Artikkeli on osa Alustan keväällä ja syksyllä 2022 julkaistavaa Agenda2030-toimintaohjelman teemoja ja kestävää kehitystä tarkastelevaa artikkelisarjaa.
Sosiaalisesta kestävyydestä puhutaan ja kirjoitetaan, koska se on muodikasta ja kantaa ottavaa. Mutta mitä tarkoittaa sosiaalisen kestävyyden käsite ja mittaaminen ekologisen ja taloudellisen (sekä kulttuurisen) kestävyyden rinnalla? Tässä alustuksessa paneudun sosiaalisen kestävyyden käsitteistöön ja sisältöön. Tuon myös esille muutamia Suomessa esitettyjä sosiaalisen kestävyyden mittaamisen keinoja ja käytännön esimerkkejä sen mittaamisesta.
Kestävä kehitys nousi keskusteluun alun perin YK:n maailmankomission, eli niin sanotun Brundtlandin komission vuonna 1987 laatimasta lausumasta. Komission lausuman mukaan taloudellinen kehitys ei ole mahdollista ilman sosiaalista ja ekologista kehitystä. Kehitys on kestävää, kun se tyydyttää ihmisten nykyiset tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuutta omien tarpeidensa tyydyttämiseen, lausumassa todetaan.
Kestävällä kehityksellä on ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja nyttemmin usein myös kulttuurinen ulottuvuus. Sosiaalisella kestävyydellä on yhteys kestävyyden muihin osatekijöihin. Tavoitteet ekologisen jalanjäljen pienentämisestä ja aineettomaan kulutukseen perustuvien elämäntapojen edistämisestä ovat siten entistä tärkeämpiä sosiaalisen kestävyyden tekijöitä. Kulttuurinen kestävyys mahdollistaa kulttuurien säilymisen ja kehittymisen sukupolvelta toiselle. Taloudellinen kestävyys on tasapainoista kasvua, jolla estetään velkaantuminen ja varantojen hävittäminen.
Sosiaalinen kestävyys lähtee ihmisarvosta, jonka toteutuminen edellyttää yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa yhteiskunnan jäsenten välillä. Sosiaalinen kestävyys tarkoittaa yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon lisäksi oikeudenmukaisuutta. Käsitteet oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, ja yhdenvertaisuus liittyvät läheisesti yhteen. John Rawlsin[1] (1971), mukaan oikeudenmukaisuuden perusperiaatteena on vapaus sekä yhteiskunnallinen ja taloudellinen tasa-arvo. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa ihmisten kohtelemista eettisesti ja juridisesti oikein. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa oikeudenmukaisuuden toteutumista arvioidaan suhteessa hoidon tai palvelun tarpeeseen. Oikeudenmukaisuutta tarkastellaan usein myös eri potilas- tai väestöryhmien välillä.
Englannin kielessä ovat käsitteet ”equality” ja ”equity”. Sana ”equity” tarkoittaa lähinnä oikeudenmukaisuutta (Tarkki 1998, 127)[2]. ”Equality” on lähellä sukupuolten tasa-arvoa. Tasa-arvo laajemmin määriteltynä tarkoittaa tilaa, jossa ihmisten poliittiset ja sosiaaliset oikeudet, mahdollisuudet ja resurssit ovat jakautuneet tasapuolisesti. Tärkeää on tasa-arvon edellytysten luominen niille ihmisille, joilta ne puuttuvat. Yhdenvertaisuus tarkoittaa sosiaali- ja terveydenhuollossa sitä, että tarpeisiin riittävät ja mahdollisimman hyvät palvelut toteutuvat kaikille. Tosiasiallista yhdenvertaisuutta arvioidaankin usein juuri eri väestöryhmien tasolla.
Agenda2030-toimintaohjelma konkretisoi sosiaalista kestävyyttä
Kestävän kehityksen globaali Agenda2030-toimintaohjelma konkretisoi kestävän kehityksen tavoitteet 17 eri alatavoitteeseen. Monet näistä tavoitteista kohdistuvat sosiaaliseen kestävyyteen. Tällaisia ovat köyhyyden poistaminen, terveellinen elämä, tasa-arvoinen koulutus ja eriarvoisuuden poistaminen sekä sukupuolten tasa-arvo.
Kun Suomessa julkaistiin Agenda2030 maakohtainen toimeenpano-ohjelma vuonna 2020, sosiaalisen kestävyyden tavoitteiksi nousivat juuri nämä asiat. Ohjelman mukaan tarvitsemme sosiaalisen kestävyyden vahvistamiseksi koulutusta ja osaamista ylipäätään sekä nykyistä vahvempaa panosta eriarvoisuuden poistamiseen. Jos eriarvoisuus kärjistyy tuloeroissa, terveydessä ja koulutuksessa, kielteinen kehitys näkyy hyvinvoinnin ja elämään tyytyväisyyden kokemuksissa ja uskossa tulevaisuuteen. Kun panostetaan eriarvoisuuden poistamiseen, autetaan ihmisiä integroitumaan yhteiskuntaan. Ihmisten luottamus ja turvallisuus säilyvät, ristiriitoja kyetään ratkaisemaan ja konflikteja ehkäisemään. Näin eriarvoisuuden poistaminen kytkeytyy perus- ja ihmisoikeuksien kautta yhdenvertaisuuteen, tasa-arvon toteutumiseen ja oikeudenmukaisuuteen.
Jos eriarvoisuus kärjistyy tuloeroissa, terveydessä ja koulutuksessa, kielteinen kehitys näkyy hyvinvoinnin ja elämään tyytyväisyyden kokemuksissa ja uskossa tulevaisuuteen. Kun panostetaan eriarvoisuuden poistamiseen, autetaan ihmisiä integroitumaan yhteiskuntaan.
Suomen Agenda2030 ohjelmassa on mainittu myös monikulttuurisuus. Monikulttuurisuus liittyy vahvasti tasa-arvoon. Jokaisella on oikeus olla osa yhteisöjä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusoikeuksien näkökulmasta sosiaalinen kestävyys on sitä vahvempaa, mitä enemmän yhteisöt ja yhteiskunnat perustuvat yhdenvertaiselle kohtelulle ja hyväksyvät moninaisuutta. Ja päinvastoin, kokemus- ja elämänpiirien voimakas eriytyminen ja epätasa-arvoiset mahdollisuudet heikentävät sosiaalista kestävyyttä.
Esitän tässä Agenda2030 maaohjelmaan liittyviä muutamia tutkijanäkemyksiä, jotka sivuavat yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteita osana sosiaalisen kestävyyden käsitemäärittelyä. Mikko Kautto ja Laura Metso (2008)[3] toteavat, että sosiaalisen kestävyyden määrittelyssä korostuvat oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ja ihmisten yhteisöllisen identiteetin vahvistaminen. James Baines ja Bronwyn Morgan (2004)[4] siirtävät sosiaalisen kestävyyden määrittelyn astetta konkreettisemmalle tasolle. Yhteiskunta on sosiaalisesti kestävä, kun huolehditaan ihmisten perustarpeiden tyydyttämisestä, vammaisuuden tai muun toimintakyvyn aiheuttamien esteiden poistamisesta ja edistetään sosiaalista vastuullisuutta sekä sosiaalisen pääoman ja koheesion kehittämistä.
Mahdollisuuksien tasapuolien jakautuminen voi tapahtua, kun ymmärretään sosiaaliset eriarvoisuuksien yhteiskunnalliset seuraukset ja pyritään antamaan kaikille mahdollisuudet yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.
Otan vielä kolmannen sosiaalisen kestävyyden määrittelyn, jonka ovat tehneet Beate Littig ja Erich Griessler (2005)[5]. He perustavat näkemyksensä YK:n kestävän kehityksen rapotointiin (1992) todeten, että yhteiskunta on sosiaalisesti kestävä, kun kaikille ihmisille mahdollistetaan oikeus säädylliseen elämään ja että yhteiskunta toimii oikeudenmukaisesti. Lisäksi ihmisille tulee mahdollistaa osallisuus yhteiskunnan päätöksentekoon.
Kaikki nämä kolme sosiaalisen kestävyyden tavoitemäärittelyä sisältävät ”tasa-arvon” ja ”oikeudenmukaisuuden”. Baines ja Morgan korostavat lisäksi ”yhdenvertaisuutta” muun muassa osallisuuden mahdollisuuksien kautta. Nämä kaikki kolme käsitettä ovat yläkäsitteitä, joiden alle voidaan kirjata konkreettiset tavoitteet ja toimenpiteet, kuten Agenda2030:ssa ja sen pohjalta laaditussa Suomen maaohjelmassa on tehty.
Sosiaalisen kestävyyden mittaamisesta
Sosiaalisen kestävyyden käsitemäärittelyssä on edettävä edellä kuvattuja arvoja ja tavoitteita konkreettisemmalle tasolle, jotta pystytään rakentamaan mitattavat indikaattorit.
Taloudellisen ja ekologisen kestävyyden osalta on jo vakiintunutta tai vakiintumassa olevaa käsitteistöä ja niihin perustuvia mittareita. Kestävän talouden yleinen mittari on bruttokansantuote henkilöä kohden, jonka rinnalle on ehdotettu talouden varantojen määrää, velan suhdetta bruttokansantuotteeseen, kulutuksen kasvun seuraamista ja työllisyyden kehittymistä.
Suurimmat kestävän talouden uhat ovat tuloerojen polarisoituminen ja vaurauden kasautuminen. Ylipäätään on arvioitu, että pelkästä bruttokansantuotteesta ei ole talouden kestävyyden mittariksi. Se toimi mittarina silloin, kun ei otettu huomioon, että luonto asettaa talouskasvulle rajoja. Kestävä talous on myös yhteydessä ympäristöön, jolloin talouskasvu on hyväksyttävää, kun se parantaa ympäristön tilaa tai ei pahenna sitä. Kestävä talous on entistä enemmän yhteydessä myös sosiaaliseen kestävyyteen, jolloin talouskasvun tulisi lisätä tasaisesti hyvinvointia.
Suurimmat kestävän talouden uhat ovat tuloerojen polarisoituminen ja vaurauden kasautuminen. Ylipäätään on arvioitu, että pelkästä bruttokansantuotteesta ei ole talouden kestävyyden mittariksi. Se toimi mittarina silloin, kun ei otettu huomioon, että luonto asettaa talouskasvulle rajoja.
Ympäristön kestävyyden mittarit kuten hiilijalanjälki, hiilineutraaliuden toteutuminen, uusiutuvat energiavalinnat, biodiversiteetin tila, luontopääoman määrä ovat indikaattoreita, joiden avulla kestävyyden seuranta on mahdollista. Sosiaalisen kestävyyden indikointi edellyttää, että saamme maatasolla yhteisen käsityksen tavoitteista, joita sosiaaliseen kestävyyteen sisältyy ja tavoitteet ovat sellaisenaan kestävän kehityksen suuntaa indikoivia, tai että niille löydetään yhtenäinen seurantamittaristo.
Useat valtionhallinnon organisaatiot, esimerkiksi THL ja Kela, ovat asettaneet itselleen sosiaalisen kestävyyden Agenda2030 toimintaohjelman pohjalta omia tavoitteita ja raportoineet niissä onnistumista. Arviointia varten on luotu 10 arviointikoria, joista sosiaalisen kestävyyden alueille sijoittuvat muun muassa elämänlaatuun ja terveyserojen vähentämiseen, sosiaaliseen eriarvoisuuteen, nuorten mielenterveyteen, yksinäisyyteen ja työllisyyteen (ml. nuorten työllistymiseen ja pitkäaikaistyöttömyyteen) sekä köyhien ja syrjäytymisriskissä olevien määrään liittyvät mittarit.
Useat valtionhallinnon organisaatiot, esimerkiksi THL ja Kela, ovat asettaneet itselleen sosiaalisen kestävyyden Agenda2030 toimintaohjelman pohjalta omia tavoitteita ja raportoineet niissä onnistumista.
Tilastolliset mittarit antavat pohjan sosiaalisen kestävyyden kehityksen jatkuvalle arvioinnille. Mittareiden kehittäminen jatkuu yhä, sillä usein tarvitaan tarkentavaa jatkomäärittelyä ja joidenkin mittareiden kohdalla pohditaan myös niiden korvaamista paremmin kuvaavilla indikaattoreilla. Suomessa Tilastokeskus toimii Agenda2030 seurannan kansallisena vastuuvirastona, ylläpitää kansallista YK-indikaattoritietokantaa ja kehittää sen tietosisältöä. Tilastokeskus tuottaakin suurimman osan mittareista. Mittaritietoa tuottavat myös ministeriöt, Ympäristökeskus, Terveyden ja hyvinvoinninlaitos, yliopistot, Suomen Pankki, Ilmatieteen laitos ja Poliisi. Globaalisti arvioidaan, että korkeintaan 50–70 prosenttiin indikaattoreista on tällä hetkellä löydettävissä tietoja, joten Suomen YK-indikaattoritietokannan 66 prosentin kattavuus on sinällään hyvä saavutus. Vaikeinta mittariston luominen on silloin, kun tarvitaan pitkäaikaisen muutosvaikutuksen indikointia tai kyse on kokonaan sosiaalisen kestävyyden laadullisesta mittamisesta.
Tilastokeskuksen pääjohtaja Markus Sovala (VM esitys 2021) [6] on korostanut sosiaalisen kestävyyden mittaamisessa sitä, että tulisi ottaa huomioon myös ylisukupolvinen ulottuvuus. Painoarvo sosiaalisen kestävyyden mittaamisessa tulisi asettaa ajalliseen ulottuvuuteen, jolloin arvioidaan esimerkiksi eläkejärjestelmien kestävyyttä ja eläkkeiden riittävyyttä, koulutuksen ja terveydenhuollon vaikutuksia, lasten oloja, syntyvyyttä ja yhteiskunnan luottamukseen ja sosiaaliseen koheesioon kohdistuvia riskejä kuten maahanmuuttoa, päihteitä ja työttömyyttä. Ilman ajallista ulottuvuutta ei sosiaalinen kestävyys käsitteenä eroaisi hyvinvoinnista ja olisi Sovalan mielestä turha.
Painoarvo sosiaalisen kestävyyden mittaamisessa tulisi asettaa ajalliseen ulottuvuuteen, jolloin arvioidaan esimerkiksi eläkejärjestelmien kestävyyttä ja eläkkeiden riittävyyttä, koulutuksen ja terveydenhuollon vaikutuksia, lasten oloja, syntyvyyttä ja yhteiskunnan luottamukseen ja sosiaaliseen koheesioon kohdistuvia riskejä kuten maahanmuuttoa, päihteitä ja työttömyyttä. Ilman ajallista ulottuvuutta ei sosiaalinen kestävyys käsitteenä eroaisi hyvinvoinnista.
Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari (VM esitys 2021)[7] kytkee sosiaalisen kestävyyden elämänlaatuun ja määrittää tätä kautta ne asiat, joita mittaamalla arvioidaan, onko sosiaalinen kestävyys parantunut vai heikentynyt.
Saaren mukaan yhteiskunta on sosiaalisesti sitä kestävämpi, mitä onnistuneemmin se muuttaa käytettävissä olevat voimavarat elämänlaaduksi. Suomi on yksi maailman parhaista maista, mitä tulee voimavarojen (bruttokansantuote henkilö kohden) muuttamiseen elämänlaaduksi. Miten tätä suhdetta sitten voidaan mitata? Saari jakaa mitattavat tekijät MIDFARE-muuttajiin ja JAKAUMA-muuttajiin. MIDFARE-tekijöitä ovat luottamus, niukkuus, reiluus, sosiaaliset suhteet, statusasetelmat ja turvallisuus. JAKAUMA-tekijöitä ovat asuminen, koulutus, osallistuminen, tulot ja työllisyys. Jotta sosiaalista kehitystä voidaan arvioida, tulee kaikki nämä tekijät olla mitattavia. Jakauma-tekijöiden osalta mittaaminen on tilastojen perusteella mahdollista. MIDFARE-tekijöiden kehityksen arviointi edellyttää säännöllisesti toteutettavaa selvitystä tai pitkittäistutkimusta.
Kun asetettuja maakohtaisia tavoitteita ei ole priorisoitu, saa kuvan, että ne olisivat tasavertaisia toteuttaa, vaikka ne ovatkin osittain keskenään ristiriidassa. Samalla kun kehitämme kunkin kestävyyden osa-alueen indikointia, tulisi kyetä mittaamaan, miten osatekijät syövät toistensa onnistumista.
Kestävän kehityksen kokonaisarvioinnissa haasteena on sosiaalisen, taloudellisen ja ekologisen kestävyyden keskinäinen suhde. Osa-alueet eivät ole itsenäisiä. Jollakin osa-alueella onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa toisen osa-alueen kestävyyden tilaan. Usein onkin viitattu siihen, että talouskasvu on osittain syömässä ekologista kestävyyttä. Vaurauden polarisaatio heikentää puolestaan sosiaalisen kestävyyden tavoitteiden toteutumista. Toteutuneiden ilmastotuhojen korjaaminen on kallista ja jopa mahdotonta, mutta toisaalta taas ilman talouskasvua ilmastotuhoja on hankala ehkäistä. Kun asetettuja maakohtaisia tavoitteita ei ole priorisoitu, saa kuvan, että ne olisivat tasavertaisia toteuttaa, vaikka ne ovatkin osittain keskenään ristiriidassa. Samalla kun kehitämme kunkin kestävyyden osa-alueen indikointia, tulisi kyetä mittaamaan, miten osatekijät syövät toistensa onnistumista.
[1] John Rawls: A theory of Justice, 1971.
[2] Tarkki, Jarmo. 1998. Tasa-arvo umpikujassa. Teoksessa J. Tarkki ja T. Petäjäniemi: Tasa-arvo: Saavutuksia ja haasteita. Juva: Atena Kustannus.
[3] Kautto, Mikko & Metso, Laura (2008) Sosiaalinen kestävyys – uusi poliittinen horisontti. Yhteiskuntapolitiikka 73(2008)4, 411–420.
[4] Baines, James & Morgan, Bronwyn (2004) Sustainability Appraisal: A Social Perspective.
[5] Littig Beate & Griessler Erich (2005): Social sustainability: a catchword between political pragmatism and social theory. International Journal of Sustainable Development 8(2005), 65–79.
[6] Esitys VM:n taloudellisen kestävyyden seminaarissa 2.9.2021.
[7] Esitys VM:n taloudellisen kestävyyden seminaarissa 2.9.2021.
