Sotien oikeuttamisen pitkä historia ja Venäjän ”sotilaallinen erikoisoperaatio” Ukrainassa

Ensimmäisten sivilisaatioiden synnystä lähtien sota on kuulunut jokaisen sukupolven aikalaiskokemuksiin – joko välillisesti tai omakohtaisesti koettuna.

Rauhan aikana sotakoneiston olemassaolo ja sotilaallinen varustautuminen muistuttavat sodan mahdollisuudesta. Materiaalisen ja sotilaallisen varautumisen lisäksi yhteisöt ja valtiot pitävät yllä sodan mahdollisuutta puhumalla sodasta ja esittämällä perusteluja sodan oikeuttamiseksi. Tavallisesti hyökkäyssodan osapuoli lanseeraa nämä hyökkäyssodan oikeuttamiseen tähtäävät perustelut sodanjulistuksen yhteydessä. Tyypillisesti hyökkäävä osapuoli perustelee toimensa välttämättömänä reaktiona vastapuolen aiemmin tekemiin tai suurella todennäköisyydellä tulevaisuudessa tapahtuviin väärinkäytöksiin.

Hyökkäyssodan aloittaja väittää kohdemaan johdon tehneen tai suunnitelleen asioita, jotka ovat sille potentiaalinen uhka, provokaatio. Sotaretoriikassa vastapuolesta ei ainoastaan tehdä ”vihollista” vaan sodan syypää ja konfliktin ”todellinen” alkuunpanija. Näin hyökkäyssota naamioidaan välttämättömäksi puolustussodaksi.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 pysäytti maailman. Moni halusi viimeiseen saakka uskoa, ettei Putin hyökkäisi Ukrainaan. Euroopassa oli tuudittauduttu ajatukseen, että sodat voidaan diplomatian keinoin rajata sen ulkopuolelle, Lähi-Itään tai Afrikkaan.

Kun sota Syyrian sijaan onkin yhtäkkiä Ukrainassa, ajatus oman maan joutumisesta sotatilaan herättää uudenlaisia ja epäilemättä aiheellisia pelkotiloja. Kaksi vuotta maailmaa ja sen taloutta riepotellut koronakriisi työnnetään syrjään uuden maailmantaloutta ja -järjestystä järisyttävän katastrofin tieltä. Ukrainan sodan myötä pakolaistulvat eivät tulvi enää Syyriasta, Irakista ja Afganistanista vaan Euroopan rajojen sisäpuolelta. Uutiskuvat Venäjän armeijan ukrainalaiseen (sekä venäläiseen) siviiliväestöön kohdistuneista pommituksista Mariupolin satamakaupungissa ovat varsin ahdistavia. Useita kaupungin asuinkortteleita on tuhoutunut maan tasalle ja käsillä on valtava humanitaarinen katastrofi. Tarkoituksellinen ja säälimätön siviilikohteiden pommittaminen näyttäytyy terrorikeinona, jolla Putinin johtama Venäjä pyrkii kukistamaan ukrainalaisten vastarinnan ja saavuttamaan hyökkäyssodalleen asettamansa tavoitteet.

Kuvat Butshan kaupungissa mielivaltaisesti teloitetuista siviileistä ja joukkohaudoista kertovat niin ikään hyökkääjän julmuudesta ja pahantahtoisuudesta. Sodan jatkuessa inhimillisen kärsimyksen määrä kasvaa myös hyökkääjän puolella: tuhansia venäläisiä sotilaita on kuollut tai haavoittunut. Myös talouspakotteet vaikuttavat tuntuvasti venäläisten elintasoon ja elämisen mahdollisuuksiin.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2019 antologian Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Olin teoksen toimittaja yhdessä Ollimatti Peltosen kanssa. Teoksessa tarkasteltiin sitä, millä keinoin sotia ja konflikteja on oikeutettu aina Egyptin ja Assyrian kulttuureista 1900-luvun sotiin. Analysoimme kirjassa niitä retorisia ja ideologisia keinoja, joilla sotia ja väkivaltaisia konflikteja on perusteltu ja ”myyty” suuremmalle väestölle. Putinin ja hänen lähipiirinsä käyttämissä sodan perusteluissa on paljon historiallista jatkuvuutta.

Konfliktin alusta asti Venäjä on aktiivisesti perustellut hyökkäyssotaansa välttämättömänä reaktiona vastapuolen venäläisvähemmistöön kohdistamiin vääryyksiin.

Konfliktin alusta asti Venäjä on aktiivisesti perustellut hyökkäyssotaansa välttämättömänä reaktiona vastapuolen venäläisvähemmistöön kohdistamiin vääryyksiin. Ennaltaehkäisevän sodan retoriikkaa, jossa hyökkäyksen kohde esitetään syyllisenä konfliktiin, on esiintynyt esimerkiksi Uus-Assyrian kuninkaiden ja Rooman konsuleiden ja keisarien käyttämässä sotaretoriikassa. Voidaan puhua eräänlaisesta hyökkääjän ”uhriutumisesta”. Ennen toista maailmansotaa Hitlerin johtama Saksa esiintyi uhrina, jota pahat länsivallat ja bolsevikit olivat kohdelleet epäoikeudenmukaisesti. Kiinnostavasti tätä uhriutumisen logiikkaa hyödynnettiin myös Neuvostoliitossa. Siellä väkivalta ja terrori esitettiin oikeutettuna reaktiona kommunistipuolueen tuhoamista suunnittelevia tahoja kohtaan.

Vladimir Putinin käyttämä sotaretoriikka noudattaa kaavaa, jonka voi tunnistaa monista historian aiemmista konflikteista. Putinin esittämissä perusteluissa sota Ukrainaa vastaan on oikeutettu ja välttämätön reaktio Naton laajentumispyrkimyksiin.

Putinin valtiojohdon mukaan kyseessä on tosiasiallisesti puolustussota ja reaktio siihen sotilaalliseen uhkaan, jonka Nato-maat ja Ukraina ovat luoneet Venäjää vastaan. Sotaretoriikka on Venäjällä hienosäädetty äärimmilleen toteuttamaan valtion määrittämää propagandistista ”totuutta”: termit ”sota”, ”hyökkäys” ja ”invaasio” ovat Venäjällä kiellettyjä termejä kutsuttaessa Ukrainan konfliktia. Sitä vastoin sallituksi käsitteeksi on lanseerattu ”sotilaallinen erikoisoperaatio”. Vääränlaisten näkemysten ja käsitteiden levittämisestä voi seurata 15 vuoden vankeustuomio.

Putinin ja valtion kontrolloiman mediakoneiston johdonmukaisen tiedotuslinjan mukaan ”sotilaallisen erikoisoperaation” välityksellä suojellaan paitsi Ukrainassa asuvaa venäläisväestöä myös Venäjän omaa suvereniteettia, Venäjän kansaa ja sen oikeutta elää venäläisten arvojen mukaisesti. Tämän propagandan mukaan Nato on itse aloittanut konfliktin pyrkiessään Venäjän eräänlaiseen piirittämiseen ja eristämiseen, sekä uhatessaan Venäjää ydinaseillaan. Venäjän valtiollisten tiedotusvälineiden mukaan Ukrainassa oli valmisteltu venäläisiä vastaan suunnattua biologista asetta. Muun muassa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin esittämien väitteiden mukaan Ukrainaan oli perustettu Yhdysvaltojen avustuksella laboratorioita, joissa kehiteltiin taudinaiheuttajia. Näitä viruksia oli tarkoitus levittää Venäjälle muun muassa lepakoiden, jyrsijöiden ja matelijoiden avulla. Nykyisen pandemian aikakaudella tällaiset väitteet hirvittävästä biologisilla aseilla tehtävän hyökkäyksen suunnittelemisesta ovat omiaan herättämään venäläisissä konkreettista pelkoa ja vastenmielisyyttä Ukrainaa, Yhdysvaltoja ja Natoa:a kohtaan.

Toinen merkittävä seikka sodankäynnin perusteluissa on ollut vastustajan demonisointi (Peltonen & Peltonen 2019, 278–279). Useissa historian eri aikakausina käydyissä konflikteissa vastapuolen sotilaat sekä johtajat esitetään epäinhimillistäen ja syrjivin termein. Vastapuolen sotilaista ja heidän johtajistaan tehdään petomaisia, hirvittäviä, moraalisesti likaisia, rumia ja saastaisia väkivallan oikeutettuja kohteita. Hyökkääjän retoriikassa sotilaallinen invaasio esitetään naapurimaan johtajien oikeutettuna ”puhdistuksena”. Näin sodasta tehdään ikään kuin pyhä konflikti, jolla vastustajan paholaismainen hallitsija tai valtaeliitti poistetaan vallasta. Konfliktin väitetään palvelevan hyökätyn alueen paikallisväestöä, jota heidän johtajansa ovat kohdelleet väärin. Näin toimivat muun muassa Assyrian kuninkaat, jotka kuninkaallisissa piirtokirjoituksissa halvensivat vastapuolen kuninkaita maagisiin keinoihin turvautuneiksi kelvottomiksi hallitsijoiksi. Sota oli Assyrian kuninkaille täten jumalallinen, moraalinen velvollisuus rangaista väärintekijöitä ja ”vapauttaa” asukkaat pahan hallitsijan alaisuudesta (Luukko 2019, 54–57).

Hyökkääjän retoriikassa sotilaallinen invaasio esitetään naapurimaan johtajien oikeutettuna ”puhdistuksena”. Näin sodasta tehdään ikään kuin pyhä konflikti, jolla vastustajan paholaismainen hallitsija tai valtaeliitti poistetaan vallasta. Konfliktin väitetään palvelevan hyökätyn alueen paikallisväestöä, jota heidän johtajansa ovat kohdelleet väärin. Näin toimivat muun muassa Assyrian kuninkaat, jotka kuninkaallisissa piirtokirjoituksissa halvensivat vastapuolen kuninkaita maagisiin keinoihin turvautuneiksi kelvottomiksi hallitsijoiksi.

Keskiajan ristiretket oikeutettiin samankaltaisella retoriikalla. Islaminuskoiset viholliset nähtiin paholaisen palvelijoina, jotka olivat häpäisseet kristittyjen pyhän maan. Ristiretkipropagandassa ja -ideologiassa kristityt ritarit olivat uljaita Kristuksen sotureita, kun taas moraaliltaan alempiarvoisten ja taiteessa rumiksi ja groteskeiksi kuvattujen saraseenien väitettiin raiskaavan kristittyjä neitsyitä ja tekevän heistä jalkavaimojaan (Tamminen 2019, 134–141).

Putinkin on demonisoinut vastustajansa nimittämällä Ukrainan johtoa ”terroristeiksi”, sekä ”narkomaanien ja uusnatsien joukoksi”. Toisin sanoen Ukrainan johtajat ovat siis Putinin mukaan tehneet Ukrainan kansalle vääryyttä ja johtavat sitä hirmuvallalla. Tässä retoriikassa, joka on kohdistettu varsinkin Venäjän kansalaisille sekä Ukrainassa asuville venäläisille, Putinin ”sotilaallinen erikoisoperaatio” esitetään oikeuttavana reaktiona syrjäyttää Ukrainan moraalisesti väärämielinen hallinto. Sen tarkoituksena on ”denatsifioida” Ukraina eli vapauttaa Ukraina ja Eurooppa vaarallisista natseista. Venäjän valtiollisen uutistoimiston Ria Novostin  3.4.2022 julkaisema artikkeli ilmentää osuvasti tätä sotaretoriikkaa ja vastustajan demonisointia. Kolumnissa todetaan, että Ukraina on natsien johtama maa, jonka natsimielisyys on vain vahvistunut itsenäisyyttä ajavien poliittisten liikkeiden myötä vuodesta 1989 lähtien. Läntisen Euroopan tukema Ukrainan natsivalta sitä vastoin on vaarallisempaa kuin 1930-luvun Saksassa. Artikkelissa mainitaan, että Ukrainan ”denatsifikaatio” voi viedä yhteensä 25 vuotta, mikä vihjailee sen suuntaan, ettei Venäjä aio luovuttaa Ukrainan suhteen helpolla. Verisen ja laajamittaisen hyökkäyssodan ja siitä seuraavan ”denatsifioinnin” uskotellaan artikkelissa palvelevan paitsi Ukrainassa asuvia venäläisiä myös koko Ukrainan kansaa.

Venäjän sota Ukrainaa vastaan kumpuaa nationalismin aatemaailmasta. Suuri osa Euroopan 1800–1900-luvulla käydyistä sodista käytiin kansakunnan puolesta. Nationalismilla perustellut sodat esitettiin välttämättömiksi, koska niillä puolustettiin kansan oikeuksia, vapautta ja olemassaoloa. Nationalistisessa sotaretoriikassa ”kansakunnaksi” kutsutulla kollektiivilla on täysi oikeus suojella kunniaansa ja tulevaisuuttaan sotimalla. Jokaisen kansalaisen velvollisuus taas oli sotia oman kansakuntansa puolesta (Jalonen 2019, 223–229).

Putin kannattajineen perustaa valtansa ajatukseen ortodoksisen äiti Venäjän pyhyydestä sekä slaavien yhteisestä kielestä ja menneisyydestä. Putin on kirjoittamassaan artikkelissa On the historical unity of Russians and Ukrainians, (joka julkaistiin venäjäksi ja englanniksi presidentin virallisilla internetsivustolla 12. heinäkuuta 2021) todennut, että Venäjän, Valko-Venäjän, ja Ukrainan asukkaat kuuluvat kaikki samaan muinaiseen kansakuntaan, jonka juuret ovat 800-luvulla perustetussa Kiovan suuriruhtinaskunnassa. Venäläisillä ja ukrainalaisilla on tuhatvuotinen yhteinen historia, sama uskonto ja kieli. Länsivallat ja Ukrainan länsimieleinen johto ovat sitä vastoin tehneet Ukrainasta – joka Putinin mukaan todellisuudessa kuuluu Venäjään – venäläisvastaisen puskurin, jolla uhataan paitsi Venäjän kansaa sekä tehdään vääryyttä ukrainalaisille. Koska Yhdysvallat liittolaisineen – yhdessä läntisten turmelevien arvojen kanssa – uhkaavat Venäjän kansan olemassaoloa, on sen puolustaminen ennaltaehkäisevällä ”sotilaallisella erikoisoperaatiolla” perusteltua.

Toki on muistettava, että myös Ukraina perustelee puolustussotaansa nationalismiin perustuvalla oikeutuksella. Ukrainan valtionjohdon ja eurooppalaisten poliitikkojen mielestä kyse ei ole ainoastaan Ukrainan valtion suvereniteetista ja alueellisesta koskemattomuudesta vaan ukrainalaisten oikeudesta olemassaoloon itsenäisenä kansakuntana. Valtiojohdosta riippumatta Ukrainassa selvä enemmistö kansalaisista on sitä mieltä, että kansalaisten on taisteltava venäläisiä vastaan. Vaikka Putin käyttää nationalismia sodan oikeuttamiseen ja sen myymiseen kansakunnalle, hän ei ole toistaiseksi saanut aikaan massamobilisaatiota, jossa venäläiset täyttäisivät kansalaisvelvollisuuttaan sotimalla Ukrainassa. Siinä mielessä nationalismin ajatus siitä, että kaikilla kansalaisilla on velvollisuus sotia kansakuntansa puolesta, ei Venäjällä toteudu.

Vaikka Putin käyttää nationalismia sodan oikeuttamiseen ja sen myymiseen kansakunnalle, hän ei ole toistaiseksi saanut aikaan massamobilisaatiota, jossa venäläiset täyttäisivät kansalaisvelvollisuuttaan sotimalla Ukrainassa. Siinä mielessä nationalismin ajatus siitä, että kaikilla kansalaisilla on velvollisuus sotia kansakuntansa puolesta, ei Venäjällä toteudu.

Jumala on ollut sotien historiassa yksi käytetyimmistä propagandavalteista. Esimodernissa maailmassa Jumalan tai jumalten hyväksyntä teki sodasta yksiselitteisesti ”oikeutetun”. Sodan perustelu oli ikään kuin sisäänrakennettu Jumalan tai jumalten mandaatilla toimineiden hallitsijoiden johtamiin sotiin (Peltonen & Peltonen 2019, 280–281). Vaikka Venäjän ”sotilaallisen erikoisoperaation” perustelu ei nojaa ensisijaisesti uskontoon – vaan nationalismin ideologiaan – myös tässä konfliktissa Jumalaan vetoamista ja hallitsijoiden hurskauden korostamista käytetään retorisena lisäelementtinä. Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja patriarkka Kirill on Putinin hallinnon vankkumaton tukija. Hän on ottanut voimakkaasti kantaa sotaan ja kutsunut sitä Jumalan siunaamaksi taisteluksi länsimaalaisia liberaaleja arvoja vastaan. Putin on julkisesti esiintynyt Venäjän ortodoksisen kirkon läheisenä kumppanina ja osallistunut valtionpäämiehen roolissaan kirkon liturgisiin menoihin. Putinille uskonto on epäilemättä osa nationalistista kertomusta, jossa Kiovan suuriruhtinaskunnan historia ja nyky-Venäjä liitetään yhteen. Kiovan suuriruhtinas Vladimir Suuri kastettiin ortodoksiksi vuonna 988 nykyisellä Krimin niemimaalla. Julkisuuskuva ortodoksiuskoisesta Putinista Venäjän kansan hallitsijana, joka veljeilee Kirillin kanssa, rakentaa siltaa nykyisyyden ja Venäjän tuhatvuotisen menneisyyden välille.

Uskonnolla pyritään vahvistamaan venäläisten taistelutahtoa. Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa 6. maaliskuuta pitämässään saarnassa Kirill totesi: “Rukoilkaamme, että ne, jotka taistelevat ja vuodattavat vertaan sekä kärsivät voivat astua ylösnousemuksen rauhaan ja levollisuuteen.” Lienee perusteltua tulkita, että tällaisten saarnojen on tarkoitus motivoida sotilaita ja heidän omaisiaan uskonnollisilla tunteilla; sota liitetään osaksi uskonnon harjoittamista ja pyhyyden kokemusta.  Kansakunnan tekemät uhraukset puetaan uskonnolliseen kunnioitukseen ja hartauteen; ukrainalaisten luoteihin kuolevat urhoolliset Venäjän sotilaat pääsevät lopulta taivaan autuuteen. Laajan aikavälin historiallisessa perspektiivissä Kirillin esittämässä rukouksessa tuskin on mitään uutta auringon alla. Kristinuskon muututtua pasifistisesta liikkeestä koko Rooman valtionuskonnoksi (Vrt. Vuolanto 2019, 116–119), vastaavia rukouksia on esitetty niin katolisten kuin protestanttien käymissä hyökkäyssodissa aina keskiajalta 1900-luvun sotiin saakka.

Kun tarkastelemme sotien historiaa, hyökkääjät – olivatpa he sitten muinaisia assyrialaisia, makedonialaisia, roomalaisia, ristiretkeläisiä, kansallissosialisteja, kommunisteja tai liberalismin ja demokratian edustajia – ovat tavalla tai toisella halunneet perustella aloittamansa konfliktin välttämättömyyttä ja esittää sen puolustussotana.

Usein kuuluu sanottavan, että historia toistaa itseään. Historiantutkijat ovat yleensä skeptisiä tämän sanonnan suhteen. Sen sijaan että historia kulkisi jonkinlaista determinististä sykliä, kulloinenkin historiallinen tilanne on ainutlaatuinen, eikä itseään toistava ennustus. Jos 1930-luvun Euroopassa sota perusteltiin tietyillä arvoilla ja väittämillä, se ei itsessään tarkoita, että samankaltaisia perusteluja käytettäisiin sata vuotta myöhemmin. Toisaalta kun tarkastelemme sotien historiaa, hyökkääjät – olivatpa he sitten muinaisia assyrialaisia, makedonialaisia, roomalaisia, ristiretkeläisiä, kansallissosialisteja, kommunisteja tai liberalismin ja demokratian edustajia – ovat tavalla tai toisella halunneet perustella aloittamansa konfliktin välttämättömyyttä ja esittää sen puolustussotana. Tämän yksityiskohdan esiintyminen Putinin sotaretoriikassa vahvistaa kyseisen ilmiön ylihistoriallisuutta.

Lähteet ja kirjallisuus (valikoima):

Jalonen Jussi, ”Kansakunta, isänmaa ja kuolema: Sodan ja tappamisen oikeuttaminen nationalismin aikakaudella” Teoksessa Peltonen J, Peltonen O,  Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia.  2019, 223–254.

Luukko, Mikko, ”Assyrian imperiumi jumalten oikeuttamissa sodissa” Teoksessa Peltonen J, Peltonen O,  Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia.  2019, 38–69.

Peltonen, Ollimatti, Peltonen Jaakkojuhani, ”Epilogi: Sodankäynnin oikeuttamisen 3 500 vuoden historia” Teoksessa Peltonen J, Peltonen O,  Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia.  2019, 275–284.

Tamminen, Miikka, ”Jumalan sota: Ristiretket ja oikeutettu sodankäynti” Teoksessa Peltonen J, Peltonen O,  Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia.  2019, 127–144.

Vuolanto, Ville, ”Sodan syyt ja oikeuttaminen Rooman valtakunnassa” Teoksessa Peltonen J, Peltonen O,  Lupa tappaa? — Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia.  2019, 96–127.

Bornstein, Jan Leonid, Moscow Patriarch Kirill: War has a metaphysical significance against gay parade, julkaistu The European Times, 6.3. 2022

Määttänen, Markus, Tällaisia hätkähdyttäviä kiertoilmauksia Venäjän riippumaton media käyttää nyt sodasta – ”Äärimmäisen rohkeaa”, julkaistu Aamulehdessä 23.3.

Domańska, Maria, Putin’s article: ‘On the historical unity of Russians and Ukrainians’, OSW 13.07.2021.

Paananen, Arja, Kommentti: Lavrovin maalailema ”etnisesti suunnattu bioase” ylittää jopa Mengelen mielikuvituksen – näin Kremlin propaganda rakensi uuden natsitarinan Ukrainasta, julkaistu Iltasanomissa 31.3.2022

The Center for Civil Liberties (CCL), RIA NOVOSTI has clarified Russia’s plans vis-à-vis Ukraine and the rest of the free world in a program like article: What Russia should do with Ukraine? (Nataliya Popovychin englanninkielinen käännös alkuperäisestä artikkelista), 04.04.2022.