Modernin organisaatioajattelun kulmakiviä ovat olleet tuotannon rationaalinen suunnittelu ja mekaaninen lähestymistapa työnteon prosesseihin. Tätä lähestymistapaa haastamaan on viime aikoina noussut työssä koettujen tunteiden ja merkitysten painottaminen mielekkään ja tehokkaan työn rakennusaineksina. On puhuttu maailman uudelleen lumoutumisesta, kun nykyorganisaatioiden toimintaa ohjaavat yhä enemmän aitouden vaatimus eli organisaatioiden uskollisuus omille juurilleen ja arvoilleen, refleksiivisyys sekä artefaktien, brändien, retoriikan ja rituaalien keinoin tuotettavat emotionaaliset vaikutelmat (Suddaby ym. 2017).
Kysymys on siitä, pystyykö organisaatio kehittämään rationaalisten tavoitteidensa ympärille sellaisen kulttuurisen kehän ja “luonteen”, joka inspiroi työntekijöitä ja puhuttelee asiakkaita.
Merkityksellisyys ja työhön liittyvät positiiviset affektiiviset kokemukset voivat olla vielä akuutimpia tarpeita itsenäisesti työtään tekeville kuin työsuhteessa työskenteleville ja sikäli turvatummassa asemassa oleville henkilöille.
Itsenäisesti työskentelevien on havaittu tarvitsevan merkityksiä ja rituaaleja “maadoittamaan” arkea sekä tuomaan jatkuvuuden ja turvallisuuden kokemusta epävarmojen työtilanteiden keskelle (Petriglieri ym. 2019). Monille nämä jatkuvuuden ja turvallisuuden kokemukset ovat kummunneet työtiloista: niistä on saattanut muodostua ikään kuin hiljaisia “työkavereita”, jotka ovat muotoutuneet ja kasvaneet käyttäjänsä kanssa, kantavat materiaalisuudessaan tämän prosessin historiaa ja siten tukevat rutiinien muodostumista. Henkilökohtaisin tilamme koti on yhä useammin toteuttanut työtilan tehtävää korona-aikana, mutta perheenjäsenten erilaiset tarpeet ja kotiin liittyvät muut merkitykset ja odotukset voivat myös tehdä kodin tilasta jännitteisen paikan.
Työtilojen tuottamat kannattelevat elämykset ovat tärkeä osa yhteisöllisten työtilojen toimintamallia, kuten esimerkiksi de Vaujany ym. (2019), Endrissat ym. (2021) ja Jakonen ym. (2017) ovat tutkimuksissaan osoittaneet. Nämä etenkin itsenäisesti työskenteleviä palvelevat tilat heijastelevat voimakkaasti urbaania elämäntyyliä, ja niitä onkin markkinoitu odottamattomien kohtaamisten tuomilla mahdollisuuksilla. Elämyksellisyyttä on näissä tiloissa pyritty tiivistämään yhteisöllisillä rituaaleilla, kuten laadukkaan kahvin ympärillä tapahtuvilla kohtaamisilla, after work -juhlilla sekä muilla energiseen ja tempaavaan ilmapiiriin tähtäävillä epämuodollisilla sosiaalisilla käytännöillä. Yhteisöllisiä työtiloja on myös kritisoitu yhteisöllisyyden tuotteistamisesta: sen lisäksi että tilojen käytöstä maksetaan, käyttäjien odotetaan osallistuvan tilan luonteeseen kuuluvan yhteisöllisyyden rakentamiseen (Endrissat ym. 2021; Jakonen ym. 2017). Jos tilan ilmapiiri ei miellytä, hyviä “viboja” etsivät yhteisöllisten työtilojen käyttäjät vaihtavat herkästi paikkaa esimerkiksi kahvilaan tai kotiin. Tilan uutuus sinänsä pystyy tarjoamaan erityisen voimakkaan affektiivisen ja esteettisen kokemuksen, mikä myös kannustaa liikkuvuuteen eri tilojen välillä (Liegl, 2014). Yhteisöllisten työtilojen yhteisöllisyyden onkin kuvattu olevan hetkellistä, kehkeytyvää ja herkästi liudentuvaa laatua.
Yhteisöllisiä työtiloja on myös kritisoitu yhteisöllisyyden tuotteistamisesta: sen lisäksi että tilojen käytöstä maksetaan, käyttäjien odotetaan osallistuvan tilan luonteeseen kuuluvan yhteisöllisyyden rakentamiseen.
Väitöskirjani käsitteli hiukan erityyppistä yhteisöllistä työtilaa: etätyöjaksoa Lounais-Suomen, Ahvenanmaan tai Saarenmaan saariston maaseutumaisissa ympäristöissä yhdessä kollegojen kanssa tai yksin. Etätyöjaksot järjestettiin aiemman tutkimusprojektin toimesta kokeiluna yhteistyössä paikallisten kuntien toimijoiden sekä yrittäjien kanssa, alkuperäisinä tavoitteinaan tutkia tällaisen järjestelyn hyötyjä työntekijälle sekä tukea etätyöläisille suunnattujen palvelujen kehittämistä. Työn ja asumisen tilat järjestyivät paikkakunnilla olemassa olevista fasiliteeteista: perinteisistä saaristohuviloista, majataloista ja toimistohotelleista. Osa tarjolla olevista tiloista edusti perinteistä saaristoarkkitehtuuria, toiset modernimpaa tyyliä, mutta asumalla ja elämällä tässä ympäristössä etätyökokeilijat kytkeytyivät viikon mittaisen jakson ajaksi maaseutukylien rytmiin ja elämänmenoon.
Etätyökokeiluun, jossa vastineeksi tutkimukseen osallistumisesta sai ilmaisen majoituksen ja työtilat saaristossa, ilmoittautui erityisesti pienissä yrityksissä, mukaan lukien perheyrityksissä työskenteleviä luovia tietotyöläisiä. Aineistoni kattoi kaikkiaan 49 henkilöä. Yksinyrittäjiä heistä oli kolmannes. Valtaosa osallistui kokeiluun 2−5 kollegan ryhmissä. Itse valitut ryhmät saattoivat muodostua läheisistä työtovereista tai etäisemmistä oman verkoston jäsenistä. Aineisto koostui sekä ryhmähaastatteluista että kolmiportaisesta pitkittäiskyselystä.
Aineiston analyysistä kävi selvästi ilmi, että etätyöjakso tuotti kokeilijoille hyötyjä monella osa-alueella. Saaristossa tehtiin luovaa työtä ja ideoitiin tuotteita, kehitettiin työmenetelmiä, mutta myös vitsailtiin ja naurettiin, seikkailtiin ympäristössä sekä uppouduttiin syvällisiin keskusteluihin kollegojen kanssa työn olosuhteista, urista ja tulevaisuuden unelmista.
Haastatteluista välittyi, että tässäkin “yhteisöllisessä työtilassa” muodostui oma erityinen, omintakeinen ilmapiirinsä. Tätä ilmapiiriä ja sen muodostumiseen vaikuttaneita tekijöitä lähdin väitöstyössäni erityisesti jäljittämään.
Haastatteluista välittyi, että tässäkin “yhteisöllisessä työtilassa” muodostui oma erityinen, omintakeinen ilmapiirinsä. Tätä ilmapiiriä ja sen muodostumiseen vaikuttaneita tekijöitä lähdin väitöstyössäni erityisesti jäljittämään.
Koska interventio perustui henkilöiden tilalliseen siirtymään, työni ydin rakentui kehollisen kokemuksen ja tilan välisen dynamiikan tarkastelulle, joka on tehty fenomenologisella otteella (Merleau-Ponty, 1945/2012). Merleau-Pontyn mukaan tapamme havaita maailmaa palautuu keholliseen tilakokemukseemme, jonka pohjalta tulkitsemme kulloistakin ympäristöämme ja etsimme paikkaamme siinä. Totunnaisen ympäristösuhteen rikkoutumisen ja saaristokokemuksen erityisyyden teoretisoimiseksi olen käyttänyt antropologista liminaalin käsitettä tutkimustani läpileikkaavana sekä fenomenologista teoriaa täydentävänä käsitteenä.
Urbaaneihin yhteisöllisiin työtiloihin verrattuna siirtymä saaristoon oli kokonaisvaltaisempi kokemus. Jo saariston maantieteestä johtuva eristyneisyys tekee sen, että tällaiselle retkelle ei lähdetä aivan hetken mielijohteesta. Kokeilijat olivat motivoituneita, ja heistä monella oli jokin erityinen projekti tai tavoite varattuna saaristojaksolle, henkilökohtaisesti tai yhdessä kollegojen kanssa.
Saaristoympäristössä oli paljon sellaista, mikä viehätti silmää, ja luonnonympäristö rentoutti ja rauhoitti sykettä yleisesti. Kaikesta ennakkovarautumisesta huolimatta uuden ympäristön kokeminen aisteilla ja keholla – ja orientoituminen työskentelemään siellä – onnistui yllättämään, hätkähdyttämään ja myös huvittamaan kokeilijoita. Paikallinen materiaalinen todellisuus poikkesi urbaaniin tietotyöhön liittyvistä mielikuvista. Oman työprosessin sopeuttaminen näihin perinteikkäisiin ja omintakeisiinkin olosuhteisiin – ja tämän kokeminen ja reflektointi yhdessä kollegojen kanssa – oli siinä määrin paradoksaalinen kokemus, että se synnytti tulkintani mukaan luovan liminaalitilan (Turner, 1980).
Liminaalilla tilalla tarkoitetaan sosiaalisen rakenteen tasojen väliin jäävää katvealuetta. Sillä on ollut suuri merkitys perinteisessä siirtymäriitissä: liminaalitila on syntynyt kun kokelaat ovat ottaneet etäisyyttä arjen muodollisiin sosiaalisiin rakenteisiin ja astuneet ikään kuin tyhjiöön, jossa he ovat tutustuneet oman kulttuurinsa syvärakenteisiin erilaisin draamallisin ja performatiivisin keinoin ja voimakkaasti oman kehollisen kokemuksen kautta. Liminaalisuutta on kuvattu tilaksi, jossa on vähimmäismäärä aktuaalisuutta ja vastaavasti maksimaalisesti potentiaalisuutta (Greco & Stenner, 2017). Jaettuna kokemuksena liminaalitila on omiaan synnyttämään voimakasta yhteisöllisyyttä.
Liminaalin tilan tavoin ulkoiset, normatiiviset odotukset jäivät saaristossa taka-alalle, ja eletyt kokemukset määrittivät arjen muotoutumista. Erilaisia tiloja, pihoja ja parvekkeita kokeiltiin uteliaasti työtiloina. Elämisen rytmit syntyivät pitkälti sen pohjalta, mikä tuntui ryhmässä siinä hetkessä hyvältä.
Liminaalin tilan tavoin ulkoiset, normatiiviset odotukset jäivät saaristossa taka-alalle, ja eletyt kokemukset määrittivät arjen muotoutumista. Erilaisia tiloja, pihoja ja parvekkeita kokeiltiin uteliaasti työtiloina. Elämisen rytmit syntyivät pitkälti sen pohjalta, mikä tuntui ryhmässä siinä hetkessä hyvältä. Monet päätyivät rytmittämään saariston arkea yhteisillä retkillä ympäristöön. Myös työskentelytavoissa haettiin rytmistä vaihtelua itsenäisen työskentelyn ja ryhmäkeskustelujen vuorottelulla. Saariston rauhassa työhön saattoi hyvin keskittyä silloin kuin oli sen aika – joskus innostuneet kokeilijat kävivät illallakin projekteihinsa ja tulevaisuuden visioihinsa liittyviä keskusteluja. Näin päivien rytmitys sai palapelinomaisen muodon, ja erilaiset ilmapiirit seurasivat toisiaan. Merellinen, rauhoittava maisema ja äänimaailma muodostivat taustan tässä tilanteessa ja ympäristössä kehkeytyneille käytännöille, ja yksinkertaisimmillaan työstä pystyi levähtämään ihan vain suuntaamalla katseensa ikkunasta saaristoluontoon ja sen asukkien edesottamuksiin.
Saaristokokemus tuotti juuri sellaisia odottamattomia kohtaamisia, inspiraatiota ja pidäkkeetöntä innostumista, joita yhteisöllisten työtilojen on parhaimmillaan ajateltu tuottavan. Toisaalta Merleau-Pontyn fenomenologisen teorian mukaan emme kohtaa ympäristön ärsykkeitä välittömästi ja sellaisinaan, vaan kehollisesti sedimentoituneiden kokemusten ja tottumusten (habit) kautta. Voi sanoa, että ympäristön havainnoiminen ja siinä toimiminen peilaa meille meitä itseämme takaisin.
Saaristojakso muodosti oman maailmansa, mutta kokeilijat olivat samanaikaisesti akuutisti tietoisia työoloista, joista he olivat tulleet ja joihin heidän tuli saaristojakson jälkeen palata. Saaristojakso saattoi tehdä kipeästikin tietoiseksi toiveista ja tarpeista, jotka olivat toistaiseksi jääneet työuralla täyttymättä. Dramaattisimmillaan kokeilu toi osallistujien ulottuville näkymän kokonaan vaihtoehtoisesta elämäntavasta.
Saaristojakso saattoi tehdä kipeästikin tietoiseksi toiveista ja tarpeista, jotka olivat toistaiseksi jääneet työuralla täyttymättä.
Toisaalta kokeilu antoi aineksia soveltaa myöhemmin työn arkeen uusia, saaristossa kehitettyjä käytäntöjä ja menetelmiä. Se, kuinka pitkälle tulevaisuuteen saariston kokemukset antoivat eväitä ei ollut tutkimukseni piirissä. Tiedossa kuitenkin on, että ainakin yksi kokeilija teki pian jakson jälkeen päätöksen isosta työuran muutoksesta. Saaristojakso antoi kokeilijoille liminaalin tilan tavoin aineksia tehdä isoja tai pieniä elämänmuutoksia kunkin yksilöllisen työ- ja elämäntilanteen pohjalta.
Liminaalit tilat voivat tuoda työn arkeen lumoa, taikaa ja innostusta. Hieman pitkäkestoisempina, kuten saaristojaksojen tapauksessa, ne ehtivät herättää myös monenlaista kriittistä ajattelua.
Luovassa ja ennakkoluulottomassa liminaalitilassa töiden strateginen suunnittelu ja visiointi voi ottaa isoja askelia eteenpäin. Myös oman uran ja elämäntilanteen läpikäynti sopii liminaaliin tilaan – pandemian aiheuttamat katkokset ovat jo tehneet elämänmuutokset ja omien arvojen pohdinnan monelle ajankohtaiseksi.
Korona-aikana työskentely isoissa toimistotiloissa on usein ollut mahdotonta. Kun kollegojen tapaaminen on harvinaista, tapaamisiin voisi panostaa järjestämällä ne erityisissä paikoissa, joissa on vapautta toimistoihin verrattuna. Tilapäinen oleskelu maaseudun väljässä ja luonnonläheisessä ympäristössä pienellä ryhmällä voi tuoda sellaista turvaa ja rauhoittumista, jota moni pandemian aiheuttamien pettymysten ja stressin keskellä kaipaa. Luovassa ja ennakkoluulottomassa liminaalitilassa töiden strateginen suunnittelu ja visiointi voi ottaa isoja askelia eteenpäin. Myös oman uran ja elämäntilanteen läpikäynti sopii liminaaliin tilaan – pandemian aiheuttamat katkokset ovat jo tehneet elämänmuutokset ja omien arvojen pohdinnan monelle ajankohtaiseksi.
Lähteet:
de Vaujany, F., Dandoy, A., Grandazzi, A., & Faure, S. (2019). Experiencing a new place as an atmosphere: A focus on tours of collaborative spaces. Scandinavian Journal of Management, 35(2), 101030.
Endrissat, N., & Leclercq-Vandelannoitte, A. (2021). From sites to vibes: Technology and the spatial production of coworking spaces. Information and Organization, 31(4), 100353.
Greco, M., & Stenner, P. (2017). From paradox to pattern shift: Conceptualising liminal hotspots and their affective dynamics. Theory & Psychology, 27(2), 147–166.
Jakonen, M., Kivinen, N., Salovaara, P., & Hirkman, P. (2017). Towards an economy of encounters? A critical study of affectual assemblages in coworking. Scandinavian Journal of Management, 33(4), 235–242.
Merleau-Ponty, M. (2012). Phenomenology of perception (D. A. Landes, Trans.). Routledge. (Alkuperäinen versio julkaistu 1945)
Petriglieri, G., Ashford, S. J., & Wrzesniewski, A. (2019). Agony and ecstasy in the gig economy: Cultivating holding environments for precarious and personalized work identities. Administrative Science Quarterly, 64(1), 124–170.
Suddaby, R., Ganzin, M., & Minkus, A. (2017). Craft, magic and the re-enchantment of the world. European Management Journal, 35(3), 285–296.
Turner, V. (1980). Social dramas and stories about them. Critical Inquiry, 7(1), 141–168.
Vesala, H. (2021). Grounded transformations: Body, space and creativity in an increasingly virtual world of work. (Julkaisu No. 518) [Väitöskirja, Tampereen yliopisto]. Trepo.
