiden eroja. Puolueettomuuteen liitettiin puheissa usein erilaisia määreitä, kuten negatiivinen puolueettomuus, negative neutrality, passiivinen puolueettomuus, passive neutrality tai puolueeton puolueettomuus, neutral neutrality.

Sitoutumattomien maiden retoriikassa puolueettomuutta kuvattiin usein siihen historiallisesti liitetyillä negatiivisilla määreillä kuten eristäytymisellä, arkuudella ja päättämättömyydellä. Esimerkiksi Indonesian presidentti Sukarno korosti, että sitoutumattomuus ei ole puolueettomuutta: Sitoutumattomuus ei ollut puskurivyöhykkeenä blokkien välissä olemista tai kantaa ottamattomuutta. Ghanan presidentti Kwame Nkrumah taas samaisti puolueettomuuden isolationismiin ja korosti sitoutumattomuutta sen sijaan positiivisena linjana. Monet muutkin sitoutumattomien maiden edustajat korostivat sitoutumattomuutta aktiivisena politiikkana, joka ei edes yritä pyrkiä pitämään yhtä pitkää etäisyyttä molempiin blokkeihin asiasta riippumatta. Sen sijaan sitoutumista arvoihin (mm. rauha, tasa-arvo) ja moraaliin korostettiin.

Sitoutumattomien maiden retoriikassa puolueettomuutta kuvattiin usein siihen historiallisesti liitetyillä negatiivisilla määreillä kuten eristäytymisellä, arkuudella ja päättämättömyydellä.

Sitoutumattomuuden paremmuutta puolueettomuuteen nähden perusteltiin myös ajankohtaisella kansainvälisellä tilanteella: ydinaseiden ja kolonialismin maailmassa passiivinen sivuun jättäytyminen oli mahdotonta. Puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden välinen raja ei ollut kuitenkaan aina jyrkkä: puolueettomat Itävalta, Ruotsi ja Suomi kutsuttiin sitoutumattomien maiden toiseen konferenssiin Kairossa 1964 (tosin vain Suomi lopulta lähetti paikalle tarkkailijan). Toisaalta, vaikka sitoutumattomat maat pyrkivät erottamaan oman ulkopolitiikkansa puolueettomuudesta aktiivisuus-passiivisuus-dikotomian kautta, tämä oli osin myös retorinen kärjistys: myös Euroopan puolueettomat valtiot pyrkivät julkisessa retoriikassaan esittämään itsensä aktiivisina subjekteina kansainvälisissä suhteissa.

Häilyvä sitoutumattomuus?

Euroopan puolueettomat maat pyrkivät myös esittämään sitoutumattomuuden omasta ulkopolitiikastaan selvästi erillisenä kategoriana.[3] Kuten sitoutumattomienkin vastaavassa retoriikassa, tuomalla esiin eroja puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden välillä pyrittiin samalla myös määrittelemään omaa ulkopolitiikkaa ja esittämään se positiivisessa valossa. Se, mitä eroja korostettiin, riippui myös siitä, millaista puolueettomuuskäsitystä puhujan maa edusti: Sveitsin retoriikassa korostettiin sitoutumattomuuden olematonta suhdetta kansainväliseen lakiin siinä missä Sveitsin puolueettomuus oli ollut kiinteä osa kansainvälistä lakia 1800-luvun alusta asti. Suomen tapauksessa taas viitattiin sitoutumattomien lausuntojen varovaisuuden puutteeseen verrattuna Suomen pyrkimykseen olla lisäämättä kansainvälisiä jännitteitä.

Ruotsin 1960-luvun alkupuolen julkisessa retoriikassa Aasian ja Afrikan uusien valtioiden sanottiin useimmiten noudattavan neutralismia (sitoutumattomuutta), mutta joskus puhuttiin myös eräänlaisesta puolueettomuudesta tai viitattiin siihen, että nämä valtiot itse määrittelivät noudattavansa puolueettomuuspolitiikkaa. Ruotsin retoriikassa siis esitettiin käsitteiden välillä olevan jonkinlainen yhteys, mutta toisaalta Ruotsin puolueettomuuspolitiikka pyrittiin myös vahvasti erottamaan tästä ”eräänlaisesta puolueettomuudesta” tai neutralismista. Erottavina tekijöinä mainittiin esimerkiksi: sitoutumattomat vastustivat kaikkia sotilasliittoumia, pyrkivät käännyttämään muita seuraamaan samanlaista ulkopolitiikkaa ja olivat sitoutuneet ideologiseen puolueettomuuteen. Se, että Ruotsi haluaisi muodostaa minkäänlaisen puolueettoman blokin näiden valtioiden kanssa kiellettiin vahvasti.

Myös Suomen julkisessa retoriikassa puututtiin sitoutumattomuuden ja Suomen puolueettomuuden eroihin. Kuten Ruotsin retoriikassa, käsitteiden läheisyys näkyi: sitoutumattomien maiden sanottiin noudattavan puolueettomuutta, mutta eri tavalla kuin Euroopan valtiot. Eroina näiden linjojen välillä olivat mm. sitoutumattomien jyrkemmät kannanotot kansainvälisiin konflikteihin ja Euroopan valtioista poikkeavat taloudelliset intressit. Toisaalta Suomen ja Ruotsin julkisessa retoriikassa korostettiin myös solidaarisuutta sitoutumattomia maita kohtaan. Samankaltaisten ulkopoliittisten tavoitteiden esitettiin parantavan maiden välisiä suhteita.

Sveitsin sitoutumattomuutta koskevat lausunnot olivat huomattavasti kriittisempiä: Sitoutumattomuuteen ei nähty kuuluvan samanlaisia velvoitteita tai ulkopoliittista varovaisuutta kuin puolueettomuuteen. Sveitsin ulkoministeri Friedrich Traugott Wahlen viittasi (1965) neutralismiin ikävänä ja väärinkäsityksiin johtavana käsitteenä, joka vähensi pysyvän puolueettomuuden arvoa ulkopuolisten tarkkailijoiden silmissä. Myös Itävallan julkisessa retoriikassa korostettiin sitoutumattomuuden irrallisuutta kansainvälisestä laista ja erotettiin se selvästi Itävallan ulkopolitiikasta.

Sekä puolueettomat että sitoutumattomat valtiot halusivat esittää oman ulkopoliittisen linjansa ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä kansainväliselle yleisölle.

Se, että sekä sitoutumattomien että puolueettomien maiden julkisessa, usein kansainväliselle yleisölle suunnatussa retoriikassa pyrittiin selventämään näiden käsitteiden eroja osoittaa, että käsitteet olivat riittävän lähellä toisiaan, jotta väärinkäsitykset olivat mahdollisia. Toisaalta kyse ei ollut vain eron tekemisestä, vaan myös oman linjan erityispiirteiden korostamisesta negaation kautta: Sveitsin julkisessa retoriikassa Sveitsin puolueettomuuden erottivat  neutralismista pysyvyys ja suhde kansainväliseen lakiin; Ruotsin puolueettomuuden taas korostettiin Ruotsin julkisessa retoriikassa olevan jotain muuta kuin sitoutumista pysymiseen ideologioiden välissä tai ulkopuolella; sitoutumattomat maat taas esittivät konferensseissaan sitoutumattomuuden  passiivisuuden sijaan aktiivisena ja moraalisesti kantaaottavana. Sekä puolueettomat että sitoutumattomat valtiot halusivat esittää oman ulkopoliittisen linjansa ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä kansainväliselle yleisölle. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi ei ollut tarpeen pelkästään oikeuttaa omia valintoja, vaan myös määritellä käsitteitä ja niiden suhteita toisiinsa.

Teksti perustuu Onerva Alasen syksyllä 2022 tarkastettavaan väitöskirjaan An expression of responsibility – Conceptualizing and justifying neutrality and non-alignment in the 1960s Cold War.

 

Putinin Ukrainan sota päätti kylmän sodan jälkeisen välirauhan  Euroopassa, teki suurvaltasuhteet uudelleen ajankohtaisiksi ja myllersi eurooppalaisen turvallisuusrakenteen ja kansainvälisen politiikan. 

Alusta- ja Politiikasta-verkkojulkaisujen artikkelisarja tarjoaa näkökulmia suurvaltasuhteiden nykytilaan ja avaa kylmän sodan aikaa ja lähihistoriaa nykytilanteen taustalla. Eri tieteenalojen tutkijat avaavat artikkeleissa nykytilannetta ja historiaa omaan tutkimukseensa ja asiantuntemukseensa nojaten. Artikkelisarja on valmisteltu ja julkaistaan yhteistyössä verkkolehtien välillä.

Alusta ja Politiikasta ovat tutkijayhteisölähtöisiä, yhteiskuntatieteellistä ja myös muuta tutkimusta yleistajuistavia verkkojulkaisuja.

 

Lähteet ja kirjallisuus (valikoima):

Agius, Christine, The Social Construction of Swedish Neutrality – Challenges to Swedish identity and sovereignty. Manchester University Press: Manchester, 2006.

Conference of Heads of State and Governments of Non-Aligned Countries, Cairo, October 5 – 10, 1964, Ministry of National Guidance Information Administration: Cairo – United Arab Republic, 1964.

Dinkel, Jürgen, “’Third world begins to flex its muscles’ – The Non-Aligned Movement and the North-South conflict during the 1970s.” in Bott, Sandra & Hanhimäki, Jussi M. & Schaufelbuehl, Janick Marina & Wyss, Marco (eds.), Neutrality and Neutralism in the Global Cold War – Between or within the blocs?. Routledge: London & New York, 2016, p. 108–123.

Dinkel, Jürgen, The Non-Aligned Movement: Genesis, Organization and Politics (1927–1992). New Perspectives on the Cold War: 5. Brill: Leiden & Boston, 2019. Translated by Alex Skinner from Dinkel, Jürgen, Die Bewegung Bündnisfreier Staaten.

Documents on Swedish Foreign Policy 1960–1965. Royal Ministry of Foreign Affairs: Stockholm, 1961–1966.

Fischer, Thomas and Möckli, Daniel, “The Limits of Compensation – Swiss Neutrality Policy in the Cold War”, Journal of Cold War Studies Vol. 18, No. 4, Fall 2016, p. 12–35.

Hakovirta, Harto, East-West Conflict and European Neutrality, Oxford University Press: Oxford, 1988.

Mates, Leo, Nonalignment – Theory and Current Policy, The Institute of International Politics and Economics: Belgrade & Oceana Publications, Inc: Dobs Ferry, New York, 1972. (alkuperäisteos Nesvrstanost – Teorija I Savremana Praksa 1971, Institut za medunarodnu politiku i privredu: Beograd 1971)

Mayrzedt, Hans & Hummer, Waldemar, 20 Jahre österreichische Neutralitäts- und Europapolitik (1955–1975): Dokumentation, Teilband I & II. Schriftenreihe der Österreichischen Gesellschaft für Aussenpolitik und Internationale Beziehungen: Band 9/1. Wilhelm Braummüller: Wien, 1976.

Mueller, Wolfgang, A Good Example of Peaceful Coexistence? The Soviet Union, Austria, and Neutrality, 1955–1991. Zentraleuropa-Studien: Band 15. Verlag der Österreichische Akademie der Wissenschaften: Wien, 2011.

Müller, Leos, Neutrality in World History. Themes in World History. Routledge: London & New York, 2019.

Neuhold, Hanspeter, “Austrian Foreign and Security Policy: Squaring the Circle Between Permanent Neutrality and Other Pillars of Austria’s International Status” in Suppan, Arnold & Mueller, Wolfgang (Eds.), Peaceful Coexistence or Iron Curtain?: Austria, Neutrality, and Eastern Europe in the Cold War and Détente, 1955–1989. Europa Orientalis: 7. LIT: Wien & Berlin, 2009, 82–99.

Prashad, Vijay, The Darker Nations: A People’s History of the Third World. A New Press People’s History. The New Press: New York & London, 2007.

Rainio-Niemi, Johanna, The Ideological Cold War: The Politics of Neutrality in Austria and Finland. Routledge: New York, 2014.

Rakove, Robert B., “Two Roads to Belgrade: the United States, Great Britain, and the first nonaligned conference.” Cold War History, 3/14, 2014, 337–357.

Schindler, Dietrich, Dokumente zur schweizerischen Neutralität seit 1945 – Berichte und Stellungnahmen der schweizerischen Bundesbehörden zu Fragen der Neutralität 1945–1983. Paul Haupt: Bern & Stuttgart, 1984.

Skinner, Quentin, Visions of Politics: Volume 1, Regarding Method, Cambridge University Press: Cambridge, 2002.

The Conference of Heads of State or Government of Non-Aligned Countries, Belgrade, September 1-6, 1961, Publicisticko-Izdavacki Zavod Jugoslavija: Beograd, 1961.

Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja 1960–1965. Ulkoministeriön julkaisuja: Helsinki, 1961–1966.

Willets, Peter, The Non-Aligned Movement – The Origins of a Third World Alliance, Frances Pinter Ltd: London, 1978..

[1] Belgradissa 1961 kokoontui The Conference of Heads of State or Government of Non-Aligned Countries ja Kairossa 1961 Conference of Heads of State and Governments of Non-Aligned Countries. Myös konferenssien julkisissa puheissa non-alignment oli selkeästi käytetympi käsite.

[2] Analyysi pohjautuu Google N-Gramiin [https://books.google.com/ngrams], jossa on omat heikkoutensa (mm. painottuminen tietokirjoihin), mutta siitä saa kuitenkin hyvän yleiskuvan käsitteiden käytöstä englanninkielisessä kirjallisuudessa. Myös kirjallisuus tukee analyysia, kts. Esim. Dinkel 2016.

[3] Sitoutumattomiin maihin viitattiin Euroopan puolueettomien maiden julkisessa retoriikassa yleensä käsitteellä neutralismi/neutralistit.